http://gamma.nic.fi/~wirmaila/lehtiart/sukulehdet/sukuviesti/
TAKAISIN Rauli Tammela

 
Sukututkimusta
Rauli Tammela
(Sukuviesti 2*2004)

Sikäli, kuin opettajillani on nykyisessä olinpaikassaan mahdollista seurata entisten oppilaidensa touhuja maan päällä ja sattuvat muistamaan minut, niin historian opettajani kouluneuvos Aarne Vartiainen saattaa olla tyytyväinen, mutta useimmilla muilla on hauskaa, Sukututkijan ammatti johti nimittäin myös opettamiseen kansalaisopistoissa, joka on aika omituinen kehityskulku entiselle kouluhäirikölle. Toisaalta olen kävelevä todiste siitä, että kyllä  meissä jokaisessa on jotain hyvääkin, kuten minussa hyppysellinen opettajaa. 

Eniten olen ollut äänessä Riihimäellä ja varsinaisen sukututkimuksen opetuksen lisäksi olen pitänyt myös viikonloppuseminaareja, jolloin erilaisia kirkonkirjoja on esitelty vain parin tunnin ajan, mutta kurssin varsinainen 
tarkoitus on ollut tutustuttaa kurssilaiset sukututkimuksen kiehtovaan maailmaan. Se tarjoaa kovasti vaihtoehtoja jokaiselle, jolla on vähintään satoja tunteja vapaata aikaa vuodessa, riittävästi pitkäjänteisyyttä odottaa työn tuloksia ja tutkimusmatkailijan sielu. 

Sukututkimuskurssini alkavat molemminpuolisella esittäytymisellä,josta eivät oppilaatkaan selviä kahdella sanalla. Jokainen saa nimensä perään taululla heimotaustaansa tarkoittavan kirjaimen tai kaksi. Riihimäen "kansainvälisyyttä" kuvastaa hyvin se, että eräällä kurssilla olin ainoa H, eli hämäläinen, puolet oli karjalaisia K sitten oli jokunen puhdas puukkojunkkari P, pari sekaveristä, V + L ja yksi pesunkestävä savolainen S. 

Kirjaimen jälkeen tulee numero yhdestä kuuteen lähtötilanteen mukaan. 
Ykkönen tarkoittaa sitä, että ei ole koskaan asettanut mikrofilmiä lukulaitteeseen. Kakkonen merkitsee "punaisen langan puuttumista". Tutkimus on vailla selkeää päämäärää, tiedot kertyvät sinikantisiin vihkoihin, ei suunnitelluille mapitettaville lomakkeille ja ovat tasan siinä järjestyksessä, kuin ne ovat osuneet silmiin arkistossa. Tätä vaihetta kesti omalla kohdallani viitisen vuotta, kunnes leiviskän painoisen vihkopinon katselu tuotti ahaa-elämyksen: "jotain pitäs tehdä". Kolmonen tarkoittaa päämäärätietoista tutkimusta, sekä selkeääjärjestelmää löytyneen tiedon tallentamiselle.  Nelonen merkitsee, että tutkimustuloksista on tehty yhteenveto, vaikkapa syntymäpäivälahja. Tiedonjulkistaminen on aika korkea kynnys ja palautteesta riippuu pysyykö pöytälaatikko tämänjälkeen lukossa. Viitonen merkitsee rahaa. Monen vuoden ja ehkäpä monen tutkijankin työn tuloksista päätetään koota arvokas sukukitja. Kalliille ja kankealle kirjapainolle on olemassa vaihtoehtoja, mutta joka tapauksessa syntyy kustannuksia, jotka on pakko tasata kirjan ostajien kesken. Kuutonen tarkoittaa sitä, että sukututkimus on ammatti ja omalla ladullani vain etappi viisi jäi väliin. 

Kolmanneksi kysyn syytä tulla kurssille. Yhä useammin saan vastauksen, että toiselta puolelta on tehty selvitys, kiinnostus on herännyt ja toinen puoli on aikomus tutkia omin voimin. Eräs moniongelmainen (tuli viron kielen kurssilta ja lähti maalaamaan) puolestaan kertoi, että hän ei halua sukututkimuksesta uutta aikasyöppöä, vaan ainoastaan erään kirjansa sisäkansissa olevat esipolville varatut lokerot täyteen. En tiedä miten maalaaminen ja viro sujuvat, mutta sukututkija hänestä ainakin tuli. Eräs kurssilainen sanoi, että hänelläkin on oikeus muutamaan hienoon sukulaiseen ja toinen halusi ainoastaan kurkistaa sukututkimuksen maailmaan, mutta tuloksena olikin sukuseura. Enhän minäkään 
1950-luvulla hautakivistä nimiä ja numeroita kerätessäni voinut aavistaa, etten myöhemminkään keksinyt itselleni parempaa ajankulua. 

Kun esittäytymiskierros on takana, on yhteisen kiinnostuksen ja asuinpaikkakunnan omistava oppilasjoukko osoittautunut juuriltaan, lähtötasoiltaan sekä päämääriltään hyvin kirjavaksi joukoksi. Sukuseuramme jäsenlehdessä kuvasin asian näin: "Eturivillä istuvat rinnakkain vireä eläkeläispappa, joka on niittänyt kilpaa, tietää paikallisen nimistön Aapelinahosta Ämmänlängenkallioon asti, ei osaa ruotsia ja pelkää tietokonetta, sekä sorea vaaleaverikkö,joka on nähnyt viikatteen kotiseutumuseossa, tietää, että Riihimäen jälkeen tulee Hyvinkää, on kirjoittanut "ällän paperit" ja opiskelee tietotekniikkaa." Tämän kuvitteellisen parivaljakon olen mielikuvituksissani risteyttänyt. 

Kurssiohjelmia laatiessani olen usein miettinyt miten kirjava mahtaa olla se joukko, joka tavalla tai toisella on päätynyt opettamaan sukututkimusta, ja miten se vaikuttaa kurssin sisältöön ja itse opetukseen. Vaikka meillä sukututkijoilla on yksi suuri yhteinen nimittäjä, niin murtoviivan toisella puolella hajontaa riittää. Kovin erilaisten asioiden selvittämiseen me panostamme aikaa ja harvalla kai kurssi pysyy muuttumattomana vuosikymmenestä toiseen. 1970- luvun risteilin Bermudankolmiossa "kuka, koska, missä". 1980 -luvulla käänsin keulan kohti kysymystä miksi ja sillä tiellä olen edelleen. 

Eräässä tilaisuudessa jouduin kuvaamaan itseäni sukututkijana. Yksi määre oli, että minua kiinnostaa enemmän hämäläinen kylä 1800-luvulla, kuin ranskalainen linna 800-luvulla. Valikoitunut kuulijakunta varmasti ymmärsi kiertoilmaukseni sisällön, mutta sanon sen kaiken varalta tässä selkokielellä. Sukututkimukseni ei ole kaarlesuurihakuista. Eräs jalon näköinen sukututkijavelija verenluovuttaja ei ollenkaan pitänyt laskelmastani,josta selvisi miten monta 700-luvulta periytyvää kuninkaallista molekyyliä on keskimäärin 400 gramman veripussissa,jonka punainen väri johtuu joka suunnalta sukuun kiilaavista paimenpoikamolekyyleistä. Tietysti on minunkin joskus tehnyt mieli johtaa omat juureni Jerusalemiin asti, mutta tuskin ne kuitenkaan ylisatraappiin osuisivat, vaan siihen suutariin, joka olisi kyllä ensimmäinen julkkis minun suvussani. 
 

TAKAISIN ALKUUN