http://gamma.nic.fi/~wirmaila/
TAKAISIN ARTIKKELILUETTELOON

VIRMAILAN UUTISET

WIRMAILAN RUSTHOLLIN SUKUYHDISTYKSEN JÄSENLEHTI

Numero 17 
Toimittaja Kalevi Vuorela
Heinäkuu 1998
Suku on pahin?

Kansanedustaja Outi Siimes

(Puhe Virmailan sukuyhdistyksen vuosijuhlassa 3.8.1997)

Mutta miksi moinen sanaparsi on jäänyt elämään kielenkäyttöön jopa niin, että se on ensimmäisiä sanontoja, joka sukuaihepiiristä tulee mieleen? 
Mitä suku ja sukulaiset merkitsevät tämän päivän suomalaisille? 

Toissapäiväinen Helsingin Sanomat kirjoittaa sukujuhlien lisääntymisestä hyvinkin tuoreena ilmiönä. HS kutsuu lehti-ilmoituksin kokoon kutsuttavia sukujuhlia jopa muoti-ilmiöksi. Helsingin Yliopiston assistentti Sanna-Kaisa Spoof selittää ilmiötä pienissä ydinperheissä elävien ihmisten tarpeella tavata kaukaisiakin sukulaisia. Ja jatkaa HS:ssa: Kun 1960-luvulla sukulaisuutta ei arvostettu, niin nyt sukulaisten kanssa juhliminen on mennyt yli ayräiden.

Ei ilmiö – ihmisten kiinnostus juuristaan ja sukutaustastaan kuitenkaan aivan eilispäivänä ole syntynyt. Suomen Sukututkimusseura on perustettu jo 1917 ja mainitulla 1960-luvulla – tarkemmin sanoen 1963 – kirjoitti Yrjö Blomstedt artikkelissaan ”Ajatuksia genealogiasta” Genoksessa, Suomen Sukututkimusseuran aikakausikirjassa, seuraavaa: 
Kuulee nykyisin usein valitettavan yhteiskunnan ja siinä asuvien ihmisten juurettomuutta. Urbanisoituva yhteiskunta ei tietenkään voi olla samalla tavoin Iainni menneisyydessä kuin vanha agraarinen, perityn maaomaisuuden voimalla ihmisiä esi-isiin ja esipolvien työhön sitova yhteiskunta. Asunto-osake on perittynäkin kykenemätön luomaan tätä siltaa. Nykyajan ihmisessä näyttää kuitenkin asuvan tietty tarve tuntea tätä yhteenkuuluvuutta, tietää niistä sukujuurista ja sukukokonaisuuksista, joihin hän itse kuuluu. Tämän sukutunteen pohjalle ovat viime vuosikymmeninä syntyneet lukuisat sukun seurat, joiden jäseniä yhdistää toisaalta sama sukunimi, toisaalta veriheimolaisuus. Samalla nämä yhdistykset ovat antaneet melkoiselle osalle jäsenistöään oikeaa historiallista tajua ja opastaneet suhtautumaan oikein menneisyyteen ja sen perintöihin. 

Sukututkimus on tänä päivänä varsin suosittu harrastus: Suomen Sukututkimusseuralla on 2700 jäsentä, vakavia harrastajia arvioidaan olevan noin 5000 ja sukututkimuksen peruskurssin käyneitä on muutamia kymmeniä tuhansia. Onpa sukututkimuksesta tullut joillekin jopa ammatti, ja alalta löytyy yksi osakeyhtiökin. Viime vuonna Kansallisarkistossa oli juuriaan käynyt tutkimassa yli 40000 kävijää. 
Se työ, jota nämä harrastajat tekevät on valtava. Yleensähän on niin, että laajan ja suuritöisenkin sukututkimuksen takaa löytyy yksi tai enintään pari ahkeraa puurtajaa, jotka vuosien työn tuloksena lopulta julkaisevat kirjan, josta me muut sitten voimme mielenkiinnolla tarkastella juuriamme ja etsiä ja löytää uusia, yllättäviäkin sukulaisuuksia. Mikä merkitys kaikella sillä sukututkimustyöllä sitten on esimerkiki historiantutkijoille, ei varmaan ole vielä edes selvillä. 

