http://gamma.nic.fi/~wirmaila/lehtiart/
TAKAISIN ARTIKKELILUETTELOON

VIRMAILAN UUTISET
WIRMAILAN RUSTHOLLIN SUKUYHDISTYKSEN JÄSENLEHTI

Numero 19 
Toimittaja Kalevi Vuorela
Heinäkuu 2000
 
Hämäläisten erätalouden loppuvaiheita 1500-luvulla
Kenraalimajuri Hannu Särkiö

(Esitelmä Virmailan sukuyhdistyksen vuosijuhlassa 1.8.1999)


suurenna
 Tämän päivän Suomessa vahvistuvan asutuksen suunta on etelään ja lounaaseen, muuttoliike tuo väestöä pohjoisista ja itäisistä maakunnista vanhan asutuksen alueelle lounaiseen Suomeen sekä Uudellemaalle. Tässä esitelmässä tarkastellaan päinvastaista tilannetta, asutuksen alkavaa vakiintumista Keski-Suomeen erätalouden ja viljelytalouden taitekohdassa 1500-luvun jälkipuoliskolla. 

Hämäläisten erätalous ja eränautinta periytyi jo esihistorialliselta ajalta, ensimmäisen vuosituhannen viimeisiltä sataluvuilta, ja sillä oli epäilemättä ollut harjoittajilleen erittäin tuntuvaa taloudellista merkitystä. Peltoviljelyn ja karjatalouden sekä toisaalta erätalouden yhdistelmä varmensi toimeentuloa huonoinakin satovuosina. Järjestelmä antoi myös joustoa kulloisenkin väestökehityksen mukaan. Kun väki kylissä ja taloissa runsastui, oli enemmän erälle lähtijöitä. Väen vähetessä keskityttiin peltojen ja karjan hoitoon. 

Hämäläisten eräalueet ulottuivat laajimmillaan Suomenlahden rannikolta Pohjanlahden rannikolle ja sen tuottoisille lohivirroille saakka. Mahdollisesti pitkäaikaisin eränkäyntialue oli kuitenkin tässä tarkasteltu
”Pohja”, Päijänteen vesistöalueen latvareittien Saarijärven, Viitasaaren ja osaksi myös Rautalammin reittien alue.
Tästä eräalueesta ja sen käytöstä on keskiajalta ja uuden ajan taitteesta jo melko runsaasti tietoja.
Joitakin eräalueiden omistajia voidaan henkilöinä osoittaa 1400-luvun alkupuolelta asti, 
pitäjien ja osaksi kyläkuntienkin nautinta-alueet tunnetaan kohtalaisen tarkasti. 
Tosin käsitykset ovat tarkentuneet aivan viime vuosinakin. 

Eränautinta kuuluu Hämeen historian runsaasti tutkittuihin alueisiin. Niin Jalmari Jaakkola kuin Vilho Niitemaakin ovat perusteoksissaan 1950-luvun lopulta käsitelleet aihetta, vähäisemmistä auktoriteeteista puhumattakaan. Mauno Jokipii Saarijärven kirjassaan (1963) samoin kuin Jussi T Lappalainen Pihtiputaan kirjassa (1964) ovat paljonkin tarkentaneet kuva eränautinnasta. Erkki Markkanen Vanhan Viitasaaren historiassaan (1983) on ikään melko laajasti käsitellyt varsinkin padasjokelaisten eränautintaa, joka keskittyi juuri entisen Suur-Viitasaaren alueelle. Vielä on syytä mainita Kyösti Julku, joka teoksessaan Suomen itärajan synty (1987) tarkastelee Pähkinäsaaren rauhan (s.1323) rajan kulkua ja sen muutoksia mm. Keski-Suomessa hämäläisten eräalueilla. 

