http://gamma.nic.fi/~wirmaila/
TAKAISIN ARTIKKELILUETTELOON

VIRMAILAN UUTISET

WIRMAILAN RUSTHOLLIN SUKUYHDISTYKSEN JÄSENLEHTI

Numero 13 
Toimittaja Kalevi Vuorela
Heinäkuu 1994
Suku ja kotiseutu, Suomi ja Eurooppa

Leo Suomaa

(Puhe Virmailan sukuyhdistyksen vuosijuhlassa 1.8.1993)


Melkein kaikki minun ikäiseni padasjokelaiset, joiden molemmat vanhemmat ovat syntyneet Padasjoella, ovat keskenään jotain sukua. Varsin usein yhteinen esi-isä löytyy Wirmailan rusthollin suvusta. Esimerkiksi äitini molemmat vanhemmat polveutuivat Wirmailasta. Isäni puolelta en tiettävästi ole Heikki Pietarinpojan jälkeläinen. Silti myös isäni puolelta kierryn Virmailaan. Maailma on loppujen lopuksi pieni. 

Niin perhe liittyy perheeseen, suku liittyy sukuun, heimo liittyy heimoon. Mutta on ainoastaan biologiaa, että esimerkiksi Heikki Pietarinpoika on minun esi-isäni. Wirmailan rusthollin sukuun kuulumisessa on kysymys enemmästä kuin pelkästä biologiasta. Se on tietoisen yhteenkuuluvaisuuden osoitus, niin kuin sukuyhdistyksen tarkoituksestakin ilmenee. 

Ludvig Wittgenstein on kirjoittanut: ”Mutta maailmankuvaani minulla ei ole siksi, että olen vakuuttunut sen paikkansapitävyydestä. Se on peritty tausta, jolla teen eron toden ja epätoden välillä.” Georg Henrik von Wrightin sanoin maailmankuva on se yhteinen pohja, joka meillä on oltava yhteisenä muiden ihmisten kanssa, jotta ymmärtäisimme heidän toimintaansa ja sanojaan ja jotta saavuttaisimme heidän kanssaan yhteisymmärryksen arvostelmistamme. Maailmankuva on sidoksissa ”kulttuurin” käsitteeseen.

Wirmailan rusthollin suku on yksi osa sitä taustaa, josta syntyy meidän maailmankuvamme. 
Se on sitä taustaa, jolla me hahmotamme itsemme suomalaisiksi, eurooppalaisiksi ja osaksi ihmiskuntaa. 

Keskustelu Euroopan yhdentymisestä on samalla keskustelua siitä, mitä me itse ymmärrämme olevamme. Kannanotto Euroopan integraatioon on väistämättä maailmankuvaan perustuva ja sitä muovaava kannanotto. Vanhan suomalaisuusliikkeen opetukset soveltuvat myös tähän päivään: ”Meidän historiamme täytyy välttämättä olla kulttuurihistoriaa... Ellei se sitä ole, uhkaa vaara, että se ennen pitkää rajoittuu pelkäksi – luonnonhistoriaksi.” Kun nykyisin puhutaan ”Suomen menemisestä Eurooppaan”, ollaan verraten kaukana siitä kouriintuntuvasta Eurooppaan menemisestä, mihin Wirmailan rusthollin suvun kantaisä Heikki Pietarinpoika runsaat kolme ja puoli vuosisataa sitten osallistui. Voisi silti olla paikallaan miettiä, millaisen jäljen vaikkapa Sakari Topeliuksen Välskärin kertomukset on jättänyt mieliimme Eurooppaan rnenemisestä. Ja myös päin vastoin, on Keski-Euroopassakin omat topeliuksensa ja välskärinsä: Millaisen mielikuvan ne mahtavatkaan antaa meistä. 

Mutta mistä oikeastaan on kysymys, kun puhutaan Euroopan integraatiosta tai yhdentymisestä? Länsi-Euroopan yhdentyminen lähti liikkeelle toisen maailmansodan raunioilta. Sir Winston Churchill esitti syksyllä 1946 ehdotuksen ”eräänlaisesta Euroopan Yhdysvalloista”. Euroopan neuvoston perustaminen vuonna 1949, Euroopan hiilija teräsyhteisö (ECSC, EHTY) vuonna 1951, Euroopan talousyhteisö (EEC, ETY) ja Euroopan atomienergiayhteisö (EURATOM) vuonna 1957, Euroopan vapaakauppaliitto (EFTA) tammikuussa 1960, Euroopan yhteisö (EC, EY) vuonna 1967 ja vuonna 1986 hyväksytty Euroopan yhtenäisasiakirja ovat tämän kehityskulun virstanpylväitä. Tuoreimmat sopimukset ovat Euroopan talousaluetta koskeva sopimus (EEA, ETA) ja Maastrichtin sopimus, jotka allekirjoitettiin 1992. Maastrichtin sopimuskaan ei ole viimeinen askel Euroopan yhdentymisessä. Vuonna 1996 kutsutaan koolle hallitusten välinen konferenssi tarkastelemaan unionisopimusta. 

