Lukion evoluutio-opetus puntarissa

Matti Kankaanniemi

matti.kankaanniemi@kolumbus.fi

Sisällysluettelo:

1. Ajatuksia lukion oppikirjan kritikoimisesta

Evoluutioteoriaa ei tietenkään voi osoittaa ehdottomasti vääräksi kritikoimalla vain lukion oppikirjan esitystä aiheesta. Pyrkiihän kyseinen kirja lähinnä antamaan yleissilmäyksen aiheesta, eikä tarkempi analysoiminen ole ajan ja tilan puutteen vuoksi mielekästä. Tieteellinen teoria elää kuitenkin aina tiettyjen todisteiden varassa. Oppikirjoissa esitetään syitä siihen, miksi evoluutioteorian katsotaan parhaiten selittävän elämän alkuperää ja kehittymistä. Koska evoluutioteorian kritiikki on tullut tavallisesti uskonnollisilta tahoilta ja se on usein perustunut tai sen on ainakin katsottu perustuvan uskonnollisiin ennakkokäsityksiin, on korvat suljettu kaikelta teoriaa koskevalta kritiikiltä. Tieteellisen teorian kehittymiselle on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää sen saama kritiikki. Tieteellinen teos, kirja tai artikkeli annetaan normaalin käytännön mukaan tiedemaailman arvioitavaksi ja foorumi on vapaa kaikille, jotka esittävät perusteltua kritiikkiä esitettyä teosta tai teoriaa kohtaan.

Lukion biologian kirjaa voidaan pitää tietynlaisena kokoomateoksena siitä, missä kullakin hetkellä tiedemaailmassa mennään. Tarkoituksenahan lukion oppikirjoissa ei ole esittää tieteen uusimpia virtauksia tai uhkarohkeita hypoteeseja, vaan kunkin aiheen perustietämystä. Tässä artikkelissa arvioidaan kriittisesti kirjoissa esitettyjä todisteita evoluutioteorian puolesta ja esitetään vaihtoehtoisia näkemyksiä joistain ilmiöistä, jotka perinteisesti tulkitaan evoluutioteoriaa puoltaviksi.

On huomattava tieteellisen teorian luonne ja kumulatiivisuus. Jokin teoria saattaa olla vallalla useita vuosia, kunnes vahvemmin perusteltu näkemys kumoaa vanhan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että edellisen teorian kehittäjä olisi jotenkin epätieteellinen tai epärehellinen. Tiedon lisääntyessä tulee vain esiin faktoja, joita on vaikea tai mahdoton sisällyttää entisten teorioiden viitekehykseen. Thomas Kuhn kirjoitti jo vuonna 1962 kuuluisan teoksensa Structure of Scientific Revolutions,¹ jossa hän esitti teoriansa tieteellisen teorian "elämänkaaresta". Hänen mukaansa tiede ei edustakaan puhtaasti objektiivisen tiedon kerääntymistä, vaan on pikemminkin tiedon sovittamista laajalti hyväksyttyihin käsitteisiin, jotka jonkin aikaa tarjoavat malliongelmia ja -ratkaisuja.² Näitä ajatuksia Kuhn kutsui paradigmoiksi, jotka voivat olla totta tai tarua, mutta joita ihmiset pitävät tosiasioina.

Jo se, että käsittelemämme biologian kirja³ käyttää Ernst Haeckelin tekaistua sikiönkehityskuvasarjaa todisteena evoluutiosta, osoittaa, että kritiikki on oikeutettua. Keskustelua darwinistisesta evoluutioteoriasta ei tulisi aina keinotekoisesti nostaa uskonto vs. tiede-akselille, vaan aihetta tulisi voida käsitellä avoimesti tieteellisin lähestymistavoin. Se, että kirjassa on paljon vanhentuneita tietoja ja virheellisiä väitteitä voi johtaa meidät kahteen erilaiseen johtopäätökseen. Joko kirjan tekijät ovat olleet huolimattomia, tai sitten evoluutioteorian puolesta ei ole olemassa kiistattomia ja vakuuttavia todisteita. Itse kallistun jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle. Uskon, että kirjan tekijät ovat oman alansa ammattilaisia, jotka ovat pyrkineet kokoamaan tiiviin ja ajanmukaisen esityksen evoluutioteoriasta. Mutta kuten kaksi englantilaista akateemikkoa, Mae Wan-Ho ja Peter Saunders toteavat:⁴ "Kaikki merkit viittaavat siihen, että evoluutioteoria on kriisissä ja että jonkinlainen muutos on tapahtumassa."