Padasjokelaisten ja jämsäläisten eränautinta on Virmailan sukuunkin kuuluvien kannalta kiintoisa vähintään kahdesta syystä: 
Ainakin 1500-luvulla, nautinnan päättymisvaiheessa, mainituista pitäjistä tuli liki kolmannes kaikista eräsijojen haltijoista. 
Useimmat näistä voidaan ainakin kyläkunnittain osoittaa. 
Toisekseen eränkäyntiin on vuosisatojen mittaan osallistunut runsaasti 
suvun kaukaisia esivanhempia tai suvun jäsenten nyt asumia taloja tai niiden edeltäjiä aikaisemmin viljelleitä ihmisiä. 

On syytä huomata, että Padasjoen pitäjä tässä puhuttuna aikana 1500-luvulla oli tämänpäiväistä laajempi, käsitti myös nykyisen Kuhmoisten pitäjän samoin kuin Asikkalan pitäjän pohjoiset kylät, suurimpina Iso-Äiniön ja Vähä-Äiniön.  Historiallisen ajan alkuun, noin 1200-luvulle tultaessa pysyvän asutuksen raja Hämeessä oli asettunut Päijänteen puolivälin korkeudelle eli nykyisen Kuhmoisten pitäjän tienoille. 

Lännempänä Hämeessä asutus ja peltoviljely vakiintui jo useita vuosisatoja aikaisemmin, mistä johtuen Vanajaveden vesistöalueen pitäjät Sääksmäki, Kalvola, Pälkäne, Saarioinen ja Hauho ehättivät varaamaan eräalueensa Saarijärven reitin varsilta sekä nykyisen Keuruun ja myös Laukaan seuduilta. Hämeen nuorimpien pitäjien Padasjoen ja Jämsän talot joutuivat etsimään eräalueensa kauempaa pohjoisesta nykyisten Pihtiputaan, Viitasaaren ja Kannonkosken alueelta. Matkat Päijänteen rantamien viljelykylistä eräalueille olivat pitkät, mutta vesireitit toisaalta helppokulkuiset ja kalavedet varsinkin Viitasaaren reitissä tuottoisat. Turkistalous ja suurriistan pyynti oli menettänyt keskeisen merkityksensä eränkäynnissä jo 1400-luvulle tultaessa. Nyt oli kysymys ennen muuta kalastuksesta. 

Mikä oli eräsija? 

Se oli veroluetteloon merkitty ja verotettu, vakituiseen nautintaan perustuva metsästys- ja kalastusalue. Rajoiltaan merkitsemätön metsästysalue käsitti usein ”miehen oravimetsän”. Eräsijaan kuuluvat kala-apajat niin kevätkuin syyskalastustakin varten samoin kuin kesäistä lahnanpyyntiä varten lienevät olleet tarkoin määriteltyjä. Ikimuistoiseen nautintaan perustuvasta pyynti- ja metsästysoikeudesta oli vähitellen tullut verotusyksikkö. Eräsijan tuoton mukaan määräytyi vuotuinen vero, mikä saattoi olla esimerkiksi leiviskä kapahaukea. Tuoreena kalana tämä tarkoitti ainakin viisinkertaista määrää. Tästä päätellen eräsijan kalantuotto saattoi hyvinkin olla useita satoja kiloja saaliskalaa pyyntikaudessa. 

Vähitellen ainakin joillakin eräsijoilla alettiin myös kasketa, polttaa tavaa tai hiiltä, onpa tietoja järvimalmin nostostakin. Kalasauna tai pirtti on varsinkin syyspyyntiä ja mahdollista talvista metsästystä varten kuulunut eräsijan varustukseen. Sitä on mahdollisesti tarvittu myös kalan savustukseen, suola oli kallista ja sitä riitti korkeintaan vain arvokkaimpiin saaliskaloihin. Kesäkeleillä majoitukseen käytettiin rankisia tai pielisiä, edestä avoimia vinolappeisia katoksia. Tällaisia oli kätevä rakentaa myös eniten käytetyille apajapaikoille, turhaa soutua säästyi. Viitasaarelta on 1700-luvulta tietoja eräsijojen muuratuista kalakellareista, tällaisista oli silloin vielä jäänteitä rannoilla. 

