(Lyhennelmä esitelmästä Virmailan sukuyhdistyksen vuosijuhlassa 6.8.2000)

Suvun kantaisästä, hakkapeliitasta ja Virmailan ratsutilalla 1600-luvulla vaikuttaneesta isännästä Heikki Pietarinpojasta laskien olen kahdettatoista sukupolvea, nimeltäni Sirkka Kinos, syntyjäni Korppila. Isoäitini oli Eeva, Pälsilän sukuhaarasta, Kissamäen tyttäriä ja Ruolahden Multa-Korppilan emäntä. 

Se, että minulla on niin vähän kokemuspohjaista tietoa suvustani, johtuu siitä, että isäni Eino Korppila, joka syntyi 1910, talon nuorimpana poikana koulutettiin, löysi elämäntyönsä ja eli perheineen kovin kaukana kotikonnuiltaan. Side Kuhmoisten sukulaisiin tuntuu silti mielestäni vankalta. 

Katsellessani Pälsilän sukutaulua totean, että takanani on viisi perättäistä Pälsilän isäntää Virmailan Samuel Juhonpojasta alkaen, jotka siis ovat pystyneet talonsa historian melskeissä pitämään. Vuonna 1816 syntyi Pälsilän viidennelle isännälle Joonas Samuelinpojalle tytär Saara, joka jo sitten onkin minun ”Kuhmoisten mummini” isoäiti. Tämä Saara tuli 18-vuotiaana Suurijärven Kissamäen emännäksi (sata vuotta ennen minun syntymääni). Hänen vanhin poikansa Otto oli seuraava Kissamäen isäntä. Otolla oli uljas lapsikatras: kolme poikaa, jotka kaikki siirtyivät isänniksi vaimojensa kotitaloihin, sekä peräti kuusi komeaa tytärtä, joista Eeva, isoäitini, meni emännäksi Ruolahden Multa-Korppilaan. Toisenkin tyttäristä tunsin, hän oli Paloniemen Emilia-täti, josta oli tullut Multa-Korppilan naapuritalon, Autio-Saksan, emäntä. 

Lapsen muistot ovat eläviä, ne tuoksuvat ja maistuvat ja niihin liittyvät mielialat palaavat voimakkaina vuosikymmenien jälkeenkin. Sellaisia ovat minunkin muistoni Ruolahdesta, vaikka itse asiassa kerrat, jolloin Multa-Korppilassa vierailimme, lienevät sormilla laskettavissa. 
 

Samalta kesältä on albumissani soma kuva. Siinä istuvat kaksi mummin miniöistä, Toivo-sedän vaimo Meeri sekä äitini, joka on myös Eeva, yhdessä tyttäriensä (Laura ja Vuokko sekä Sirkka) kanssa nurmikolla Korppilan piharinteessä). Tunnelma on lupsakka, hymyjä tuskin on paljon tarvinnut houkutella. Tuo kuva jatkuu minun, 2-vuotiaan, muistoissani siten, että miesryhmä – ja tietysti myös 10-vuotias serkkupoikani Arvo ovat vähän loitompana. Tulet on sytytetty ison mustan padan alle; siinä keitetään rapuja. Kellään ei tunnu olevan kiirettä, päivän työt on tehty, on turvallinen ja hyvä yhteisyyden tunne. 

Arvo-serkku, josta aikanaan tuli Multa-Korppilan isäntä, oli pojankoltiaisen elkeineen kyllä mukava, mutta vähän hirvittäväkin pienen tyttöserkun silmissä. Kas, koskaan en voinut tietää, mitä aarrettaan hän seuraavaksi halusi esitellä: kenties sammakonpoikaa taskunpohjalta, sisiliskoa kourankopurastaan, tai mahdollisesti piti lähteä yrittämään nahkiaisia tallintakusojasta. 

Pari vuotta myöhemmin, vuonna -38, oli Paloniemessä Irja-tyttären isot häät, joissa koko suku oli hienona paikalla. Muistan mainiosti, kun albumissani olevaa yhteiskuvaa yritettiin ottaa varmaan niitä valokuvaajan toivetilanteita. Samaan matkaan kuulunevat muistot heinänteosta Korppilan pellolla, kun me serkukset löysimme mm. heinistä pallotun sievän hiirenpesän. Enpä ollut koskaan ennen nähnyt niin pieniä poikasia, kuin vastasyntyneet hiirenpoikaset olivat. Valitettavasti ne taidettiin enemmistöpäätöksellä viedä tuliaisiksi Mikille. 