Nyt Suomessa käytävä keskustelu ETA-sopimuksesta ja EU-jäsenyydestä synnyttää helposti vaikutelman, että Suomi olisi yhtäkkiä loikkaamassa johonkin uuteen tilanteeseen. On kuitenkin hyvä muistaa, että LänsiEuroopan taloudellinen ja muukin integraatio on eri muodoissaan ollut Suomessa keskusteltavana 1940-luvun lopulta asti ja että Suomi on ajan kuluessa tehnyt ratkaisuja, jotka aikaisemmassa vaiheessa eivät tulleet kysymykseenkään. Ennenkin on oltu vastaavien valintojen edessä. On selvitetty, tutkittu ja harkittu, ja sitten tehty päätöksiä, jotka niissä olosuhteissa ovat parhaiten vastanneet kansan ja valtakunnan etua. Niin näyttää tapahtuvan myös nyt: selvitetään, tutkitaan, neuvotellaan ja päätetään, niin kuin kansakunnan etu vaatii. 

Suomi ei voinut liittyä 1948 perustettuun OEEC:hen eikä osallistua Marshallin suunnitelrnan mukaiseen Euroopan jälleenrakennusohjelmaan, minkä Max Jakobson on sanonut olleen ”tuskallisimpia päätöksiä, joita Suomi oli joutunut tekemään sodan jälkeen”, mutta vuonna 1961 Suomi liittyi ensin tarkkailijajäseneksi ja vuonna 1969 jäseneksi EEEC:n työn jatkajaksi perustettuun OECD:hen. 
Suomi jättäytyi Euroopan neuvoston ulkopuolelle vuonna 1949. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin se kuitenkin liittyi siihen – vähän ennen kuin entisen Itä-Euroopan maat alkoivat hakea Euroopan neuvoston jäsenyyttä. 
Vuonna 1955 Suomi liittyi Pohjoismaiden Neuvostoon. Pohjoismaisen yhteistyön hyvin tärkeänä osana ovat passiunioni ja yhteiset työmarkkinat. Vuodesta 1956 lähtien Suomi oli mukana keskusteluissa Skandinavian alueen tulliliitosta, mikä sitten kuitenkin jäi EFTA:n jalkoihin. 
EFTA:n jäseneksi Suomi ei voinut liittyvä vielä 1960-luvulla, joten EFTA liittyi Suomeen, jolloin syntyi FINEFTA:na tunnettu järjestely. Samalla Suomi otti huomioon ”velvollisuudet kolmansia maita kohtaan” takaamalla Neuvostoliitolle samat tulliedut, jotka EFTA:n jäsenet saivat. Vasta 1980 -luvun puolivälissä Suomi liittyi EFTA:n jäseneksi. 
1960-luvun lopulla keskusteltu Skandinavian alueen tulliliitosta herätettiin uudestaan henkiin NORDEK:in nimellä, mutta se jäi EEC:n laajenemisen jalkoihin. Suomi ei silloin hakenut EEC:n jäsenyyttä, mutta solmi vuonna 1973 sen kanssa vapaakauppasopimuksen. EEC-sopimukseen puolestaan liittyi sopimus Neuvostoliiton johtaman SEV:n kanssa. 