Evoluutiosta keskusteltaessa on tärkeää määrittää mikro- ja makroevoluution käsitteet. Makroevoluutiolla tarkoitetaan lajien muuttumista toiseksi ja elämän muotojen kehittymistä yhdestä esi-isästä (esimerkiksi kala) huomattavasti erilaiseksi elämän muodoksi (esimerkiksi ihminen). Mikroevoluutio puolestaan viittaa lajin sisäisiin muunnoksiin. Lajin sisällä tapahtuu muuttumista ja kehittymistä, mitä kutsutaan myös adaptaatioksi eli olosuhteisiin sopeutumiseksi. Mikroevoluutiota tapahtuu olemassaolevan geneettisen materiaalin uudelleenjärjestymisessä.⁵ Edustamani käsityksen mukaan mikroevoluutiossa toimivat mekanismit eivät kuitenkaan pysty selittämään lajien muuttumista toiseksi.

2. Fossiilit evoluution todisteena

"Fossiileissa näkyy joskus selvä muuttuminen muinaisesta eliömuodosta kohti nykyisen kaltaista lajia. Tällaisia rakenteen muuttumisen osoittavia fossiilisarjoja tunnetaan useista eläinkunnan pääjaksoista ja myös pienemmistä taksonomisista yksiköistä, kuten heimoista (s. 214)."

Kirjan esitys on harhaanjohtava siinä mielessä, että se antaa ymmärtää evoluutioteorian olevan johdettavissa fossiileista. Kysymys on nimittäin fossiililöytöjen tulkitsemisesta ja mahduttamisesta jo valmiiksi luotuun teoriaan. Näiden löytöjen tulkitseminen riippuu pitkälti siitä, millainen tulkitsijan teoria on. Evoluution kannalta keskeistä olisi eri lajien välimuotofossiilien löytäminen. Huolimatta siitä, että evoluutiota esittelevissä kirjoissa toistuvasti viitataan lukuisiin tunnettuihin kehityssarjoihin ja välimuotoihin, niissä nimetään säännöllisesti vain tietyt sarjat. On loogista olettaa, että näitä paljon käytettyjä esimerkkejä pidetään vahvimpina todisteina lajien muuttumisesta toiseksi. Myöhemmin tarkastellaan näiden vahvimpien todisteiden asemaa ja niihin liittyviä ongelmia.

"Hyvä esimerkki on alkeellisten selkäjänteisten kehittyminen leuattomiksi alkukaloiksi, näiden muuttuminen leuallisiksi ja edelleen luukaloiksi, alkeellisten sammakkoeläinten kehittyminen luukaloista, alkumatelijoiden kehittyminen sammakkoeläimistä ja lopulta nisäkäsliskojen muotoutuminen alkumatelijoista. Nisäkkäät ovat kehittyneet nisäkäsliskoista. Kaikista vaiheista on löydetty fossiileja, ja niiden joukossa on myös joitakin todellisia välimuotoja eli eläimiä, joista on vaikea tai mahdoton sanoa kumpaan ryhmään ne kuuluvat (s. 214)."

Lause "niiden joukossa on myös joitain todellisia välimuotoja" on evoluutioteorian kannalta yllä olevasta kappaleesta ainoa huomionarvoinen osa. Edellä mainittu kehityssarja on ainoastaan teoreettinen johtopäätös, joka on tehty erilaisten fossiililöytöjen yhdistämiseksi. Ilman välimuotofossiileita mikään ei todista, että ne olisivat samaa kehityslinjaa. On hämmästyttävää, että kambrikaudella (noin 570 miljoonaa vuotta sitten) yhtäkkiä ilmaantuneille tuhansille monimutkaisille eliöille ei ole löytynyt esi-isiä. Yllä olevassa tekstissä esitetty "hyvä esimerkki" ei perustu fossiiliaineistosta löytyneisiin välimuotoihin, vaan evoluutioajatuksen hyväksymisen jälkeen tehtyyn päättelyyn. Kaikista vaiheista on todellakin löydetty fossiileja, jos vaiheilla käsitetään täysin kehittyneitä eläimiä. Tämä vain ei todista vielä mitään evoluutiosta, vaan pikemminkin sitä vastaan. Missä ovat nimittäin ne miljoonat välimuodot, joita gradualistisen (asteittaisen) evoluutionäkemyksen mukaan suuren osan fossiileista pitäisi olla.

2.1 Mikä on välimuoto?

Välimuodon määritteleminen on suhteellisen hankalaa. Varsinaisesti välimuodoksi ei nimittäin voida kelpuuttaa niin sanottua mosaiikkimuotoa, jolloin eläimellä on piirteitä kahdesta eri eläinlajista, mutta mikään elin ei ole puolittaisessa kehitysvaiheessa. Tällainen kehitysvaiheessa oleva elin olisi esimerkiksi eturaaja, joka olisi kehittymässä siiveksi. Tällaista voitaisiin pitää välimuotona, jos voitaisiin pitävästi osoittaa, että kyse ei ole siiven rappeutumisesta eli geneettisen informaation katoamisesta, vaan uuden informaation syntymisestä DNA-tasolla.