Toisin kuin vielä esimerkiksi sata vuotta aiemmin ruolahtelaisen talon pojalle koulutus oli yksi todellinen vaihtoehto tulevaisuutta suunniteltaessa. Poika pantiin Jämsään oppikouluun. Kotiin ei usein päässyt käymään. Mummi joskus kertoi kauhistelleensa, kun poika syyslukukauden jälkeen tuli joululomalle kotiin niin kasvaneena, että pikkutakin hihat ylettyivät tuskin puoliväliin kyynärvartta. Opiskelu jatkui Rauman opettajaseminaarissa. 

Muutaman vuoden kuluttua nuoripari päätti kokeilla yhden vuoden ajan Lapin eksotiikkaa. Isä haki ja valittiin opettajaksi Kemijärven Kostamon kylään. Oli syyskesä 1939. En unohda päivää, jolloin isä ajoi ulos portista vanhalla, mustankiiltävällä Chryslerilla, jonka takapenkki oli pakattu kattoon asti kirjoilla, ja etupenkillä isän vieressä istui ajokoiramme Jeppe. Junamatka Lahdesta Kemijärvelle yhdessä äidin kanssa oli minulle, vajaasti 5-vuotiaalle, painajaismaisen pitkä. Itkua nieleskellen kysyin Rovaniemen ja Kemijärven välisellä lohduttomalta vaikuttavalla erämaaosuudella äidiltä, miksi meidän oikein piti lähteä tänne Lappiin, kun puutkin ne pohjoisen mustat, laihat rämekuuset ovat ihan erilaisia kuin kotona. Enpähän silloin tiennyt, että näin alkoi koko elämäni jatkuva matkanteko vehmaan vehreän etelän ja Lapin selkosten välillä. Enkii arvannut, että sittenkin, kun enää ei olisi mikään 
tarve opiskelun tai työn vuoksi tuota väliä hytyyttää, vielä eläkepäivillä varta vastenhankkisimme tunturimökin ikäänkuin varmistamaan kiertolaiselämän jatkumista.  

Kun talvisota alkoi, Kemijärvi evakuoi tiin ja muuttui sotatoimialueeksi. Isä oli ilmatorjuntayksikkönsä kanssa majoitettuna Kalliosalmeen desantteja ja vakoojiahan itärajan tuntumassa liikkui ja pelättiin. Äiti oli muonituslottana samassa yksikössä. Minä viisivuotias olin muiden kyläläisten mukana ensimmäisessä evakossani, kunnes pääsin vähäksi aikaa erikoislitteralla oikein ”komppanian maskotiksi” Kalliosalmeen minäkin. 

Sodat jatkuivat pienin katkoksin. Välillä isäkin oli opettajantointaan hoitamassa ja pieni perheemme koossa, enimmäkseen ei. Kun tänä päivänä ajelemme Kemijärveltä pohjoista kohti turistiautojen suhahdellessa suksiboxeineen vastaan, tuntuu melkein epäuskottavalta, että samaa tietä Saksan armeija vyöryi 40-luvulla kohti Petsamoa. Me lapset juoksimme tien laitaa ihaillen korskuvia lämminverisiä ja ihmetellen niitten vetämiä kuomuvaunuja ja ajurin napsuvaa ruoskaa. Ylen komeat univormupukuiset upseerit hurauttivat moottoripyörineen joukkojen etunenässä, ja kauas kotoaan, perheistään ja omista lapsistaan joutuneet sotilaat marssivat maantietä laulaen ”Ericaa” ja illalla leiriytyessään kotimme Tapionniemen koulun pihalla haikeita moniäänisiä lauluja. He jäivät mieleen ystävällisinä appelsiinien, näkkileipäpakettien ja lamppuöljyn lahjoittajina ja erittäin siisteinä ja kurinalaisina ohikulkijoina. 