Nyt käytävässä keskustelussa sopimus Euroopan talousalueesta näyttää saavan verraten yleistä kannatusta, mutta sen sijaan Euroopan Unionin jäsenyys jakaa mielipiteet jyrkästi. Vielä pari vuotta sitten sopimusta Euroopan talousalueestakin pidettiin sangen ongelmallisena.
Muutama kiteytys on paikallaan. Ensimmäisenä voidaan panna merkille, että ei ole olemassa mitään betoniin valettua Eurooppaa, johon Suomi sitten liittyisi. Myös EU-Eurooppa on ollut ja lienee vastakin jatkuvassa muutoksen ja kehittymisen tilassa. Läntisessä Euroopassa muutos on ollut vähittäistä ja rauhallista, ja se on jatkunut yli neljäkymmentä vuotta. On todennäköistä, että me joudumme jatkossakin yhä uudelleen määrittelemään suhtautumisemme alati muuttuviin asioihin. Kaupallisia etuja ei nyt onneksi turvata niillä keinoilla, joita sovellettiin Heikki Pietarinpojan aikana. 
Toiseksi on syytä huomata, että yhdentyminen on tiettyjen tosiasioiden poliittinen ilmaus. Talous on jo ajat sitten ylittänyt kansalliset rajat. Olemme tulleet tietoisiksi ympäristöongelmien ylikansallisuudesta. Terroristit, huumekauppiaat ja muut rikolliset vähät välittävät kansallisista rajoista. Joissakin asioissa kansallisvaltio ei kykene palvelemaan kansalaisiaan heitä tyydyttävällä tavalla. 
Kolmanneksi, valtiollista yhdentymistä täydentää alueellisten ja paikallisten piirteiden korostuminen: Euroopan maakunnat nousevat, vaikka valtiot yhdentyvät. Viimeiseksi alueellisten näkökohtien merkitys todettiin Espanjan parlamenttivaalien yhteydessä. – Hieman kärjistäen: Vasta sitten, kun me huomaamme olevamme hämäläisen talonpojan jälkeläisiä, olemme myös täysipainoisia eurooppalaisia. 

Me mielellämme liioittelemme asioiden lähiajan vaikutuksista ja aliarvioimme pidemmällä ajanjaksolla tapahtuvia muutoksia. Niin käy helposti myös yhdentymiskannanottojen kanssa. Me puhumme halusti tämänpäiväisestä ruokakassin hinnasta, mutta unohdamme kuuluvamme järjestelmään, jossa kysyntä ja tarjonta huolehtivat siitä, että siihen kassiin löytyy juuri asiakkaan haluamia tavaroita. Muunkinlaisia järjestelmiä on ollut ja on. Me nauramme kurkun käyryyttä koskevalle direktiiville, emmekä huomaa sen kytkeytymistä siihen perinteeseen, joka edellyttää maata lailla rakennettavan. Muunkinlaisia järjestelmiä on ollut ja on. 
Ei Suomi tietenkään solmi Euroopan talousaluetta koskevaa sopimusta tai hae Euroopan yhteisön jäsenyyttä siksi, että Suomen kansa sulautuisi näkymättömäksi osaksi yli kolmesataamiljoonaista Länsi-Euroopan yhteisöä. Yhdentymisratkaisussakin on kysymys Suomen edun valvonnasta (eikä Suomen yhdentymisratkaisu ole suunnattu rnitään valtiota vastaan). Suomi pyrkii nykyistä syvällisempään yhteistyöhön juuri Länsi-Euroopan kanssa siksi, että Euroopan talousalueen muodostavat valtiot edustavat henkisen ja aineellisen kulttuurin sekä oikeuden ja politiikan alalla maailmankuvaa, joka on lähempänä meidän suomalaisten maailmankuvaa kuin on minkään toisen valtion tai valtioiden yhteisön. 
Pelkästään taloudelliset näkökohdat määräsivät 1960-luvulla ja 1970-luvulla Suomen järjestämään suhteensa EFTA:aan ja EEC:hen, eivätkä nämä syyt ole pohjimmiltaan miksikään muuttuneet. Suomi on pieni ulkomaankaupasta elävä maa. Suomen pisimmän puun pitäjälle Padasjoelle, on varmasti erityistä merkitystä sillä, miten sekä puunjalostusteollisuuden että pohjoisen ympäristömme suojelernisen edut tulevat valvotuiksi Euroopan markkinoilla. Kestävä kehityskin on kansalliset rajat ylittävä asia. 
Euroopan yhdentyminen ja sisämarkkinat merkitsevät myös henkilöiden vapaata liikkuvuutta. Sillä saattaisi olla vaikutusta vaikkapa Wirmailan rusthollin sukuyhdistyksen jäsenkuntaan. Voidaanhan ajatella, että sukuun tulee ulkomaalaisia miniöitä ja vävyjä, kun rajat avautuvat ja kansat alkavat vaeltaa. Miten siihen nyt sitten pitäisi suhtautua? – ”Tulevat tänne ja...”. 
Tosiasiassa Euroopan yhdentyminen ei kuitenkaan taida synnyttää suurempia Suomeen suuntautuvia vaelluksia. Pohjoismaiden välillä henkilöiden liikkuvuus on kohta 40 vuotta ollut ainakin yhtä vapaata tai peräti vapaampaa, kuin se ETA-sopimuksen tai EUjäsenyyden perusteella on. Kuinka monta tanskalaista vävyä suvussa on? Montako pohjoismaiden kansalaista asuu Padasjoella? Millä perusteella sitten voitaisiin odottaa, että tänne muuttaisi asujia vielä kaukaisemmista EU-maista? 