Ehkä lähimpänä tällaista välimuotoa on liskolintu, archaeopteryx, jossa yhdistyy matelijamaisia ja lintumaisia piirteitä. Kyseiseenkin fossiiliin liittyy monia ongelmia ja evoluutioteorian kannalta on hämmentävää myös se, että vaikka liskolinnun väitetään olevan osa pitkää kehitysketjua, ei ketjun muista palasista ole juurikaan tietoa.

"Mitä vanhempia fossiilit ovat, sitä enemmän ne poikkeavat nykyisin elävistä kasveista ja eläimistä. Ja käänteisesti mitä lähempänä nykyaikaa fossiilit ovat peräisin sitä enemmän ne muistuttavat nykyisiä eliöitä. Tätä on vaikea selittää millään muulla kuin eliöiden vähittäisellä kehittymisellä muinaisista, usein yksinkertaisemmista muodoista kohti nykyisiä usein mutkikkaampia muotoja (s. 215)."

Kyseisistä lauseista heijastuu evoluutioteoriaa vaivaava kehäpäättely. Fossiilien esiintyminen järjestyksessä yksinkertaisimmista muodoista monimutkaisempiin voidaan selittää myös muilla teorioilla kuin vähittäisellä kehittymisellä. Kaikki havainnot tulkitaan evoluutioteorian pohjalta ja sen jälkeen todetaan, että näitä havaintoja on vaikea tulkita muuta kuin evoluutioteorian pohjalta. Herää kysymys, onko kukaan tällaista edes yrittänyt. Evoluutioteoriaa kritikoivat kirjoitukset sensuroidaan yleensä johtavista tiedejulkaisuista.⁶

Huolimatta usein esitetystä väitteestä, jonka mukaan vanhemmat fossiilit poikkeavat enemmän nykyisistä eläimistä ja kasveista. Chigacon yliopiston geofyysisten tieteiden osaston johtaja David Raup kritisoi kreationisteja siitä, että nämä ovat omaksuneet osittain tämän edellä mainitun käsityksen. Hänen mukaansa suuri joukko evolutionisteista, jotka eivät ole erikoistuneet paleontologiaan, vaalivat käsitystä, jonka mukaan geologiset kerrostumat osoittaisivat selvää suuntausta yksinkertaisimmista muodoista monimutkaisempiin.⁷ Yksi maailman johtavista paleontologeista esittää siis näkemyksen, jonka mukaan suuri osa biologian oppikirjoista on väärässä väittäessään fossiiliaineiston osoittavan selkeää suuntaa yksinkertaisesta monimutkaiseen. Mikäli Raup on oikeassa, myös käsittelemämme biologian kirja tekee tämän virheen. Brittiläinen zoologi Mark Ridley toteaa fossiiliaineistosta seuraavasti:

"Asteittainen muutos fossiililajistossa ei ole koskaan ollut todiste evoluutiosta. Fossiiliaineistoa käsittelevissä luvuissa Darwinin Lajien synnyssä Darwin osoitti, että tämä aineisto on käyttökelvoton pääteltäessä sitä, kumpi on oikeassa, evoluutioteoria vai käsitys erityisestä luomisesta, koska siinä on niin suuria aukkoja. Joka tapauksessa todellinen evolutionisti, oli hän sitten gradualisti tai punktualisti, ei käytä fossiiliaineistoa todisteena evoluutioteorian puolesta erityistä luomista vastaan."⁸

2.2 Fossiilit ja katastrofit

"Fossiilien merkitys kehitysajatuksen muotoutumiselle ja hyväksymiselle oli erittäin suuri. Merkkejä muinaisista eliöistä oli löydetty eri puolilta maapalloa, ja niille oli keksitty toinen toistaan merkillisempiä selityksiä. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla fossiilit alettiin yhä yleisemmin hyväksyä maapallolta hävinneiden eläinten ja kasvien jäännöksiksi. Kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin fossiileja suostuttiin pitämään osoituksena kehityksestä. Vasta Darwinin luonnonvalintateoria syrjäytti lopullisesti ajatukset vedenpaisumuksessa tuhoutuneista muinaiseliöistä (s. 214-215).

Fossiilit ovat siis varsin keskeinen osa evoluutioteoriaa ja sen vuoksi niiden osoittautuminen heikoiksi todisteiksi heikentää koko teorian uskottavuutta. Väite, jonka mukaan luonnonvalintateoria syrjäytti lopullisesti ajatukset vedenpaisumuksessa tuhoutuneista muinaiseliöistä, ei pidä paikkaansa. Vedenpaisumusteoria on lähellä ns. katastrofismia, eli laajaa kannatusta geologipiireissä saanutta käsitystä, jonka mukaan maapalloa on kohdannut suuri joukko mittavia katastrofeja. Nykyiset olosuhteet ja vaikkapa tulivuorenpurkausten määrä vuosisataa kohti, eivät riitä selittämään monia luonnonmuodostelmia. Fossiilien muodostuminenkin vaatii normaalista jonkin verran poikkeavia olosuhteita, jotta esimerkiksi kuolleet eläimet eivät ala mädäntyä. On selvää, että suuri määrä fossiileja on syntynyt ainakin jonkin verran vedenpaisumuksen kaltaisissa katastrofiolosuhteissa. Geologi Ariel Roth toteaakin seuraavasti:

" Koko maapallon peittävä tulva on erittäin epätavallinen. Viimeaikaiset katastrofismiin päin kallistuvat tulkinnat antavat kuitenkin ymmärtää, että käsite ei olisikaan niin poikkeuksellinen."⁹

Toisin kuin kirja väittää, vedenpaisumustulkintakaan ei ole täysin syrjäytynyt. Pelkästään Etelä-Koreassa suurimpaan kreationistiseen¹⁰ yhdistykseen kuuluu yli 1000 jäsentä, joista noin 500 on tohtoreita.¹¹ Kulttuuriantropologian puolella on vielä selvittämättä se, miksi noin 270 eri puolelta maailmaa olevaa traditiota kertoo maailmanlaajuisesta tulvasta,¹² jos tällaista ei koskaan ole ollut.

2.3 Fossiileja väärissä paikoissa

Fossiilien iänmääritys perustui varsinkin ennen radiometrisiä mittausmenetelmiä sen kerrostuman ikään, josta fossiili löytyi. Perusajatuksena menetelmässä on, että esim. prekambrikauden kerrostumista löytyy niiden eliöiden ja kasvien fossiileita, joita on elänyt kyseisellä kaudella. Menetelmä on monessa suhteessa looginen ja tällaisenaan esitettynä sen voidaan omalta osaltaan katsoa vahvistavan evoluutioteoriaa. Ongelmaksi teorialle muodostuvat mahdolliset "väärät fossiilit", joita jostakin kerrostumasta löytyy. Jos esimerkiksi prekambrikauden kerrostumasta löydettäisiin jonkin huomattavasti nuoremman kauden fossiileita, koko geologinen aikataulukartta jouduttaisiin "tarkastamaan". Onko tällaisia vääriä fossiileita sitten löytynyt esim. prekambrikauden kerrostumasta?

Prekambrikausi loppui noin 600 miljoonaa vuotta sitten. Kyseisellä kaudella eli "yksinkertaisia" elämän muotoja kuten leviä, koralleja ja bakteereja. Evoluutioteorian mukaan ensimmäiset maakasvit ilmestyivät siluurikaudella noin 435 miljoonaa vuotta sitten.¹³ Ensimmäiset havupuut ilmestyivät permikaudella noin 280 miljoonaa vuotta sitten ja lehtipuut liitukaudella 135 miljoonaa vuotta sitten. On siis selvää, että jos prekambrikauden kerrostumista löydetään esimerkiksi havu- tai lehtipuiden siitepölyä, koko teoria joudutaan tarkastamaan tai sitten kyseiset löydöt tulee osoittaa vääriksi.

Prekambrikauden kerrostumista ainakin väitetään löydetyn huomattavasti nuoremmiksi luokiteltavia fossiileja. Krivoi Rogista Neuvostoliitosta löydettiin paleotsooiselle kaudelle kuuluvaa fossiloitunutta siitepölyä prekambrikauden kerrostumasta ja kambrikauden kerrostumasta Puolan Pyhän Ristin vuorilta löydettiin siitepölyä, joka kuului liitukaudelle.¹⁴ Ukrainasta löydettiin jurakaudelle kuuluvia itiöitä prekambrikauden kerrostumista.¹⁵ Onegasta Neuvostoliitosta löydettiin hiilikaudelle kuuluvia itiöitä prekambrikauden kerrostumasta.¹⁶ John Woodmorappe on listannut yli 200 julkaistua tapausta, jossa fossiileita on löytynyt edellä mainitulla tavalla vääristä kerrostumista.¹⁷ Biologian kirjoissa esitetyt kaaviot, joissa elämä muodostuu ajan funktiona yhä monimuotoisemmaksi eivät siis ole täysin totuuden mukaisia.

Amerikkalainen geologi Clifford Burdick raportoi löytäneensä prekambrikauden kalliosta fossiloitunutta siitepölyä valmistellessaan tohtorin väitöskirjaansa Arizonan yliopistossa. Myöhemmät tutkimukset väittivät Burdickin löydön johtuneen kontaminaatiosta.¹⁸ Kontaminaatio tarkoittaa, että siitepölyä oli joutunut jossain vaiheessa prosessia näytteisiin ulkoapäin ja näin ollen tutkittu näyte sisälsi niin sanottua saastetta. Creation Research Society päätti huhtikuussa 1983 kerätä ja analysoida tuoreet näytteet Grand Canyonista sekä Burdickin että Chadwick-Doherin menetelmillä (Chadwick julkaisi tutkimuksen, jonka tulokset olivat päinvastaiset kuin Burdickilla). Erikoista huolellisuutta noudatettiin, jotta mahdollinen kontaminaatio voitaisiin välttää. Tutkijat Lammers ja Howe päättivät selvittää, miten ja kuinka nopeasti kontaminoituminen tapahtuu. He tutkivat kontaminaatiomahdollisuuksia eri materiaalien ympäristötekijöiden suhteen ja totesivat, että kontaminaation mahdollisuus siitepölylöydöksissä on erittäin pieni. CRS:n tutkijat tekivät myös uuden tutkimuksen kyseiseltä alueelta ja löysivät jälleen siitepölyä prekambrikauden näytteistä.¹⁹