Mikä sitten saa jonkun ryhtymään mittavaan sukututkimusurakkaan? Blomstedt arveli artikkelissaan lähtökohtana olevan oman sukulaispiirin tai oman esivanhempientaulun selvittäminen. 

Tähän on meitä taas johdattanut tuo tavallaan 
selittämätön ja sosiologisesti toistaiseksi mittaamaton sukutunne, 
merkillinen tietoisuus yhteenkuuluvuudesta menneen, nykyisen ja tulevan välillä.

Taitaakos tuota enää selkeämmin sanoa? Vallalla on käsitys, että kiinnostus suvun tutkimiseen herää vasta kypsemmällä iällä. Olipa peräti juhlapuhuja Lahnalammin sukujuhlassa todennut, että 50-vuotiaana alkavat suku ja viherkasvit kiinnostaa (HS 1.8.97). En valitettavasti ehtinyt saada minkäänlaisia tietoja sukututkimuksen harrastajien ikäjakaumasta, jotta olisin voinut tarkistaa väittämän todenperäisyyden. Lähipiirin empiiriset havainnot tosin tukevat väitettä: Tunnustettava on, että omat vanhempani ovat sukuasioissa huomattavasti jälkikasvuaan aktiivisempia... Kenties sitä vain nuorena keskittyy enemmän etsimään itseään ja vasta myöhemmin juuriaan... 

Kiistatta kuitenkin ihmisten kiinnostus sukutaustaansa kohtaan on viime aikoina kasvanut. Yksi selitys varmaankin on juuri urbanisoituminen, elämäntyylin muutos liikkuvammaksi ja sitä kautta etääntyminen suvusta – kaipuu sukuyhteisöön korostuu etääntymisen vastapainoksi. 
Vaikutusta on tehostanut yhteiskuntajärjestelmämme erityisesti sosiaaliturvajärjestelmän kehitys; Suomen sosiaaliturvajärjestelmä lähtee yhteiskunnan vastuusta yksilön hädän hetkellä. Perheen ja suvun merkitys sosiaalisen ja taloudellisen turvan antajina on minimoitu. Toisin on muualla maailmassa. Useissa Euroopankin valtioissa sosiaaliturva on edelleen yhtä kuin suku ja perhe. 
Pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluu yhteiskunnan ylläpitämä turva yksilön yllättävästi muuttuvissa elämäntilanteissa, mutta onko silti yhteiskunnan vastuussa menty liiankin pitkälle? 
Toisinaan näkee esimerkiksi yleisönosastoilla juttuja, joissa hyvin toimeentuleva perheen päämies kummeksuu yhteiskuntamme toimintatapaa, kun perheenjäsenille lähes tuputetaan erilaisia tukia, vaikka perheen omatkin rahat riittäisivät loistavasti koko porukan elinkustannuksiin. 
Yksilön taloudellinen riippumattomuus muista ihmisistä jopa perheenjäsenistä – on tietysti arvo sinänsä, mutta mitkä ovat tällaisen yhteiskunnan passivoivat vaikutukset, kun ei ihmisten tarvitse kantaa vastuuta edes itsestään, läheisistä ihmisistä puhumattakaan? Onnettominta on, ettei järjestelmämme riittävästi tue niitä, jotka kaikesta huolimatta haluaisivat huolehtia läheisistään esimerkiksi hoitamalla lapset tai vanhukset kotona. 

Jos on Suomessa tapahtunut merkittävä yhteiskunnan ja elämäntyylin muutos, kun on siirrytty agraariyhteiskunnasta urbanisoituneeseen ja liikkuvampaan elämänmenoon, on maailma muuttunut myös laajemmassa mittakaavassa. 
Teknologian kehitys on kiihdyttänyt kansainvälistymistä, ja kansantalouttamme myöten me olemme riippuvaisempia ulkomaailmasta kuin joskus ennen agraariSuomen aikoina. EU-jäsenyyden myötä yhä suurempi osa asioistammekin päätetään valtiomme rajojen ulkopuolella. 
Samaan aikaan kun väistämätön kehityskulku pakottaa kansainvälistämään päätöksentekoamme monissa asioissa, korostuu kuitenkin jopa EU:ssakin nk. läheisyysperiaate: ne asiat, joita ei ole välttämätöntä ratkaista ylikansallisella tasolla, tulee käsitellä paikallisesti, niin lähellä ihmisiä kuin mahdollista. 