Nopea Virmailan kirjan selailu ja omien sukulaisten muistelu antavat tulokseksi, että Virmailan suvun nettomuuttoliike on käynyt Suomesta ulkomaille päin: pohjoismaihin, Amerikkaan, Keski-Eurooppaan. Aivan yksisuuntaista muuttaminen ei kuitenkaan ole ollut, vaikkei ensimmäistä Vidmaria laskettaisikaan mukaan. Ainakin muutamissa Virmailan suvun haaroissa saattaa olla myös ripaus skandinaavista verta. Otetaanpa esimerkiksi Oittilan emäntä Elisabet Juhontytär. 

Kuka sitten oli tämä Virmailan miniäksi tullut Elisabet Juhontytär? Hänen isänsä oli Padasjoen Inkilän talon isäntä Juho Juhonpoika Barck, jonka isä oli niin ikään Juho Juhonpoika Barck. Juho Juhonpoika Barckin isä oli noin vuonna 1665 syntynyt Inkilän talon isäntä ja Padasjoen pitäjänkirjuri – ja sukututkijoille toistaiseksi arvoituksellisena säilynyt – Juho Barck. Juho Barckin vaimo oli noin vuonna 1680 syntynyt Katariina Alftan. 

Vanhan sukukronikan mukaan Alftanin suvun ensimmäinen tunnettu jäsen on Hannu Eerikinpoika tai uudempien tutkimusten mukaan Hannu Olavinpoika. Kronikan mukaan hän oli Tukholman linnan vahtimestari, ja perimätieto sanoo hänen olleen Kaarina Maununtyttären veljen vävy; uudempien tutkimusten mukaan hänen vuonna 1588 kuollut puolisonsa oli Malin Henrikintytär, joka on haudattu Turun tuomiokirkkoon Tavast-suvun kuoriin. Hannulla oli kolme poikaa, joista keskimmäinen oli Erik Hannunpoika. Erikin sanotaan olleen varalaamannina ja päänimismiehenä Helsinglannissa Ruotsissa. Erik Hannunpojalla taas oli kaksi poikaa, joista toinen ol i Ruotsin Helsinglannin Alftan pitäjän nimestä itselleen sukunimen muovannut Ericus Erici Alftanus, jonka vaimo oli vuonna 1664 kuollut Helena Martintytär Brenner. Ericus kuoli Suomessa Taivassalon kirkkoherrana vuonna 1639, ja hänestä suku levisi Suomeen. Inkilän emäntä Katariina Alftan oli Ericus Alftanuksen pojan Abraham Alftanuksen ja hänen vaimonsa Katariina Schraderin tytär. 

Minun tietooni ei ole tullut mitään, mikä antaisi aihetta olla huolissaan Ericus Erici Alftanuksen, Katariina Alftanin tai Oittilan Elisabetin mahdollisten ulkomaalaisten geenien takia. Uudemmistakin ulkomaalaisista vävyistä ja miniöistä on sanottavana pelkkää hyvää. Lieneekin niin, että ulkomaalaisuus ei yleensäkään aiheuta sen kummempaa uhkaa tai vaaraa – kunhan me vain luotamme itseemme ja omaan kelpoisuuteemme. Ja miksi emme luottaisi! 
Tästä on kysymys myös, kun me mietimme suhdettamme Suomeen ja Eurooppaan, ETA-sopimusta ja EU -jäsenyyttä. Onko meillä järkeä, onko meillä kuntoa, jonka voimme asettaa samalle lähtöviivalle vaikkapa skottien, bretonien ja katalonialaisten kanssa? 

Aaro Hellaakoski on kirjoittanut:

”Juuremme kunhan kestää/ mikään ei voi estää/
nousua uudelleen/ kasvua yhä esiin/ satoisampiin kesiin/ 
valoon ja vapauteen.” 

Wirmailan rusthollin suvun juuret ovat tukevasti suomalaisten isänmaan kamarassa. 
Vaikka Euroopan tuulet tuivertaisivatkin, juuret ovat lujat, laajat ja vuosisataiset. 
Aina on noustu yhä satoisampiin kesiin, valoon ja vapauteen. 
Kokemusten perusteella me voirnme luottaa siihen, että yhdessä toisten samanlaisten sukujen kanssa. 
Suomi selviää niin esillä olevista kuin myös eteen tulevista haasteista, että
Suomella – ja Wirmailalla – 
on myös annettavaa yhteiselle Euroopalle. 
Minä uskon, että juuremme kyllä kestää.

TAKAISIN ALKUUN