2.4 Onko fossiileja löydetty liian vähän?

Maailmasta on löydetty noin 250 000 fossiililajia ja viimeaikaisten arvioiden mukaan nämä lajit edustavat noin 10% kaikista eläneistä lajeista. Nilviäisten osalta fossiiliaineiston uskotaan edustavan 83-95%:a sekä simpukoiden ja etanoiden osalta 77-85%:a historian aikana eläneistä lajeista.²⁰ Suuremmista ryhmistä fossiiliaineisto tarjoaa vielä kattavamman näytteen.²¹ Tämä on varsin hyvä ja kattava näyte, kun ajatellaan mitä tahansa tutkimusta, jossa selvitetään vaikkapa ihmisten mielipiteitä. Gallup-kyselyyn, jossa haastateltaisiin 500 000 suomalaista (10% väestöstä), suhtauduttaisiin vakavasti. Harva valittaisi enää sitä, että otos ei edustanut kunnolla suomalaisia. Huolimatta kirjan väitteestä todellisia välimuotoja ei ole löydetty. Jos evoluutio olisi totta, museoissa tulisi olla satoja tuhansia välimuotoja.

2.5 Kirjan esimerkkejä "välimuodoista"

2.5.1 Hevosen evoluutio

Lukion Biologia mainitsee hevosen evoluution esimerkkinä sopeutumislevittäytymisestä. Argumentti on hyvin yleinen suurelle yleisölle suunnatussa evoluutio-opetuksessa. Alkuperäinen kehityssarja oli Eohippus - Miohippus - Merychippus - Pliohippus - Equus. Tämän kehityskulun arvioitiin kestäneen noin 60 miljoonaa vuotta. 1970 luvun alussa oli kuitenkin jo selvää, että tämä "sarja" oli pikemminkin väkisin työstetty kuin tosiasioihin perustuva fakta. Sellaiset raskaansarjan evolutionistit kuten Birdsell (1975), Simpson (1953), Macfadden (1992) ja Gould (1996) muiden muassa ovat kuitenkin todenneet, että tämä paljon popularisoitu "todiste" on kauan sitten todettu vääräksi. Miksi?

1. Ainakin kolmen tämän "sarjan" edustajan on todettu eläneen samanaikaisesti.
2. "Kehittynyt" jalan rakenne löydettiin lajilta, jonka piti olla vanhempi.
3. Sarjan edustajia ei ole löydetty samalta alueelta tai mantereelta (i.e. näytteet kerättiin löydön maantieteellisestä sijainnista tai kronologisesta asemasta piittaamatta).²²

2.5.2 Liskolintu

"Linnut kehittyivät hirmuliskojen aikakaudella hieman nisäkkäitä myöhemmin, noin 150 miljoonaa vuotta sitten. Esimuodot olivat pienikokoisia, kahdella jalalla juoksevia hirmuliskotyypin matelijoita. Niistä kehittynyt liskolintu kykeni jo lentämään (s. 246)."

Liskolintu, Archaeopteryx, on ehkä tunnetuin ns. välimuotofossiileista. Sen rakenne on kuitenkin olennaisen lintumainen. Sen siivet ovat täysin kehittyneet ja myös luusto sopii lentämiseen. Matelijamaisina piirteinä liskolinnussa on pidetty muun muassa kynsiä ja hampaita. Kuitenkin esimerkiksi strutsin kynnet ovat vielä matelijamaisemmat, eikä kaikilla matelijoilla toisaalta ole hampaita. Liskolinnun asema "välimuotona" on myös sikäli kyseenalainen, että ns. normaalilintujen fossiileita on löydetty liskolintua vanhemmista kerrostumista.