Eräsijojen ja muiden eräoikeuksien omistus, tai oikeastaan verollinen nautintaoikeus, kulki vanhastaan kantapitäjien taloihin liittyen. Kun omistajasuku talossa tyistä omaisuutta, niitä ostettiin ja myytiin, perittiin ja pantattiin, ja niistä paljon käräjöitiin. Jollakulla omistajalla saattoi olla useitakin eräsijoja tai muita nautintoja laajallakin alueella. 

Paljonko eräsijoja oli? 

Niitemaan mukaan hämäläispitäjillä oli 1500-luvun puolivälissä 346 luetteloon merkittyä eräomistusta – varmaankin verottajan valppaalta silmältä oli jäänyt siellä ja täällä havaitsematta vakituiseksi muuttunut nautinta jonkin syrjäisemmän lahden rannalla. Hieman vajaa kolmannes eli 111 kaikista eräsijoista mainitussa luettelossa kuului Padasjoen ja Jämsän pitäjäläisille Padasjoen osuus oli 56, Jämsän 55. 

Hämäläisten eränkäyntiä historiallisena aikana voi pitää apu- tai liitännäiselinkeinona kantakylien maataloudelle. Apuelinkeinon merkitys supistui vähitellen sitä mukaa kuin pelto- ja kaskiviljelyn sekä karjatalouden tuotto vakiintui. Kesähallat ja yleensäkin epäsuotuisat kasvukaudet, joskus useatkin peräkkäin, saattoivat kuitenkin viedä leivän monien rintamaidenkin talojen pöydistä viime vuosisadalle saakka. Erätalous tarjosi särvintä pöytään lähteestä, joka ei ollut hallan arka eikä herkkä kesän kuivuudelle tai rankkasateille. Kapahauki mutta muutkin arvokalat voivat tuoda merkittäviä lisätuloja. 

Erätalous antoi myös mahdollisuuden tasoittaa ja säännellä työvoiman tarvetta sekä vuoden mitalla että pidemmillä jaksoilla. Kevätkalastus ajoittui jo ennen toukojen tekoa, syyskalastus korjuukauden jälkeen. Jos talossa oli runsaasti työikäistä väkeä, vankkoja raavaan miehen tai miksei myös naisen käsivarsia, erätalous vilkastui. Tehtiin useampia kesäisiä matkoja, isommalla joukolla, joku saattoi jäädä talvehtimaankin, kaatamaan kaskea ja kanalinnun sekä turkiseläinten pyyntiin. Jos taas talon väki kävi vähiin ja vähävoimaiseksi kuolonvuosina, tautien tai sotien seurauksena, kuihtui myös erätalous. Kantatalojen pystyssä pitäminen oli ensisij aista. Kyläkunnan tai naapuritalojen yhteisvoimin voitiin heikonkin työvoimatilanteen aikana lähteä erälle, ehkä yhdellä venekunnalla, kun aikaisemmin oli lähdetty parilla kolmellakin veneellä. Tällöin oli huomattava etu, jos kyläkunnan tai naapurikylienkin eräsijat olivat lähekkäin tai vähintään samalla suunnalla. Myös nautintaoikeuden pysyttämisen kannalta oli merkittävää, että eräsijaa säännöllisesti käytettiin. 

Kalastukseen painottuvan eränkäynnin kohdalla voidaan kysyä, miksi ei tyydytty kotoisiin kalavesiin kylien välittömässä tuntumassa. Päijänne oli varmasti vähintään kohtalainen kalavesi, Vesijaonselkä, Vehkajärvi ja Lummene ehkä sitäkin parempia, puhumattakaan nykyisen Kuhmoisten pitäjän vesistä. Harvahko asutus tuskin kalavesiä liiaksi kulutti. Toisaalta erälle lähtijät tuskin ottivat sitä riskiä, että kotiin jääneet olisivat samaan aikaan vetäneet lähilahdesta yhtä suuria tai suurempiakin saaliita kuin Keiteleelle matkojen taakse lähteneet. Saaliit Keski-Suomessa, jokseenkin asumattomalla seudulla, olivat takuuvarmat. Sitä paitsi voitiin pyytää sellaistakin kalaa, jota kotivesissä oli ehkä niukasti. Esimerkiksi lahnankutuun Päijänteen jylhillä rannoilla oli vain melko harvoissa paikoissa edulliset olot, kun taas vehmaan Keiteleen rannoilla lahnaruohostot olivat edelleenkin yleisiä. 

