http://gamma.nic.fi/~wirmaila/lehtiart/
TAKAISIN ARTIKKELILUETTELOON

VIRMAILAN UUTISET

WIRMAILAN RUSTHOLLIN SUKUYHDISTYKSEN JÄSENLEHTI

Numero 17 
Toimittaja Kalevi Vuorela
Heinäkuu 1998
Miten pääsin sukuun

Seppo Unnaslahti
 


Virmailan suvun perintötekijät olivat osa minua syntymästäni saakka. Tietoinen en ollut, mutta kiinnostus juuriin heräsi jo rippikouluiässä. Kotitalon asukasluettelo vältti pitkään, mutta olihan maailmaa ja esivanhempia runsain määrin Unnaslahden rajojen ulkopuolellakin. Niistä aloin ottaa vähitellen selvää erityisesti Längelmäen suunnasta ja sen kautta pääsin moniin Sydän-Hämeen pitäjiin. 

Kotipuolessa veri vei Vanhaan Pälsilään. Vanha muistitieto, että Suurjärven Kissamäen nuorena nukkunut Saara-emäntä oli pälsiläisiä, osoittautui todeksi. Asia oli vanha, mutta sitkeästi se oli pysynyt muistissa. Vihkimisvuodeksi tarkentui 1834. 

Sitten menin taaksepäin Pälsilässä ja pitäjänhistorian avulla kiinnityin Lyyran pappissukuun 1600-luvun Hauholle, Pieksämäelle ja Kuhmoisiin. Historian lehdellä luki, että Lyyran tytär avioitui erään Samuel Juhonpojan kanssa ja he ottivat Pälsilän haltuunsa. Siihen se sitten jäi useiksi vuosiksi. Kuka ihmeen Samuli? Hän pysyi kauan arvoituksena ja kysymysmerkkinä. 

Sitten tuli aika valjeta. Samuel Juhonpoika asteli vastaan Padasjoen Sanomissa keväällä 1979. Kalevi Vuorelan kirjoitus Virmailan suvusta avasi solmun ja levitti eteen huikeat näköalat. Samuel Juhonpoika on ainakin minulle merkinnyt harrastustoiminnan ja ajankäytönkin uudelleen järjestämistä. Hänestä tuli mies, joka vaikuttaa j älkeläistensä elämään vielä kolmatta sataa vuotta kuolemansa jälkeenkin. Ja nämä vaikutukset ovat myönteisiä. Ne ovat historiantuntemusta syventäviä, valtakunnallistenkin tapahtumien jakauttamista kotikylälle, osallistumista isoon ja monipuoliseen yhteisöön, unohdettujen herättelemistä ja uusien ystävyyssuhteiden solmimista. 

Kirja ja sukuyhdistys

Kauko Tyllilä oli se suvun jäsen, jolle soitin Espooseen ja ilmoittauduin Virmailan sukuyhdistykseen. Kuultuaan minulta, että olin jotakin jo siihen mennessä tutkinut, hän kannusti voimakkaasti jatkamaan ja kutsui suunnittelemaansa sukujuhlaan ja kertoi kirjahankkeesta. Hän piti tärkeänä, että entiset kappeliseurakuntalaisetkin tulevat joukolla mukaan yhdistystoimintaan. Kauko-vainajan kutsu kohtasi täällä useita historian harrastajia. Nyt uuden sukukujan toisen osan kokoamisen aikana on lopullisesti selvinnyt se tiheä verkosto Virmailan suvun jäsenistöä, joka on Kuhmoisten korpimaita raivannut ja asuttanut 300 vuotta. 

Täältä asutus on levinnyt Jämsään, Längelmäelle ja Kuhmalahdelle, kunnes tuli se vaihe, että kasvavat kaupungit ja tehdasseudut alkoivat imeä tilatonta väestöä maatalousyhteiskunnasta jo sata vuotta sitten. Ja siellä heidän jälkeläisiään on tuhatmäärin. Suurin osa säilyykin unholassa, siksi työlästä on paikkalaunalta toiselle muuttavien seuraaminen. 