Viimeaikaisten löytöjen perusteella vanhimman fossiililinnun ikää on "vanhennettu" 225 miljoonaan vuoteen. Sankar Chatterjee löysy Dockum muodostelmasta Texasista kaksi variksen kokoista lintua, joita hän kutsuu Protoaviksiksi. Nämä ovat siis (evoluutioteoriaan perustuvan ajanlaskun mukaan) 75 miljoonaa vuotta vanhempia kuin vanhin liskolintu löytö.²³

2.5.3 Valaan evoluutio

Valaan evoluutiota pidetään esimerkkinä nopeasta evoluutiosta. Alle 50 miljoonassa vuodessa nelijalkaisesta maaeläimestä on kehittynyt virtaviivainen merinisäkäs.²⁴ Valaan evoluutio on kuitenkin varsin kiistanalainen, koska se sisältää monta hämärää ja jopa nykytietämyksen mukaan mahdotonta vaihetta. Valaan esi-isäksi on ehdotettu monenlaisia nisäkkäitä aina karhusta hippopotamukseen ja suden kaltaisiin lihansyöjiin.²⁵

Valaan kehityksen on täytynyt olla valtavan nopeaa. Luuston rakenne ja fysiologia (kaikki ruumiin toiminnot) ovat muuttuneet radikaalisti. Oletettu varhaisvalas Ambulocetus joi luultavasti makeaa vettä eläessään noin 50 miljoonaa vuotta sitten ja toisaalta Indocetus joi jo suolavettä 48 miljoonaa vuotta sitten. Tämä tarkoittaa, että noin kolmessa miljoonassa vuodessa tapahtui siis valtava fysiologinen muutos.²⁶ Evoluutioteorian mukaan ihmisen kehityshaara erkani simpanssista noin 6-7 miljoonaa vuotta sitten. Tämä aika siis olisi kestänyt ihmisen ja simpanssin välisten muutosten aikaansaamiseksi. Valaan kehityksessä olisi siis tapahtunut huomattavasti suurempia muutoksia vain noin puolessa ajassa tästä! Väitettyjen valaan esi-isien kokoerot ovat suuria. Kuitenkin on laskettu, että muutokset eläimen koossa ovat yleensä 1-10% miljoonassa vuodessa.²⁷ Toisaalta tilannetta mutkistaa vielä se, että zoologi John Gatesyn mukaan proteiinitutkimukset tukevat valaan ja hevosen sukulaissuhdetta, mikä toisaalta ei sovi esitettyihin "paleontologisiin todisteisiin".²⁸

2.5.4 Varsieväkala

"Joidenkin varsieväkalojen parilliset evät muuttuivat vähitellen sellaisiksi, että niillä pystyi liikkumaan myös maalla. Näin kehittyivät sammakkoeläimet, jotka hengittivät uimarakosta muodostuneilla keuhkoilla ja ihollaan (s. 241)."

Varsieväkalan luultiin pitkään kuolleen sukupuuttoon. Tilanne muuttui vuonna 1938, kun elävä varsieväkala kalastettiin Madagaskarin lähettyviltä. Tämänkin jälkeen varsieväkalaa on pidetty kalojen ja sammakkoeläinten välimuotona. Esimerkiksi Helsingin yliopiston edesmennyt paleontologian professori Björn Kurtén on kirjoittanut:

"Devonikauden keskivaiheilta löydetyt ryömintäjäljet osoittavat, että varsieväkalat todellakin nousivat maan pinnalle.²⁹

"Varsieväkalojen evien luusto ei ole kiinnittynyt selkärankaan. Eviä ei siksi ole anatomisesti perusteltua pitää raajojen esiasteina. Kun nykyään eläviä varsieväkaloja on filmattu veden alla, on todettu niiden käyttävän eviään yksinomaan uimiseen, ei koskaan pohjassa "kävelemiseen". Varsievä-kalat eivät myöskään todellisuudessa elä matalissa vesissä, vaan syvällä meressä.³⁰ Koskaan ei ole löydetty välimuotoa, jossa varsievät olisivat muuttumassa raajoiksi. Varsieväkalaa ei siis millään voida pitää todisteena evoluutiosta. Tiedetoimittaja Richard Milton kirjottaa varsieväkalasta seuraavasti:

"Varsieväkalan neljä evää eivät sovellu yhtään sen paremmin kannattamaan kalan painoa kuin tavallisen kultakalan evät. Varsieväkalat elävät syvällä meressä 200 metriä syvempänä ja räjähtävät paineen vähenemisen johdosta tullessaan pintaan. 1986 Max Planck Institute for Animal Behaviour tutkija Hans Fricke käytti vedenalaista videokameraa varsieväkalan elintapojen tutkimiseen. Lienee tuskin yllättävää, että se ei kävele merenpohjassa eviensä avulla, vaan ui täsmälleen samalla tavalla kuin muut kalat."³¹

2.5.5 Keuhkokalat

"Näin syntyivät keuhkokalat, jotka kykenivät hengittämään myös ilmakehän happea ja jotka sopeutumisen maaelämään (s. 241)."

