|
VIRMAILAN UUTISET Numero 22 Heinäkuu 2003
Kansikuvamme on jälleen tänä vuonna nuoren taiteilijamme Susanna Suomelan käsialaa. Hänelle lämmin kiitos tästä kotoisesta tunnelmasta! Aiheena on tietenkin Virmailan suvun symboli Karin Widmarintytär (s.n. 1460), alati nuori ja reipas Päijänteen rantojen tyttö, rohkaisun ja innoituksen tuoja. Viime kesän numerossa tapasimme hänet tupansa portailla ottamassa vastaan syntymäpäiväonnitteluja lapsiltaan Hannulta ja Britalta. Kaksi vuotta sitten lehden kannessa nähtiin Susannan isän, kuvataiteilija Päivö Suomelan piirros, jossa Karin oli isänsä ja lastensa kanssa Linnasaaren kalliolla tähyilemässä selän yli pohjoiseen odotellessaan erämiesten paluuta Viitasaarelta. Piirros oli yksi Päivö Suomelan viimeisiä töitä ennen hänen kuolemaansa. Tällä kertaa Karin Widmarintytär on nuorena neitosena kutsumassa karjaa kotiin metsähaasta. Miestä ja lapsia ei hänellä vielä ole, mutta lehmiä ja muuta karjaa yllin kyllin. Tänään elukat ovat samoilleet melko kaukana kotiveräjältä, rehevää ruohoa kasvavalla Kortelahdenniityllä. Ne ovat viettäneet siestaa leppoisasti märehtien, ja Karin on saanut huhuilla pitkän aikaa, ennen kuin ne ovat suostuneet tallustelemaan mutkittelevaa polkua Kylänmäkeä kohti. Ahon reunalta Karin on poiminut koriinsa meheviä mansikoita, joista isä erityisesti nauttii istuessaan tuvan perällä ilta-aterialla. Kun polku putkahtaa tiheästä metsiköstä peltoaukeamalle, Karin pysähtyy hetkeksi tähyilemään tyynenä päilyvää lahdelmaa. Sen takana oikealla siintää jyrkkärantainen Höysniemenmaa ja uloimpana matala Kärpänkallio. Lahden vasemmalla laidalla on rantaa kohti viettäviä niittymaita, sitten jykevää mäntymetsää ja lopulta Hietasaaren eteläkärki, jonka takana häämöttää tummansininen korkeaharjainen Paatsalo lähellä Karilanmaan rannikkoa. |
Lehden sisältö Yleistä:
Pekka
Pitkäjärvi: Virmailan suku ja Jämsä
Artikkeleita, kirjoituksia, referaatteja: Kalevi Vuorela: Yhdistyksemme
25-vuotias
YHDISTYKSEN KUULUMISIA
Henkilöuutisia:
SUKUVIESTI
Sukuyhdistyksen
25-vuotisjuhla ja -kokous
|
|
|
"Tämä on nyt kokonaan meidän aluetta", myhäilee Karin tyytyväisenä, "saamme asua ja elellä, metsästää ja polttaa kaskea täällä aivan vapaasti sukupolvesta toiseen, niin kauan kuin aurinko nousee idästä ja laskee länteen". Hän muistelee isänsä Widmar Olavinpojan kertomusta verokäräjiltä kymmenen vuoden takaa, vuodelta 1466, jolloin rajalinjat oli lopullisesti vahvistettu. "Ikiajoiksi", oli isä korostanut. Karin itse oli silloin ollut vasta pieni, punaposkinen tyttönen. Hän tiesi, että samat tilukset olivat periytyneet heille jo isän isoisän isoisän ajoista asti, jolloin pirtti oli rakennettu tähän suojaisen lahden rantamalle. Isä oli kertonut, että tuo ensimmäinen asukas oli ollut tummahiuksinen ja tullut jostain hyvin kaukaa, vielä suurempien vesien takaa kuin nämä Päijänteen ulapat olivat. Täältä hän oli kuitenkin löytänyt kodin, jossa oli hyvä olla. Isä oli kuullut vanhojen kertovan, että ensimmäinen Widmar oli haudattu Hollolan kirkkomaahan, kun täällä lähempänä ei vielä ollut kirkkoa, ei edes Sysmässä. Puhumattakaan siitä pienestä Pyhän Birgitan kirkosta, joka isän nuoruuden aikana rakennettiin Padasjoen törmälle. Karin muistelee mielellään menneitä sukupolvia ja heistä kuulemiaan kertomuksia, mutta häntä askarruttavat myös tulevat sukupolvet, ne uudet ja ihmeelliset tytöt ja pojat, jotka joskus vuosisatojen kuluttua leikittelevät näillä pihamailla. Millaisia leikkejä he leikkivät, millaista kieltä he puhuvat? Vai vallitseeko silloin näillä pihoilla täysi hiljaisuus kuten talven jäälakeuksilla kuutamoisena pakkasyönä? Ei! Varmasti elämä jatkuu. Karin on nähnyt niin monia ihmeellisiä unia noista kaukaisista sukulaisista, kuullut heidän kuiskauksiaan ja iloisia ääniään aitan ovella tai levätessään keskipäivällä koivumetsikössä. Nuo äänet ovat niin aitoja ja tosia, eivät ne voi olla harhakuvitelmia. Karin olisi varmaan jäänyt miettimään tulevia tapahtumia, elleivät naudat olisi tulleet levottomiksi ja vaatineet häntä jatkamaan matkaa kotipihalle asti. Olihan jo iltalypsyn aika, sauna savusi rannassa ja tummat varjot pitenivät kaislikon takana. Lämmin kesäyö lähestyi, muistot ja unelmat, menneisyys ja tulevaisuus kietoutuivat yhteen suureksi, salaperäiseksi kiehkuraksi, jonka keskeltä kantautui puron solinan kaltaista sopertelua. K. V. |
||
