http://gamma.nic.fi/~wirmaila/
TAKAISIN KANSILEHTIIN

VIRMAILAN UUTISET

WIRMAILAN RUSTHOLLIN SUKUYHDISTYKSEN JÄSENLEHTI
Toimittaja Kalevi Vuorela
 


VIRMAILAN UUTISET

Numero 13 Heinäkuu 1994

Taiteilija Päivö Suomelan 
maalaus Karin Widmarintytär


Lehtemme kansikuva on lukijoiden hyvin tunteman taiteilijan rehtori Päivö Suomelan maalaus, jonka hän viime jouluna lahjoitti miltei salavihkaa tämän lehden toimittajalle mieluisana yllätyksenä. Pidän maalausta Virmailan ja sen suvun innoittavana symbolina; se kuvaa erinomaisesti entisaikojen elämää saarellamme kotoisan järvimaiseman äärellä. Kenties mustavalkoinen valokuva ei kuitenkaan tee oikeutta herkkäsävyiselle taideteokselle. 

Kuvassa näkyvä vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen neito on nimeltään Karin Widmarintytär, jonka isä oli Virmailan isäntämies 1400-luvun loppupuolella. Karin on erään (julkaisemattoman) kertomukseni päähenkilö, siis mielikuvituksen muovaama. Nimi ei esiinny asiakirjoissa, ei niissä mainita monien muidenkaan tyttöjen nimiä. On aivan luontevaa ja luonnollista, että Widmarisännän tytär on juuri Karin (Katariina). Miltei joka perheessä oli siihen aikaan joku Katariina, Maria, Birgitta tai Elisabet. 

Kuvassa Karin istuu pitkän, tervatun kirkkoveneen keulassa matkalla pyhän Olavin juhlaan Sysmän kirkkoon. Hänellä on yllään vaalea, pellavainen pyhäpuku ja kaulalla aamuauringossa kimaltava risti. Otsalla on taivaansininen nauha, vyössä taidokkaita metallisolkia ja ranteessa vaskinen tai peräti kultainen koru. Tytön olemus on avoin ja ystävällinen, mutta myös oman arvonsa ja säätynsä tunteva. Hän on mietteliäs ja uneksiva, katse kohdistuu soutajien ohi etäiseen taivaanrantaan. Hänellä on kyky joskus välähdyksen tavoin saada viestejä menneisyydestä ja tulevaisuudesta jopa 15 tai 20 sukupolven takaa. Tuulen huminassa hänen korviinsa kantautuu vielä syntymättömän kansan vaimeata ääntelyä, joka jonakin hiljaisena hetkenä paisuu mahtavaksi sinfoniaksi ja muistuttaa paljojen vesien pauhinaa rantakallioita vasten. 

Penkillä Karinin vieressä on kirkkovakka; vain hän itse tietää, mitä se sisältää. Toisella sivulla (kuvan ulkopuolella) on kimppu sinisiä lemmikkejä ja valkoisia lumpeita, jotka Olavin päivän tienoilla tuoksuvat sekä kotivalkamassa että Sysmän kirkkorannan kaislikon kätköissä. Hän on taittanut kukkaset kantaakseen ne kirkon kuoriin pyhän Neitsyen alttarille muistaen samalla tulevien aikojen ahdistuksen ja ilon aiheita. 

On tyyni, lempeä heinäkuinen pyhäaamu. Kirkkovene suuntaa kulkunsa Ukonniemen kärjeltä kohti Rapalannientä, jonka takaa kohoavat Päijätsalon siniset ääriviivat. Rapalanniemen kohdalla käännytään Miestensalmeen ja siitä kapeita vesiä pitkin Majuvedelle. Vihdoin rantapenkereellä kyyhöttävä kivikirkko pilkahtaa näkyviin; kellojen kumahdukset kiirivät yli väreilevän ulapan. Tyttö katsahtaa hymyillen isäänsä, joka istuu perätuhdolla ohjaten alusta varmasti ja tottuneesti. Isä tuntee kaikki jylhän kotijärven ulapat, salmet ja saaret; hän on kokenut ne kaikkina vuodenaikoina, niin kuumina kesäpäivinä kuin syysmyrskyn ja lumituiskun riehuessa. Iltaisin hän kertoo Karinille muistoja nuoruutensa eräretkiltä Keiteleen avarilta seliltä tai Konneveden, Nilakan, Iisveden ja Virmasveden oravametsiltä. 

Veljet ja serkut, rengit ja piiat käyttelevät airoja virmailalaiseen tapaan, harvaan mutta hartaaseen tasatahtiin. Matka taittuu varsin nopsasti muutamassa tunnissa. Pian ollaan perillä. Kirkkorannassa Karin panee kengät jalkaan ja ottaa vakasta hartioilleen koruompeleisen huivin. Sitten hän nostaa kukat tuhtolaudalta, odottaa hetken isäänsä ja lähtee astelemaan hänen vierellään kirkkotarhan jykevää porttia kohti. 

Näillä sanoilla haluan kiittää Päivö Suomelaa kauniista taideteoksesta, joka on ilahduttanut mieltäni monena ankeana talviaamuna, kun pitkä työpäivä on ollut edessä. Taulu on tuonut mieleen kesän ja kotiseudun: Karin Widmarintytär merkitsee kesää ja kotiseutua.

Kalevi Vuorela

TAKAISIN ALKUUN