Jos sukukijan lukijat ovat innostuneina yömyöhään etsineet tuttuja ja sukulaisiaan ja esivanhempiaan, yhtä lailla tutkijankammioissa on tuikkinut valo aamuyön tunteihin saakka. Siellä ne Juhot, Samuelit ja Matleenat on asetettu oikeisiin perheisiin, laitettu naimisiin ja kasvattamaan suuria jälkeläisjoukkoja. Heidän voimillaan korpi rytisi matalaksi, lastut sinkoilivat rakennustyömailla ja kivet nostettiin kivien päälle. Nämä elämäntarinat ovat peruuttamattomasti historiaa. Metsät levittäytyivät pimentämään kyläaukeita ja peittivät alleen sukupolvien työn. 

Sukukirjassa nimet nousevat esiin, unohdetuillekin annetaan puheenvuoro, ja sukuhaara toisensa jälkeen rakentuu kokonaisuudeksi, toinen laihaksi, toinen reheväksi oksaksi sukupuussa. Sukujuhlissa ja kokouksissa pääsee puheisiin samaa juurta olevien kanssa. Heidän kanssaan ei koskaan eikä missään muualla olisi tilaisuutta ajatusten ja kuulumisten vaihtoon. Ja moni tuttavuus syvenee vuosien mittaan ystävyydeksi. 

Kirja ja sukuyhdistys lyhentävät välimatkoja ihmisten kesken, ne madaltavat kynnyksiä, tarjoavat elämyksiä. Sukuyhdistyksen perustajat olivat 20 vuotta sitten viisaita ja kaukonäköisiä. Heidän virittämällään toiminnalla on ollut ns. sosiaalinen tilaus. Moni on jo poistunut riveistä, mutta jatkuvasti uusia astuu esiin hakemaan tietoa, hankkimaan elämyksiä, katselemaan vanhoja asuinsijoja ja kirkkomaita, järjestelemään valokuvia, entisöimään esineitä ja elämään ajatuksissaan siinä maailmassa, jossa esivanhemmat ovat leipänsä hiki otsalla purreet. 

Suku tänään 

Virmailan rusthollin sukua on kaikkialla. Suvun jäsenet ovat enemmistönä ainakin Kuhmoisissa ja Padasjoella. Jokainen kylä on jo kauan sitten valloitettu, jokaista ammattia yritetty ja kaikissa yhteiskunnan kerroksissa eletty ja vaikutettu. Täällä ei saada kunnanvaltuustoa päätösvaltaiseksi ilman Virmailan suvun jäseniä, järjestötoiminta on kiinni heistä, yritykset pyörivät tai kuihtuvat heidän johdossaan, puut kaatuvat ja kulkevat metsistä teollisuudelle heidän kalustollaan, elintarvikkeet tuotetaan heidän pelloillaan ja navetoissaan, moni työntekijä valitaan, moni virka täytetään Virmailan sukuun kuuluvalla. Yksi menestyy, toinen epäonnistuu, moni menettää työnsä ja kaima uupuu taakkansa alle. Toista nostetaan ja kiitetään, toista kuritetaan ja halveksitaan. Kaikilla näillä on yhteinen esi-isä, Heikki Pietarinpoika. Perikunta on levinnyt laajalle. Se on läpileikkaus kansasta. Yksilöt hakevat paikkansa ja elävät elämänsä. On hyvä tietää ja tuntea, että kuuluu sukuun, johon tuhansia muitakin kuuluu. On hyvä havaita, että kaikki kauneus ja rumuus mitä ympärillämme on, se on edellisten sukupolvien muovaamaa, ja ne taloudelliset arvot, joitten varaan tulevaisuus suunnitellaan, on mittaamattomien ponnistusten, järjen käytön, onnen ja epäonnen lopputulos, isien, äitien, poikien, tyttärien, renkien, piikojen, torppareiden ja talollisten yhteinen aikaansaannos. 

