Nuori venäjän opettajamme Viktor yritti herätellä jäyhiä kauppatieteen ylioppilaita esittämään näkemyksiään keskusteluharjoituksissa. Slaavilaisen mahtipontisesti hän pyysi meitä ottamaan kantaa kysymykseen, kumpi oli pahempi ihminen, Hitler vai Stalin? Vielä tässä vaiheessa ei opettajan toivomia sivulauseilla varustettuja venäjänkielisiä vuodatuksia alkanut virrata oppilaiden huulilta. Sakkia pelaavan kansan jäsenenä Viktorilla oli jo kuitenkin seuraava siirto mietittynä. Kauppakorkeakoulun energisyyttä ja dynaamista toimintaa palvovassa ilmapiirissä hän alkoi ääneen ihailla molempien miesten toimintatarmoa, suuria päämääriä ja ennen kaikkea halua saavuttaa nämä päämäärät keinolla millä hyvänsä. Tässä vaiheessa opettajalle alkoi sadella Turun murteen sävyttämiä venäjänkielisiä sanaryöppyjä, joissa ainakin temperamentti oli autenttisen slaavilaista. Kukaan ryhmämme vastaheränneistä humanisteista ei kuitenkaan pystynyt perustelemaan, miksi Hitler tai Stalin olisivat olleet sen pahempia kuin muutkaan. Ilman absoluuttista totuutta moraalin määrittäminen on perin hankalaa - jopa omalla äidinkielellä.
Kuuluisa venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski pohti kirjoissaan kärsimyksen ongelmaa. Dostojevskia raastoi kysymys siitä, miksi Jumala salli niin paljon pahaa ja kärsimystä maailmassa. Dostojevski näki kaksi tekijää, joilla hän katsoi olevan merkitystä kärsimyksen ongelmaan ja Jumalan olemassaoloon.1
Dostojevskin jälkimmäinen näkemys on mielenkiintoinen, koska se osuu koko kysymyksen "miksi maailmassa on niin paljon pahaa, jos Jumala on olemassa" ytimeen. Ilman absoluuttista totuutta on vaikea määritellä eroa pahan ja hyvän välillä. Absoluuttisella totuudella tarkoitetaan sitä, että on olemassa todellinen "oikea" ja todellinen "väärä". Nämä ovat universaalisti ja muuttumattomasti totta riippumatta siitä, uskooko joku niihin vai ei.2 Tämän käsityksen vastakohtana on moraalinen relativismi, joka korostaa oikean ja väärän suhteellista ymmärtämistä. Käytännössä tämä ilmenee kannanotoissa, joissa korostetaan kunkin oikeutta tehdä mikä tuntuu hyvältä. Muun muassa itämaiset uskonnot opettavat paljolti moraalista relativismia ja perustavat etiikkansa siihen. Tämä puolestaan johtaa lähes väistämättä irtautumiseen arkitodellisuudesta, joka ei voi toimia moraalisen relativismin pohjalta. Jos yritämme soveltaa hinduguru Paramahansa Yoganandan kommenttia "En ota elämää lainkaan vakavasti...se on kaikki unta"3 arkielämään, törmäämme välittömästi ylipääsemättömiin ongelmiin. Yhteiskunta ei voi toimia ottamatta elämää vakavasti.
Käytännössä teemme jatkuvasti päätöksiä ja valintoja tiettyjen moraalikäsitysten puitteissa. Emme pidä lievää ylinopeutta yhtä pahana asiana kuin kaupungin juomaveden myrkyttämistä. Tällaiset asiat ovat näennäisesti itsestään selviä, mitä ne eivät kuitenkaan itse asiassa ole. Olemme oppineet tietyt käyttäytymismallit, jotka perustuvat siihen, että on olemassa oikea ja väärä. Arkielämässä tunnepohjainen valintatapa toimii, mutta kun tulemme maailmankatsomuksemme loogisuuteen, on pakko katsoa pintaa syvemmälle.
Kun Frederick Copleston väitteli kuuluisan ateistin Bertrand Russellin kanssa, hän kysyi Russellilta: "Mr Russell, sinä uskot hyvään ja pahaan, eikö totta?" Russell vastasi myöntävästi. "Kuinka erotat hyvän pahasta?" Copleston jatkoi. "Samalla tavoin kuin keltaisen ja sinisen" Russell vastaa. Copleston jatkoi kyselyään: "Mutta Mr. Russell sinä erotat sinisen keltaisesta näköaistisi avulla, eikö totta? Miten erotat hyvän ja pahan?". Russell vastasi tähän tavalla, joka kiteyttää ateismin moraalisen ongelman: "Tunteiden perusteella - kuinka muuten?4
Jos ainoastaan tunteet ovat hyvän ja pahan välisen erottelun väline, joudumme suhteellisuuden ojasta kaaoksen aallokkoon. Hitleristä tuntui oikealta tappaa kuusi miljoonaa juutalaista keskitysleireillä. Tohtori Mengelestä tuntui oikealta edistää lääketiedettä tekemällä käsittämättömän julmia kokeita keskitysleireihin suljetuilla ihmisillä. Voimme myös kysyä, mikä on tunne siitä, että jokin on oikein? Sähkökemiallinen reaktio aivoissa? Mikä tekee siitä oikeamman sähkökemiallisen reaktion, kuin se sähkökemiallinen reaktio, joka määrittää jonkin asian pahaksi, mutta silti kehottaa tekemään niin?