Ikimuistoinen eräretkien perinne, ehkä väen ajoittainen runsastuminen viljelykylissä, sekä kaskeamisen merkityksen lisääntyminen eräsijoilla pitivät yllä erätaloutta. 

Erällä käynti oli täyttä työtä. Esimerkiksi nyystöläläisillä oli etäisille eräsijoilleen nykyisen Pihtiputaan Muurasjärvelle noin 260 kilometrin vesimatka, hyvälläkin säällä 5-6 vuorokauden soutu kuormatulla veneellä. Keiteleen Aroniemeen, jossa oli useamman Padasjoen kylän eräsijoja, matkaa kertyi noin 180 kilometriä eli vähintään kolmen vuorokauden soutu. Itse kalastuskin ja kalan perkaaminen, silloin kun saalista tuli hyvin, oli ympärivuorokautista työtä. 

Retkillä oli varmaan myös sosiaalinen ulottuvuutensa. Nuoriso eri kylistä, jopa naapuripitäjistä, tapasi toisiaan työn ohessa. Soututaipaleella voitiin keskustella veneestä veneeseen, ehkä vaihtaa päivittäin soutajia venekuntien kesken. Tuulta pidettäessä tai yösydämeksi lepoon tulille tai paahtavimman helteen ajaksi rannan varjoihin pysähdyttäessä oli tilaisuus tutustella. Siinä oli provinssirock ja Päijänneblues ja etelän aurinkomatka samalla soutamalla. 

Mutta missä nämä padasjokelaisten kuuluisat eräsijat täsmällisemmin sijaitsivat? 

Kivijärveen sen eteläkärjessä laskevan Kannonselän rannoilla oli neljä padasjokelaisten eräsijaa järvestä käytettiin tuohon aikaan nimitystä Kannonrassoa, Kannon Kuivajärvi. Vesistön latvajärven jäällä ei. yleensä ollut vettä, järvi oli kuiva, hyväkulkuinen talvellakin. Samalla tasalla mutta 30 kilometriä idempänä Keiteleen Aroniemessä oli peräti kuusi eräsijaa Vesijaon, Auttoisten, Jokioisten, Syrjäntaan sekä Vähä-Äiniön taloilla. Melko lähekkäin sijaitsevat kantatalot olivat hankkineet eräsijansa viitisen kilometriä pitkän Aroniemen rannoilta, mikä helpotti yhteisiä retkiä. Tämä paikka on noin 15 km nykyisen Viitasaaren keskustasta etelään. 

Kolme huomattavaa ja tänäkin päivänä arvostettua koskikalastuspaikkaa Huopana, Keihärinkoski ja Kymönkoski kuuluivat padasjokelaisille, näistä Keihärinkoski jokioislaisille. Kymönkoskella oli kaksikin padasjokelaisten eräsijaa. Kolmella edellä mainitulla koskella on todennäköisesti kalastettu vuosituhansien ajan. Keihärinkoskelta on löydetty hautaraunio 300-luvulta j. Kr., roomalaiselta rautakaudelta useine rauta- ja pronssiesineineen. 

Keitelepohjassa ja Kaamatinperässä, Ylä-Keiteleen pohjoiskärjessä ja parisen peninkulmaa nykyisestä Viitasaaren keskustasta luoteeseen sijaitsivat virmailalaisten ja kellosalmelaisten, oikeastaaa Inkilän kyläläisten eräsijat.

