Alkutilanne oli hyvä. Minun piti pelkästään selvittää kolmen, neljän polven mittainen yhteys olemassa olevaan tutkimukseen. Jos virheetöntä lähtötietoa on riittävästi, eikä muitakaan mutkia ole matkassa, se merkitsee vain tunnin, parin työmaata. Itse tutkimus oli epäsuhtainen. Se alkoi komeasti siteeraamalla 1600-luvun käräjäkirjoja, joka ei kuulu jokapojan lukemistoon, mutta   jälkeläistenluettelossa käytetty järjestelmä ei ole voinut olla selkeä edes sen keksijälle itselleen. Aikanaan selvisikin, että käräjäkirjoja lukenut ja kirkonkirjojen lukemista yrittänyt ei ollut yksi ja sama henkilö. 

Oma osuuteni onnistui suunnitelmien mukaan. Yhteys suku julkaisuun rakentui helposti, mutta samalla selvisi, että yhdistävässä perheessä oli kovasti korjattavaa. Sisarussarjasta puuttui muutamia lapsia kokonaan, mutta mukana oli perheeseen kuulumattomia. Seuraavan tunnin vertasin suku julkaisun tietoja kirkon rippikirjaan ja lopputulos oli masentava. Miten ihmeessä edes taitamaton sukututkija oli onnistunut saamaan aikaan sellaisen toden ja tarun sekamelskan, jossa jokaiselle kirjassa mainitulle henkilölle ehkä löytyy esikuva  kirkonkirjoissa, mutta jossa korkeintaan muutama perhe oli onnistuttu selvittämään sekä kokonaisuudessaan, että ilman kuokkavieraita. Sukulaismiehelleni ehdotin, että korjaan kirjan hänen sukuhaaransa osalta kuntoon, joka sitten saatetaan pienen joukon tietoon. Minulla ei ole halua eikä aikaa ruveta kärhämöimään toisten tutkijoiden kanssa, ei Lopella, eikä varsinkaan oman tutkimusalueeni ulkopuolella.

Kävi kuitenkin niin, että ensimmäinen kiukkuinen kannanottoni oli saman tien meilattu Ruotsiin, mistä se oli ottanut kimmokkeen takaisin Suomeen, keskelle tutkijaparan ottikkoa. Tämä Ruotsin sukulainen, joka ei omien sanojensa mukaan "ollut koskaan avannut kirkonkirjaa", on etevä tietokoneen käyttäjä, ja ilman kenenkään lupaa hän oli toisen tekemästä tutkimuksesta rakennellut näyttävän koti sivun. Sen sisältämää sukutietoa olivat sukulaiset imuroineet kaikkiin ilmansuuntiin jo monen vuoden ajan. Ei siis ihme, että tämä nuori mies oli kiihtyneenä kysellyt, että "mikä mies se semmoinen Tammela on, joka tulee tonkimaan toisten ihmisten sukua, varsinkin, kun se on jo tutkittu".  Varsinainen tutkija sen sijaan on leppoisa pappa, joka heti ensimmäisessä lauseessa tunnusti, että "en minä mikään sukututkija ole, eikä minun tekemäni selvitys ollut suinkaan tarkoitettu laajempaan levitykseen". 

Koska miehen kanssa pystyi keskustelemaan, ja tutkimukseen liittyi ainutlaatuisia kummallisuuksia, oli pakko kysyä millaisella reseptillä sukusoppa oli saatu syntymään. Kirkonkirjoja mies oli maustanut hyppysellisellä Hiskiä ja syntynyttä sukusoppaa hän oli hämmentänyt luovalla logiikalla. Itäsuomalainen vuosisatainen sukunimi sentään varmisti sen, että rusinasoppaan ei ollut päässyt livahtamaan kovasti herneitä tai muita sukuun kokonaan kuulumattomia akanoita. Maistui se kuitenkin hämäläisen suussa kovin omituiselta. 

Omassa pöytälaatikossa tämän tasoiset tutkimukset eivät haittaisi ketään, mutta varmaa on, että vaatimatonkin selvitys kiinnostaa sukua ja päätyy vähintään vääriin käsiin, pahimmassa tapauksessa maailmanlaajuiseen verkkoon (www). Mikään tekniikka ei pysty imuroimaan sulamisvesiä takaisin lumi hankeen ja yhtä toivotonta on ruveta oikomaan maailmalle päässyttä virhetietoa.

Hiski (kirkon historiakirjojat - syntyneet, vihityt ja kuolleet - internetissä) oli kovin ajankohtainen asia myös Riihimäen sukututkimuskurssilla tänä talvena. Kuten aina kurssilaisten kirjo ulottui vasta-alkajista pidemmälle päässeisiin, mutta kolmanneksi on kiilaamassa pienryhmä, jonka alkutason määritteleminen on vaikeaa. He ovat niitä, jotka ovat onnistuneet tarraamaan kiinni Hiskin
takinhelmasta, mutta eivät koskaan ole astuneet arkiston kynnyksen yli tai käyneet kirkkoherranviraston palvelutiskin paremmalla puolella. Siitä huolimatta on kainalossa mappi, joka sisältää netistä imuroitua sukutietoaja välilehtinä on muutama seurakunnasta hankitty virkatodistus. Niistä on parhaalla saavatissa olevalla osaamisella risteytetty selvitys, jonka luotettavuus riippuu kovin monesta asiasta. 