Käytännössä suuri osa ihmisistä vastaisi tähän kyllä. Jaottelemme eri elämänmuotoja paljolti sen mukaan, kuinka paljon pystymme samaistumaan niiden kärsimyksiin. Eläimen saa tappaa, jos siitä on huomattavaa haittaa ihmisen elämälle. Vaikka monet eläintensuojelijat tätä vastaan protestoivatkin, käytäntö on kuitenkin pääsääntöisesti tällainen. Taistelu AIDSia aiheuttavaa HI-virusta vastaan on ympäri maailmaa kiihkeää. Viruksen elintilaa ja muuttovapautta pyritään rajoittamaan, kymmenet laboratoriot ja jatko-opiskelijat hikoilevat löytääkseen kemikaalit tuhoamaan kyseisen lajin lopullisesti ja lääketehtaiden markkinointipäälliköt odottavat sormet naputtaen ensimmäisiä lääkkeitä levittääkseen HI-viruksen tuhoon tähtääviä aineita viimeiseenkin pelastusarmeijan yömajaan.
Eikö serbien suorittamat albaanien kansanmurhat ole oikeutettuja, jos ihminen on vain eläin? Mitä eroa on loppujen lopuksi albaanilla ja HI-viruksella, jos molemmat ovat sattumalta tapahtuneen Big Bangin seurauksia, jotka molemmat esiintyvät muutaman miljardin vuoden historiassa vain häviävän pienen hetken.
Jos määrittelemme oikeaksi sen, mikä on lajimme säilymisen kannalta positiivista (emme edes esitä kysymystä siitä, minkä takia lajin säilyminen on oikeampaa kuin lajin häviäminen), tunnustamme silloin eräänlaisen itsekkään moraaliperiaatteen. Jos lajin säilyminen on oikean ja väärän määrittelyperuste, ei vieraalta varastamisessa liene mitään väärää. Filosofi Michael Rusen sanat heijastavat ateistisen evoluutioteorian kaikuja: "Moraali on vain yksi selviytymisen ja lisääntymisen keino...ja kaikki syvempi tarkoitus on illuusiota."5 Kun varastat makkarasi Siilinjärven Essolta edesautat omaa säilymistäsi ja lajisikin näin ollen hyötyy (ellet ole savolainen). Hitler päätti, että hänen lajinsa on arjalaiset ja juutalaiset ovat bakteereita, eli eri lajia. Oikeuttiko tämä Hitlerin toimimaan niin kuin hän toimi?
Moraalinen argumentti Jumalan olemassaolon puolesta ei oikeastaan todista Jumalan olemassaoloa, vaan elämän mielettömyyttä jos häntä ei ole. Moraalisen argumentin puitteissa Jumala voidaan määritellä korkeimmaksi moraaliseksi absoluutiksi, joka viime kädessä määrää, mikä on hyvää ja mikä ei. Ray Cotton toteaa Jumalasta absoluuttisena totuutena seuraavasti:
"Joidenkin filosofien mukaan oikean ja väärän määrittäminen on Jumalalle mielivaltaista. Jumala ei ole mielivaltainen. Hän on kaiken elämän lähde ja näin ollen totuuden lähde. Meillä ei ole perustaa, jonka pohjalta voisimme edes määritellä käsitteen "mielivaltainen", jos emme pystyisi viittaamaan muuttumattomaan Jumalaan."6
Jumalan muuttumattomuus on viimekädessä tosiasia, joka ei ole suhteellinen.
Kristillisen käsityksen mukaan ihminen on Jumalan kuva ja täysin eri asemassa kuin eläimet. Tämä käsitys lähtee siitä peruslähtökohdasta, että Jumala on absoluuttinen totuus ja näin ollen hän päättää viime kädessä, mikä on oikein ja mikä väärin. Näin ollen kristinusko tunnustaa ja tunnistaa absoluuttisen totuuden. Koska jo relativismin perusteesi "absoluutteja ei ole olemassa" on itsessään absoluuttinen väittämä, relativismi on epäloogista. Kristinuskossa Raamattu mielletään absoluuttisen totuuden ilmoitukseksi ihmiskunnalle ja sen edustamaa näkemystä pidetään ensisijaisena eettisiä tai moraalifilosofisia kysymyksiä käsiteltäessä
1 Craig W. L. (1994) Reasonable Faith - Christian Truth and Apologetics, Crossway Books, Wheaton Illinois. s. 55.
2 Perman M. "Can There Be Ethics Without God?" Contend for the Faith
3 What Religion Is in tehe Words of Vivekananda, toim. John Yale, New York, The Julian Press (1962) s. 64
4 Zacharias R. (1994) Can Man Live Without God, Word Publishing, s. 325.
5 Lainaus Craig W.L. "The Indispensability of Theological Meta-ethical Foundations for Morality" http://apu.edu.edu/~CTRF/papers/1996_papers/craig.html
6 Cotton R, Morality without God - Is It Possible? Probe Ministries