Saaren ääriviivat maisemassa

Lapsuusmuistoihin viisikymmentäluvulta kuuluu kyläreissut Sarvisaloon veneellä ja rekipelissä. Yhtä hyvin muistan katiskoiden kokemismatkat Säikänkärjen sivulla ahvenenkudun aikaan. Niillä matkoilla oli aikaa katsella ja kysellä. Moottorin melu ei häirinnyt keskustelua. Vain säännölliset aironvedot saivat veden mulisemaan pienissä pyörteissä. Pikkupojan ajatusmaailmaan ja muistiin uppoutui tieto paikannimistä. Tuossa kohosi korkea Pussivuori, sen jälkeen näkyi jo Huhtlahti, vastakkaisella puolella Tanhuan kesäsiirtola. Katse pyrki kuitenkin yhä etäämmäksi ja etäämmäksi. Opin tietämään mikä oli Varpusenlinna, ja sen takana häämötti aina kaukaisena ja sinertävänä Virmaila. Ja senkin takana oli maailmaa. Virmailaa matalampi ja vielä erisävyisempi sinisyys oli Sysmää. 

Meillä kotona puhuttiin murteellisesti Virmoala. Kuulin puhuttavan Honkolasta, Mäkelästä, Jaanilasta ja Sipurasta. Vuorelaa en muista millään. Sitä vastoin Soramäki rakennuksineen näkyi hyvin Tanhuan ja Säikänkärjen seudulle. Nyt olen oppinut myöhemmin, ettei Soramäki Virmailan kylää olekaan, vaikka samalla saarella sijaitsee. Mieleeni jäi Soramäen vanhempi nimi Kielevä. Meillä vanha väki puhui paljon honkolaisista, jotka olivat sinne muuttaneet Harmoisten Mattilasta. Unnaslahden Aaretin parhaita nuoruuden
ystäviä oli ollut Mattilan Valde, joka meni veljensä kanssa Honkolaan ja eli siellä setämiehenä. Naapurimme Ojalan Eedla puhui Mäkelästä, missä oli piikana ja tutustui Sysmästä tulleeseen Kalle Vileniin, virmailalaiseen renkimieheen. Virmailassa he olivat avioituneetkin ja heidän vanhin poikansa Teutori oli siellä syntynyt. Vilenit tulivat 1904 torppareiksi naapuriimme Ryppylään, joka itsenäistyessään sai maarekisteriin Ojala-nimen. 

Kaikkea tätä kuulin ja havaitsin. Ja kun maailma oli vielä pieni, ehdin omaksua ja painaa muistiin. Ne olivat valmentautumista tähän pysyvään juurtumiseen Virmailaan, joka tuli todeksi sukuyhdistyksen ja kirjan avulla. 
Kun nyt isona miehenä olen metsätöissä korkeilla vuorillani, näkyy sieltä estottomasti Virmaila, aina yhtä sinertävänä. Ääriviivat eivät ole juuri muuksi muuttuneet metsänkäsittelynkään seurauksena. Täältä katsoen saareen kuuluu kaksi korkeaa vuorta, metsää ja pelkkää metsää. Saaren sydän, asutus ja vanhan rusthollin paikka ovat metsien takana, vielä kauempana. 

Kaataessani puita Vilenin Eedlan entisiltä ahoilta ja karjanlaitumilta monesti pysähdyn katselemaan ja ajattelemaan maailman menoa ja ihmislasten vaellusta. Näköyhteys on esteetön. Ryppylänmaan ja Virmailan välillä lainehtiva Päijänne on 70 metriä alempana. Katse tähyilee henkiseen kotipaikkaan, esivanhempien asuinsijoille. Ajatus harhailee keskeneräisissä sukututkimuksissa ja tämän päivän virmailalaisten arkisissa askareissa ja tulevaisuudessa. Jokaisen mietiskelyn sekaan palautuu naapurin Eedlan muistelma yli sadan vuoden takaa. Se oli nuoren rengin ja piian riiuun aikaa Eedlan sanoin kauratteelaisittain lausuttuna: 

Kun Kalle läks minua saattaan, nin min lählin Kallie saattaan ja 
tais Kalle läks minua saattaan 
eikä siit saattamisest tullu loppua ennenkö aurinko ol jo korkiella... 

TAKAISIN ALKUUN