http://gamma.nic.fi/~wirmaila/
TAKAISIN ARTIKKELILUETTELOON
VIRMAILAN UUTISET
WIRMAILAN RUSTHOLLIN SUKUYHDISTYKSEN JÄSENLEHTI
Numero 18 
Toimittaja Kalevi Vuorela
Heinäkuu 1999
 
Katselin kylälläni peltojen laitaa
Pitäjänneuvos Veikko Kilpanen

(Lyhennelmä puheesta Virmailan sukuyhdistyksen 20-vuotisjuhlassa Kuhmoisissa 2.8.1998)


Arvoisa sukujuhlan juhlaväki! 

Ystäväni Seppo Unnaslahden ojentaessa minulle eräänä varhaiskevään päivänä runomittaan laaditun pyynnön täyttää tämän merkittävän tilaisuuden puheohjelman keskeisin osuus tunsin toki vastustamatonsa mielenkiintoa. Vastatessani pyyntöön myöntävästi katsoin ylittäneeni ehkä kohtuuttoman korkean kynnyksen. Arvostan tätä tehtävää ennen kaikkea kiinnostavana haasteena olla mukana suuren sukuseuran juhlakuvioissa. Uskon pyynnön vaikuttimena olleen sen, että edustan täällä syntyperäistä kuhmoislaista asujaa, mutta myös sen, että sukututkimus ja kotiseudun menneisyys ovat vuosi vuodelta tulleet minulle yhä rakkaammiksi. Vanhoja asiakirjoja, esineitä ja valokuvia tutkiessa tuntee elävänsä omankin lapsuutensa uudelleen, puhumattakaan siitä, että eläytyy myös omien vanhempien ja heitä edeltävien sukupolvien elämänkaareen. Vanhat asuinsijat, niistä jäljellä olevat rauniot ja villiintynyt pihakasvusto saavat niitä tutkittaessa esille liikutuksen omaisen tunteen, jota ei pysty sanoin selittämään. 

Olen syvästi rakastanut niiden kertojien tuotteita, jotka ovat aikojen saatossa runoissaan kuvanneet maaseudun kulttuurin tapahtumia ja tunteita. Siksipä sävytän tätäkin esitystäni runokuvioilla, sillä runo on se, mitä ei voi sanoa toisin, eikä sen asiaa ole olemassa, ennen kuin se on sanottu. 

Samoilen ainutkertaisen elämäni sivuilla ja teen havaintoja menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta. 
Mielenkiintoisinta tässä on se, että en kulje yksin, vaan te, arvoisa juhlaväki, 
kuljette ehkä mukana omia polkujanne, muistoissa eläen, ja näin
yhdessä punomme sitä punaista lankaa, 
jonka ympärille rakentuvat elämisen kuviot sukupolvien saatossa. 

Liikkuessani kesällä lähimetsissä muistelen, miltä maasto näytti lapsuuteni kesäpäivinä. Tuon suuren kiven ympärillä kasvoi paljon metsämansikoita, jotka nyt ovai harvinaisuuksia. Kapusin kivelle ja kuuntelin lehmänkelloja hakiessani lehmiä iltalypsylle. Sunnuntaiaamuna kiipesimme kotikalliolle kuuntelemaan, kuuluiko kirkonkellojen ääni meille saakka. Silloin usein kuuluikin. Ihme oli sekin, kun kaiku vastasi metsiköstä pellon takaa pihalla esittämäämme huutoon. Jostain syystä en ole enää nykyisin havainnut tuota kaikua. Johtuisiko se siitä, että korkean vuorenrinteen metsikkö on poistettu, vai kuuloni heikkenemisestä? Muistan myös lapsuusajan pihakivet ja kalliot, joilla kuvitteelliset leikkikotimme sijaitsivat. Metsikön reunassa on vielä perunakuopan syvennys sekä kaksiosainen, madaltunui kaivanto, jossa isä poltti tervaa. Sen tuoksun aistin siellä vieläkin. 

Tunnistan edelleen vanhan riihen nurkkakivet ja uunin jäännökset. Muistan salaperäisyyden ja pelokkuuden tunteen tuosta pimeästä riihestä, jonne 65 vuotta sitten eräänä toukokuun sunnuntaina kannettiin manan majoille siirtyneen 86 -vuotiaan mummoni maallinen maja siksi aikaa, kun puuseppä rakenteli arkkua. Tämä mummo oli kertonut meille, että hänen isänsä isoisä oli Kaarle XII:n aikainen ruotusotamies ja palettutti sormensa onnettomalla Norjan sotaretkellä, mutto palasi sentään hengissä kotiseudulle. 