Poliittisen päätöksenteon kansainvälistyessä korostetaan vastapainoksi paikallisten kulttuurien ja tapojen merkitystä ja arvoa. 
Samaan aikaan, kun interrailja vaihto-oppilassukupolvi jatkaa kansainvälistymistään EU:n virkakoneiston harjoittelijoina ja kisailee siitä, montako vierasta kieltä kukin puhuu sujuvasti, keskittyvät heidän vanhempansa selvittämään juuriaan ja ”palaamaan niille”. Samalla tavoin vastapainoksi kansainvälistymiselle kasvaa kotiseutumatkailu yms., kun kaivataan sukua pienissä ydinperheissä turvalliseksi sosiaaliseksi taustayhteisöksi, johon kuulua. 

Mielenkiintoista on, että samaan aikaan, kun sukuseuratoiminta on huimasti lisääntynyt tällä hetkellä Suomessa toimii 800 - 900 sukuseuraa, joiden 
järjestämät tilaisuudet vetävät suuria määriä ihmisiä -, ei yhteydenpito ja yhteistoiminta aivan lähisukulaisten kanssa välttämättä ole juuri lisääntynyt. 

Mahtaako sitaattisanakirjastakin löytyvä lausahdus ”Etäiset sukulaiset ovat parhaita ja mitä etäämpänä he ovat sen parempi” pitää paikkansa? Sitaattisanakirjaa ja sukuaiheisia sanontoja tarkastelemalla saa kyllä varsin arveluttavan kuvan ihmisten suhtautumisesta sukuunsa. Vai mitä pitäisi ajatella seuraavista sitaateista: ”Vaikeinta on tunteitaan peitellä silloin, kun saattaa junaan joukon kotiinsa lähteviä sukulaisia” (Frank McKinney Hubbard, 1868-1930) tai ”Jumala antaa meille sukulaiset; Jumalan kiitos voimme itse valita ystävämme” (Addison Mizner, 1872-1933). 

Ehkäpä selityskin tällaiseen vähemmän imartelevaan suhtautumiseen sukulaisia kohtaan löytyy sitaateista: ”Jokainen ihminen näkee sukulaisissaan ja varsinkin serkuissaan sarjan groteskeja irvikuvia itsestään” (H.L. Mencken, 1880-1956) ja ”En voi olla inhoamatta sukulaisiani. Se johtuu luullakseni siitä, ettemme voi sietää ihmisiä, joissa on samat viat kuin meissä itsessämme” (Oscar Wilde, 1854-1900).
”Sukuvikaan” vetoamalla voi kyllä toisinaan vapauttaa itsensä korjaamasta omia puutteitaan... 

Vaan niinhän se on, että rakkaudesta se hevonenkin potkii, kuten opettajani aina kouluaikoina sanoi, kun pojat tyttöjä kiusasivat... Kaikesta huolimatta suku on kuitenkin se turvallinen sosiaaliryhmä, johon ihmisen on helpointa vaikeuksissaankin tukeutua. 
Kuvaavaa oli toissapäiväisessä HS:n jutussa Toholammilta kohta: ”Ja sitten Anna-Liisa puhkeaa kyyneliin: ’Täällä meillä on perhe, Yhdysvalloissa me olemme niin yksinäisiä’, ikänsä Amerikassa asunut juurien etsijä kertoo.” 

Erilaisten yhdistysten ja klubien luvatussa maassa Suomessa on nähtävästi oivallettu uusi ”vanha” tapa löytää itselleen sosiaalinen taustayhteisö pyörä on keksitty uudelleen sukuseuratoiminnan muodossa. Samalla kun etäisemmätkin sukulaiset tutustuvat toisiinsa, opimme myös paljon omasta ja kotiseutumme historiasta. 

Itse en ainakaan osaa olla kuin syvästi kiitollinen niille ihmisille, jotka aikaa ja vaivaa säästämättä ovat tätä juurten selvitystyötä tehneet. 

 

TAKAISIN ALKUUN