Jos kyseessä on selkärangallinen (=sukunimellinen) karjalaissuku, joka on omistanut maata (=joka sitoo suvun paikoilleen) ja päämääränä pelkästään esivanhempien pyydystäminen sukupolvi kerrallaan ja on ymmärrys ja taito ristikuulustella ah niin rehellistä, mutta vähintään yhtä yksinkertaista Hiskiä, on ennuste hyvä. Jos taas jäljitämme sukunimetöntä ja maata omistamatonta hämäläissukua, josta poikien nokat osoittavat kaikkin pääilmansuuntiin, vävyjä on tyrkyllä kaikista väli-ilmansuunnista ja suvun geenit neuvovat vaihtamaan paitaa ja pitäjää vuoron perään, on ennuste huono. 

Esimerkkitapauksessani sukunimi auttoi sen verran, että kansiin kelpuutetut muutamaa lukuun ottamatta sentään kuuluivat samaan sukuun. Sokea usko Hiskiin, eräänlainen "näköalattomuus" ja lähes täydellinen kritiikittömyys (äidiksi yli 50 vuotiaana, isäksi alle 10 vuotiaana jne.) varmistivat sen, että syntyi hyvin eriskurmmallinen sukusoppa, jota suku on jo lusikoinut sukutiedon nälkäänsä monen vuoden ajan.

Hiskiin liittyy monta autuaallista asiaa. Kiistämätön etu on se, että pystymme oman työpöytämme takana korjaamaan rippikirjoista löytyneitä virheellisiä päivämääriä, sekä tekemään laajoja hakuja uhraamatta sille kallista aikaa Kansallisarkistossa. Ajatelkaapa, että tämä työpöytä voi sijaita vaikka
Sevettijärvelläja (ahaa-elämys) Atlantin takana. Nuoren oppilaani mielestä on Hiskistä hyötyä siinäkin, että "vanhoja käsialoja ei enää tarvitse osata". Jos ainoa päämäärämme on saada selville esivanhempiemme nimet, syntymäajat ja asuinpaikat, niin olemme yksiä "hiskejä" itsekin. Kolmen lapsen isänä olen kunnostautunut keksimällä onnahtelevia vertauksia joka lähtöön ja siksi niitä riittää sukuseurankin tarpeisiin. 

Sukututkimuksen takarajanaja usein myös maalina talonpoikaissukujen osalta pidetään vuotta 1539. Vuorikiipeilijöiden maailmassa sitä vastaa numerosarja 8848, eli Mount Everestin korkeus merenpinnasta. Sukututkijan matka kohti 1500-lukua ja vuorikiipeilijän matka kohti 8000 metriä muistuttavat kovasti toisiaan. Viimeistään puolimatkassa (4000 metriä / 1700-luku) alkaa askel painaa: (happi / tiedon määrä vähenee). Kiipeilijää se vaivaa aivan varmasti, mutta ikävä kyllä jokaisen sukututkijan vauhti ei juuri hidastu. Hyppelihiirenä kirmataan kirkonkirjoilta selailemaan verotuslähteitä ymmärtämättä sitä eroa, joka niillä sukututkimuksen tieto lähteenä on. Kansallisarkiston arkistoneuvos Eljas Orrmanon kirjoittanut 1980-luvun alussa Genos-lehteen aiheesta artikkelin, joka jokaisen sukututkijan pitäisi lukea.

En tiedä onko vuorikiipeilyn maailmassa yhtään niin sokeaa kiipeilijää, ettei hän matkalla kohti korkeuksia ymmärtäisi ihailla uusia maisemia, joita jokainen noustu kilometri tuo tullessaan. Sukututkimuksessa kilometrejä vastaavat vuosisadat. Niistä jokainen tuo mukanaan erilaisen maiseman ja elinehdot riippumatta siitä viljeltiinkö maata Rengossa tai tehtiinkö kenkiä Hämeenlinnassa. Historian maisemiin paneutuminen ja "historiaksi ajatteleminen" on sitä lisähappea, jota sukututkija tarvitsee toiviomatkallaan kohti 1500-luvun isäntää Juho Juhonpoikaa. Hiskistä ei enää 1600-luvulla ole mitään apua. Historian tuntemuksella, vanhojen käsialojen ja kielen osaamisella, sekä sapiens- henkisellä ajattelulla olisi sitäkin enemmän.

Sukututkijan Raamattu on rippikirja. Sen lukeminen alkaa yhteen ainoaan riviin keskittymällä ja siitä iloitsemalla, että etsitty henkilö on löytynyt. Seuraavassa vaiheessa kehittyy kyky katsella koko aukeamaa ja löytää ehkä samalla muutakin tutkimuksessa tarpeellista tietoa. Sitten alkaa ihmetellä
oikeita asioita. Ei sitä, miksi yksi veljeksistä on Laine ja toinen Leino, vaan tutkimuksen kannalta tärkeitä asioita. Esimerkiksi syytä siihen, miksi 14-vuotias piikatyttö 1870-luvulla muutti yhtäkkiä Rengosta Sumiaisiin, Jyväskylän taakse. Siinä on ihmettelemistä paljon enemmän, kuin Laineessa ja Leinossa. Se on niin mielenkiintoinen tapaus, että olen tehnyt siitä kalvon  opetustarkoitukseen. Samanlaista tapausta tuskin tulee vastaan yhdellekään oppilaalleni, mutta näköaloja avartavana esimerkkinä se on loistava.

Minun mielestäni otsikon "Hiskin syvin olemus", ei selviä kotona, näyttöpäätteen takana. Pitäisi ottaa  ensin askel arkistojen maailmaan, tutkia vuoden verran mikrofilmattuja kirkonkirjoja ja opaskirjoja, sekä muita tärkeitä lähdeteoksia. Vasta tämän jälkeen voi ymmärtää, että Hiski pystyy hokemaan Raamattua vain jae kerrallaan, väsymättömästi kyllä, mutta ei virheettömästi.