Kauempana metsikössä ovat Ristipyykin laajat ja tasaiset kalliot, joiden porrastuneita reunoja lapsena ihmettelin, kunnes isäni osoitti niissä kiviporan jälkiä ja kertoi, että Kylämän suuren kivinavetan kiviii oli kiilattu kalliosta irti sen ajan menetelmillä ja kuljetettu sitten hevospeleillä rakennuspaikalle. Kun katselin tuota massiivista kivinavettaa ja niitä harmaita, kumaraisia ukkoja, jotka nuoruutensa parhaina päivinä olivat olleet tuolla työmaalla, tulivat mieleeni sykähdyttävän laulun sanat: Iske, iske, iske, ilta koittaa, iske, kohta päättyy elon tie. Iske, iske, vanhuus voimas voittaa, moukari jo kohta liian raskas lie. Tehtävä on työtä, kun on nuori, olkohonpa vastukset kuin vuori...

Elämän koko kirjo mennä vilistää päivittäin silmieni edessä ja totean, miten valtavan ja vaiheikkaan aikakauden sivulle minun sukupolveni on sijoittunut. Te, jotka vuosikyrnmenien kypsyttäminä teette saman havainnon omalta kohdaltanne, toteatte kanssani, miten suuri etuoikeus meille on annettu nähdä tämä kaikki ja oppia elämään kehityksen mukana. Muistele aluksi vaikkapa hevoskiertopuintia tai ohrariihtä, jossa sirpillä leikatuista sitomista irrotettiin jyvät käsipelillä, koivujumpakalla. Poikkea sitten kuokkimaan suolle viljelysmaata ja kynnä syksyllä peltosi hevosvetoisilla auroilla. Talven tullessa ota olallesi pokasaha ja mene tukinkaatoon. Kuori metsässä oksaiset tukkipuut kuorimaraudalla paukkuvilla pakkasilla tai valjasta viiden aikaan aamulla hevonen ja lähde tekemään halkokuormaa viedäksesi sen 15 kilometrin päähän Länkipohjaan ja palataksesi sieltä illalla kotiin. Ehkäpä vielä ennen yöpuulle menoa veistelet öljylampun valossa tarvespuita tai koppapäreitä vaimosi kehrätessä pellavista rohdinlankaa. Lapset leikkivät lattialla lastujen ja puupalikoiden kanssa. Tai kenties kudot havasta rysää rakennellen keväiseen hauenkutuun. 

Kyselet tietysti metsäpomolta ajoja tekopalkat ja olet yleensä tyytyväinen, jos saat hakkuupalstan. Tee riittävät ylikorkeudet halkopinoon, että saat hyvän metsätyömiehen maineen. Muistele sitten kuukauden tilipäiviä, jolloin kokoonnuttiin metsänvartijan taloon palkkarahoja kuittaamaan. Palkkaperusteesi eivät rakentuneet mihinkään normeihin, vaan omaan taitoosi neuvotella tai kysynnän ja tarjonnan lakiin. Muistathan vielä ne pitkät setelit, joissa alastomat naiset ja miehet kantoivat käsissään paksua köynnösketjua? Nämä setelit edellyttivät melkoisen kookasta lompakkoa, joka taas saattoi antaa virheellisen kuvan kantajansa taloudellisesta asemasta. 

Tuntuu suorastaan surkuhupaisalta ladella tässä kansakoulupohjalta suollettua tekstiä ja haikailla turhaan käden ulottuvilla olleita, mutta unelmiksi jääneitä koulutusmahdollisuuksia. Olin yksi monista, jotka tunsivat olevansa ikionnellisia saadessaan käydä edes kansakoulun. Kehityksen vauhti noista ajoista tähän päivään on ollut uskomaton. Sopeutuminen on vaatinut taitoa ja ennakkoluulottomuutta. Itsenäisyystaistelu, talvi- ja jatkosota seurauksineen ovat kyselleet sukupolvien voimavaroja, mutta luoneet myös pohjaa uuteen taloudelliseen kehitykseen. Uskoa tulevaisuuteen on vielä tänäänkin, vaikka toivottomuuskaan ei ole vieras käsite. Jokaisen perheen sisällä liikkuu pohjimmaisena ajatus lastemme menestymisestä meidän jälkeemme. 

Itsenäisyyspäivänä kuulee usein laulettavan Runebergin virttä, joka koskettaa voimakkaasti toiveitamme ja mielikuviamme tulevaisuudesta: 

Ja meidän polkuamme saa taas lapsemmekin taivaltaa. He kyntää kerran peltomme ja uskoo kuin me uskomme. 

Jos takerrumme konkreettisesti tuon säkeistön sanomaan, niin vähän on toivoa jäljellä. Niin monet pellot meillä kun muuallakin odottavat turhaan kyntäjäänä  ja kylväjäänsä sekä nyt että tulevaisuudessa. Suuri osa lapsistamme ei taivalla meidän polkujamme. Jos Runeberg oli vuonna 1857 aavistanut tämän päivän kuviot, hän olisi näillä jälkipolvien kyntäjillä tarkoittanut varmaan myös hengen voimien kehitystä meidän jälkeemme. Siihen meidän on syytä uskoa, ja toivomme. erityisesti virren viimeisen säkeistön sanoman toteutumista: 

Suo, että sanas kirkkaana saa keskellämme kaikua, ja kautta sukupolvien suo soida nimes kiitoksen. 