Heikki Ollinpoika Inkilästä asettui uudisasukkaaksi Kymönkoskelle ja 
Matti Jussinpoika samasta kylästä Keitelepohjaan. 
He olivatkin kaksi niistä neljästä hämäläisestä, 
jotka asettuivat uudisasukkaiksi entisille eräsijoilleen 1550-luvun alkuvuosina.
”Juho Pietarinpojan poika” Virmailan kylästä ilmoittautui hänkin Keitelepohjaan uudisasukkaaksi, 
mutta näyttää sittemmin peruneen päätöksensä. Ehkä elämäntilanne jotenkin muuttui. 

Alvajärven eteläosan rannoilla sekä Alvajärven ja Koliman välisen virran varsilla nykyisen Pihtiputaan kirkonkylän välittömässä tuntumassa sijaitsivat Puukkoisten, Kaukolan, Päijälän, Lästilän, Äkämäen ja Tapialan eräsijat, yhteensä yhdeksän, kaikki melko lähellä toisiaan aivan kuin emäkylätkin. Aivan seinä seinässä eivät kalasaunat sentään sijainneet. Alvajärven 15 kilometrin pituisella lounaisrannalla on tietojen mukaan ollut neljä eräsijaa suunnilleen tasavälein eli 4-5 kilometriä toisistaan. 

Edellä mainitut eräsijat olivat aivan liki Pähkinäsaaren rauhan rajaa. Eräät jämsäläiset eräsijat, mm. Patalan, Heikkilän, Sappolan ja Kähön kylien, samoin kuin yksi Päijälän eräsija näyttävät olleen suorastaan rajan takana. Alkuperäistä rajaa tosin muutamissa rajankäynneissä tarkennettiin ja työnnettiin muutama peninkulma koilliseen. 

Uloimpana pohjoisessa, Muurasjärven etäisimmässä päässä, noin 25 kilometriä nykyiseltä Pihtiputaan kirkolta luoteeseen, olivat nyystöläläisten samoin kuin osa Jämsän Kähön ja Sappolan kylien eräsijoista ja hieman joukkoon kuulumattomana yksi Pälkäneen Sappeen eräsija. Nyystöläläisten osalta voisi olettaa, että kalaisa Nyystölänlahti ja yleensä Päijänteen vedet tarjosivat kylliksi kalaa, Muurasjärvelle nykyisen Pihtiputaan taakse lähdettiin ehkä muusta syystä. Tavallista pidempään jatkunut turkisten pyynti voisi olla tällainen syy. 

Hämäläisten vuosisatoja, ehkä 700-800 vuotta kestänyt eränautinta päättyi muodollisesti vuonna 1542. 

Tällöin Kustaa Vaasa peruutti eräsijat kruunulle, antaen kuitenkin etuosto-oikeuden alueiden siihenastisille haltijoille. Tämä hanke liittyi Kustaa Vaasan asutuspolitiikkaan, pysyvää asutusta rajan pinnassa, jopa rajan takana tuli vahvistaa yhtä hyvin ulkopoliittisista kuin verotuksellisista syistä. Kuten edellä on todettu, vain aniharvoja hämäläisiä uudisasukkaita jäi eräsijoille tai otti niitä haltuunsa viljelytarkoituksessa. Elämä kantakylissä, tutussa ympäristössä, koettiin kuitenkin turvallisemmaksi kuin ympärivuotinen asuminen etäisillä uudistiloilla. 

Koko erätalous ja kaikki siihen liittyvä tuo hämäläisväestöstä esiin piirteitä, joita ei ole pidetty perihämäläisinä: ennakkoluulottoman yrittämisen rohkeuden, elämänpiirin laajentamisen satojenkin kilometrien päähän kantakylistä, tarjoutuvien taloudellisten mahdollisuuksien tehokkaan hyödyntämisen. Samaa ennakkoluulottomuutta mutta samalla haihattelun välttämistä vaatii jokainen muutoksen aika, ei vähiten se, jota parhaillaan elämme. 
 
 

 


TAKAISIN ALKUUN