Evolutionistitkaan eivät nykyään yleensä pidä keuhkokalaa todellisena "välimuotona". Syynä on keuhkokalan luuston rakenne. Kalalla ei nimittäin ole minkäänlaisia jalan aiheitakaan. Keuhkokalan Dipnoi tiedetään nieleskelevän ilmaa sen lisäksi, että se hengittää kiduksillaan. Tämä erikoinen kala voi selvitä hautautuneena mutaan kuivien kausien aikana eräänlaisessa unitilassa, mutta ilman "nieleksimisellä" ei ole mitään tekemistä tämän selviytymisen kanssa.³²

Luustoon liittyvät eroavaisuudet kalojen ja maaeläinten välillä eivät suinkaan ole ainoita ongelmia evoluutioteorialle. Sisäelimet ovat myös melko erilaiset. Suuria muutoksia pitäisi tapahtua juuri oikeassa järjestyksessä, jotta muutos kalasta maaeläimeksi voisi tapahtua. Esimerkiksi lantion luuston muodostuessa mutaatioiden avulla pitäisi koko verenkiertojärjestelmän muuttua kiduksellisesta keuhkolliseksi, silmien ja korvien tulisi muuttua vesiolosuhteisiin sopivista maaolosuhteisiin sopiviksi jne. Ja kaikki tämä sattumanvaraisten mutaatioiden avulla.

3. Ihmisen evoluutio

"Hyvä esimerkki kehityksestä heimon tasolla on ihmisen esivanhempien ja sukulaisten evoluutio moniksi eri ihmismuodoiksi ja vihdoin omaksi lajiksemme. Tämän tapahtumaketjun päävaiheet tunnetaan jo hyvin (s. 214-215)."

Ihmisen evoluutio on tietysti ihmisen itsensä kannalta varsin kiinnostava. Ihmisen evoluution tutkimiseen on liittynyt suoranaisia huijauksia ja myös vilpittömästi tehtyjä vääriä tulkintoja. Teoriat ihmisen evoluutiosta muuttuvat kaiken aikaa. Jonkinlainen perusrunko ihmisen evoluutiolle on kehittyminen australopithecuksesta homo erectukseksi ja siitä homo sapiensiksi. Tutkimme tässä yhteydessä ainoastaan yhtä niistä monista ongelmista, jotka liittyvät ihmisen oletettuun evoluutioon.

3.1 Laetolin jalanjäljet

1978 vuoden alussa Mary Leakeyn apulaiset lösivät joukon jalanjälkiä Laetolista pohjois-Tansaniasta. Jalanjälkien päällä oleva kerrostuma ajoitettiin 3,6 miljoonaa vuotta vanhaksi ja alapuolella oleva kerrostuma 3,8 miljoonaa vuotta vanhaksi kalium-argon menetelmällä. Mary Leakey kuvaili jalanjälkiä huomattavan samankaltaisiksi nykyihmisen jalanjälkien kanssa.³³

Russell Tuttle Chicagon yliopistosta suoritti perusteellisen tutkimuksen näistä jalanjäljistä. Laetolin jäljet näyttävät sellaisen paljasjalkaisen ihmisen jäljiltä, joka kulkee säännöllisesti ilman kenkiä. Osana tutkimustaan Tuttle teki havaintoja Machiguenga intiaaneista, jotka elävät Perun vuoristossa ja kulkevat säännöllisesti paljain jaloin. Tutkimuksensa jälkeen Tuttle kirjoitti: "3,5 miljoonaa vuotta vanhat jalanjäljet Laetolissa paikka G:ssä muistuttavat sellaisen ihmisen jälkiä, joka kulkee säännöllisesti paljain jaloin. Mikään niiden piirteistä ei anna ymmärtää, että Laetolin hominidi olisi ollut jotenkin kyvyttömämpi kaksijalkainen kuin, mitä me olemme."³⁴

Laetolin jalanjälkien uskotaan kuitenkin olevan australopithecus afarensiksen tekemiä. Miksi? Koska niiden ikä ei sopisi millään ihmisen evoluutioteoriaan. Jos kävisi ilmi, että 3,7 miljoonaa vuotta sitten eli nykyihmisen kaltainen homo sapiens, koko ihmisen kehitystä kuvaava teoria tuhoutuisi. Myös Tuttle myönsi tämän:

"Jos jalanjäljet eivät olisi niin vanhoja olisimme valmiita toteamaan, että ne ovat meidän lajimme, homon, tekemiä³⁵."