Katselin 1920-luvulla julkaistua Kansanopiston laulukirjaa, jossa on monia innostavia maahengen voimaa ja aateluutta korostavia lauluja. Silloin tällöin lauleskelen niitä vielä nytkin, mm. tätä Maamiehen toukolaulua: 

Penkoilin peltoa aamusta asti, taivas mun kylvöni satehella kasti. Nousisko siitä lapsille muruja, nousisko siitä lapsille suruja. 
Peltoni liepeillä huokaa halla, huoli on toukojeni, toivojeni alla. Pelto on pala omasta rinnasta, pelto on osa onneni hinnasta. 
Aloin kokeilla, millainen olisi tämä laulun säveleeseen tehty nykypäivän teksti: 
Katselin kylälläni peltojen laitaa, harvoin siellä enää näkee laitumen aitaa
Kilkata siellä ei karjojen kellot, heinää ja pehkoja kasvavat pellot. 
Vuodentulon säätävät muutkin kuin Luoja, direktiivi EU:n on peltojemme suoja.
Siirtymävaiheen tukia mä nostan maidosta kiintiöt luopujalta ostan. 
Sitten kun päättyvi siirtymävaihe, tuotantosuuntaan käy muutoksen aihe. 
Metsälle istutan salaojasarkaa ja lämmöllä muistelen raivaajaparkaa. 
Muutoksista huolimatta maanviljelijän ammatti ja työ on edelleen todellista työtä parhaimmillaan. Se vaatii tekijältään voimia tänäkin päivänä sekä taitoa ja uskallusta entistä enemmän. Vieläkin se antaa monelle kohtuullisen toimeentulon ja ennen kaikkea rauhallisen olemisen tunteen lähellä luontoa. Laulujen aiheet eivät ole loppuneet, mutta kuka taitaa ja rohkenee panostaa tunteensa tämän taiteen alttarille? 

Olen löytänyt kokoelmistani runon, jonka toivon saavani esittää laajemmallekin kuulijakunnalle. En tiedä, kuka runon on tehnyt, mutta se on koskettanut voimakkaasti minua, yhtä elämän matkamiestä. Monet meistä tuntevat varmaan läheisyyttä runoilijan ajatuksiin: 

Elämä on matkantekoa kehdosta hautaan. 
Jo hyvin pienenä tiesin, että minun oli lähdettävä aurinkoisesta laaksosta noiden korkeiden vuorten yli päästäkseni elämään kiinni. Lapsuusvuodet kuluivat, ja minun oli lähdettävä. 
Nousin terävien kivenlohkareiden ylitse. Käteni tulivat kipeiksi, mutta en antanut periksi. 
En uskaltanut katsoa taakseni, sillä olisin vain kuullut huudettavan: 
”Jatka vain matkaasi, elämä on vasta alussa. Sinä olet syntynyt pienessä pirtissä ja sinun on voitettava kaikki vastukset yksin. ”
Vaikka käteni olivat jo verillä, minun täytyi jatkaa. 
Olin väsynyt, mutta pääsin vuoren huipulle. 
Näin niiden takana meren kimmeltävät aallot.
Voisinko lähteä soutelemaan, kuka pitäisi peräsintä?
Olin jo kaukana ulapalla, kun puhkesi kova myrsky. Minulle tuli kova hätä:
”Auta, minua, hyvä taivaan Isä, ja tule veneeni peräsimen pitäjäksi! ”
Lopulta elämän myrskytkin laantuivat ja satama kimmelsi ilta-auringon loisteessa. 
Sinne suuntasin purteni minä, elämän matkamies. 
Olemme itse kukin tällä elämämme matkalla myös rakentajia. Kättemme ja henkisten panostemme jäljet tulevat jälkipolvien tarkastelun kohteiksi meidän jälkeemme. Aina ei voida olla varmoja työn onnistumisesta, emmekä itse voi juuri vaikuttaa tulevien sukupolvien mielipiteisiin siitä, millaisina he näkevät meidän jättämämme jäljet. Olen tätäkin usein ajatellut. 
Samalla kun tunnemme suurta kunnioitusta menneiden sukupolvien työtä kohtaan ja iloa siitä,
että meille on annettu mahdollisuus jatkaa sukupolvien ketjussa heidän kesken jäänyttä työtänsä, 
meidän on kerta toisensa jälkeen todettava, 
ettemme itse varmaankaan pysty arvioimaan tekemämme työn heijastuksia tulevaisuuteen, 
vaan meidän on nöyrästi jätettävä niiden arviointi tuleville sukupolville. 
 
TAKAISIN ALKUUN