Eeva-mummi oli kuollut sotavuonna 1940. Minun muistoissani mummi kävelee hyväntahtoisen näköisenä Korppilan pihatörmää ylös ruskeat nahkatohvelit läpsyen huiman kylm5ätä kivikellarista, joka on talon pohjoispäässä. Hän on hakenut ihanaa keltaista voita lasilautasella tiinusta, ja kohta saan maailman parasta hiivaleipävoileipää. Hautajaiset olivat joulukuussa, ja Kuhmoisten hautausmaalla oli hirveän kylmä. Kun tultiin taloon, muistan juosseeni mummon puolelle ja piiloutuneeni isoon komeroon, jossa salaa jyrsin ison hiivaleivän syrjää. Multa-Korppilan emännän kohtalo on raottunut minulle vasta pikkuhiljaa, ja kovin paljon on edelleen täysin tuntematonta. Kissamäen Eeva ja Multa-Korppilan Aukusti, jotka vihittiin 1895, ennättivät olla naimisissa 18 vuotta. Tänä aikana syntyi yhdeksän lasta, joista viisi kuoli jo lapsena. Itkua ja hautajaisia on riittänyt, kun lisäksi mies kuoli ja jätti 39-vuotiaan lesken hoitamaan isoa taloa ja neljää poikaa. Näistäkin Antti ennätti kuolla nuorena miehenä. Mummi oli kyllä kertoman mukaan noita vahvoja suomalaisia emäntiä, jotka johtivat voimakkain ottein työväkeään ja pitivät talon kunnossa. Suruistaan mummi ei koskaan puhunut tai valitellut ainakaan lasten kuullen. 

Vuosikymmentä myöhemmin kerran poikkesimme tapaamaan Rauhamäen silloista leskiemäntää Helvi Lättilää, isän serkkua. Ihastelimme talon vanhoja talonpoikaishuonekaluja ja mm. pirtin piironkia, jossa oli useita salalokeroita. Totesin, että meilläkin on vanha piironki, jossa on salalokeroita, ja että se on Kuhmoisten mummin peruja ja ”Kivistön nikkarin” tekemä. Helvi-serkku näytti silloin toista piironkiaan, jonka hän kertoi saaneensa myös äitinsä peruina, siis Eevamummin sisarelta Iidalta. Siinä lipastossa ei kyseisiä lokeroita kuulemma ollut. Valkoiseksi maalattu piironki vaikutti minusta kuitenkin ihan tutulta, kun kuvittelin sen meillä olevaan alkuperäiseen ootraukseen väritetyksi. Lokerotkin löytyivät samalla konstilla kuin meidän piirongista, ja yhdessä laatikossa oli vielä nikkarin jättämä, lähes sata vuotta vanha terveinen, kuultavan kaunis ja kiharainen lastu jäljellä. (Jos täällä salissa on muitakin Kissamäen Oton tyttärien jälkeläisiä ja kotona heidän piironkejaan, ilmoittaudun tarvittaessa salalokeron metsästäjäksi.) 

Kuvitellaanpa, että parin sadan vuoden aikana yhteiskunnassamme ei olisi tapahtunut sitä kehitystä, mikä nyt on tosiasia. Mitähän me itse kukin olisimme? Joku tietysti olisi talollinen, suurin osa olisi pudonnut alaspäin säädystään. Minä tuskin olisin päässyt emännäksi mihinkään taloon, koska isällänikään ei olisi ollut taloa. Kenties isä yritteliäänä ja kätevänä miehenä olisi perustanut vaikkapa pienen puusepänverstaan. Minulla olisi siis saattanut olla mahdollisuuksia suutarin tai sepän vaimoksi. Tai ehkä olisin halunnut hienostella ja pyrkinyt pappilaan piiaksi. Voi kuitenkin olla, että olisin mahdollisuuksien vähyyden vuoksi vain vaipunut apatiaan ja ajelehtinut elämäni joten kuten toisten nurkissa. Se, että näin ei käynyt, johtuu ensisijaisesti yhteiskunnan työtehtävien monipuolistumisesta ja koulutusmahdollisuuksista. Koulutus on sinänsä lähempänä ja selkeämmin suoraan yksilön elämään vaikuttava tekijä kuin esimerkiksi hallitsijan kruunun nimi tai kruunun puute. Väitän, että vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki ja 1970-luvulta lähtenyt maksuton, kaikkiin jatko-opintoihin mahdollisuudet antava 9-vuotinen peruskoulutusoikeus ovat yhteiskunnallisesti tuoneet enemmän yksilöllistä tasa-arvoa kuin mikään muu hallinnollinen päätös.