Kädellisiä ja ihmisen esi-isiä?³⁶

Ratkaisevaa on tietysti se, millaiset jalanjäljet australopithecus afarensiksella oli. Antropologi Fred Spoor tutki kollegojensa kanssa australopithecus africanuksen sisäkorvan rakennetta. Sisäkorvaan liittyy mm. tasapainonsäätelykyky joten kyseisellä rakenteella on yhteyttä myös kävelemiseen. Spoorin ja hänen tutkijakollegoidensa mukaan australopithecukset muistuttavat tässä suhteessa enemmän kädellisiä kuin ihmisiä.³⁷ Vaikka kuuluisan Australopithecus afarensiksen, Lucyn, väitetään kävelleen kahdella jalalla 3,2 miljoonaa vuotta sitten. Kuitenkin hänen 2,6 miljoonaa vuotta vanha jälkeläisensä Australopithecus africanus oli kiistattomasti neljällä raajalla kävelevä.³⁸ Myöskään Zuckermannin ja Oxnardin mukaan australopithecukset eivät olisi kävelleet kahdella jalalla. Tämän perusteella vaikuttaisi ilmeiseltä, että Laetolin jalanjälkiä voidaan pitää nykyihmisen jälkinä. Lubenow viittaa tämän päättelyn logiikkaan seuraavien väittämien perusteella: a) tunnemme nykyihmisen jalanjäljen b) Laetolin jälki on samanlainen kuin nykyihmisen jälki c) ei ole olemassa todisteita siitä, että minkään olennon jalanjälki olisi täsmälleen samanlainen kuin ihmisen.³⁹

Biologian kirjan rohkeaan väitteeseen: "Tämän tapahtumaketjun päävaiheet tunnetaan jo hyvin" voidaan suhtautua hyvin suurella varauksella. Tosiasia on, että edes koko tapahtumaketjusta ei ole olemassa vakuuttavia todisteita. Päävaiheina pidetään karkeasti ottaen australopithecus -vaihetta, homo habilis -vaihetta, homo erectus -vaihetta ja homo sapiens -vaihetta. Australopithecusta voidaan hyvällä syyllä pitää sukupuuttoon kuolleena apinalajina ja homo erectus voidaan lukea jo ihmiseksi.⁴⁰ Kun vielä otetaan huomioon eri lajien kronologinen päällekkäisyys, ihmisen sukupuu muistuttaa lähinnä kieroutunutta köynnoskasvirykelmää.

3.2 Ihmisen kidukset

"Ihmisalkiollakin on jonkin aikaa häntä ja selvät kidusrakojen aiheet, jotka myöhemmin häviävät. Tätä on vaikea selittää muulla kuin sillä, että ihminenkin on alun perin kehittynyt hännällisistä ja kiduksellisista kantamuodoista (s. 216)."

Varsin monet oppikirjat viittaavat ihmisalkion kiduksiin yhtenä todisteena siitä, että evoluutiota on todella tapahtunut.⁴¹ Oppikirjojen mukaan selkärankaislajien alkion- ja sikiönkehityksen vertailu osoittaa, että ne varsinkin kehityksen alkuvaiheessa muistuttavat toisiaan suuresti. Onko ihmisalkiolla todella kidusten aiheet?

Ajatus ihmisalkion kiduksista on osa niinkutsuttua rekapitulaatioteoriaa, jonka saksalainen Ernst Haeckel kehitti vuonna 1886. Jo vuonna 1874 toinen saksalainen professori, Wilhelm His, osoitti, että Haeckel oli tahallaan muuttanut piirroksia ihmisen ja koiran alkioista tukemaan teoriaansa. Professori Haeckel niitti kuuluisuutta muillakin huijauksilla.⁴²

Amerikkalainen kreationisti, biologian tohtori Duane Gish, mainitsi julkisessa väittelyssä evolutionisti Ashley Montagunia vastaan, että ihmisen kiduksia käytetään edelleen todisteena evoluution puolesta. Montagun vastaus tähän oli mielenkiintoinen:

"Professori Walter Garstang tuhosi rekapitulaatioteorian kuuluisalla kirjoituksellaan vuonna 1921, tämän jälkeen ei kukaan vakavasti otettava biologi ole käyttänyt rekapitulaatioteoriaa, jonka natsihenkinen Haeckel loi."⁴³

Kyseinen teoria kuitenkin tuntuu juurtuneen tiukasti moniin evoluutiota käsitteleviin oppikirjoihin.

Ihmisalkion "kidukset" eivät suinkaan ole surkastumia, jotka todistaisivat ihmisen ja kalan yhteisestä esi-isästä, vaan tärkeiden ruumiinosien yksi kehittymisvaihe. Neliviikkoisella sikiöllä on kaulan seudussa eräänlaisia pusseja tai ryppyjä. Aina joskus tällainen "pussi" puhkeaa ja lapsi syntyy pieni reikä niskassaan. Tällöin voimme varmasti todeta, että kyseessä eivät ole kidukset. Jos kyseessä olisi muisto "kalakaudelta", reiän täytyisi olla täynnä verisuonitusta valmiina vastaanottamaan happea vedestä.⁴⁴

Kuuloluista vasara ja alasin muodostuvat kiduskaaren ensimmäisestä rustosta, josta myös alaleuka kehittyy. Jalustin puolestaan syntyy toisen kiduskaaren rustosta, Reichertin rustosta, josta myös processus styloideus ja kieliluu muodostuvat. Korvakäytävä muodostuu ektodermaalisesta ensimmäisestä kidustaskusta. Kidustaskua ympäröivistä kiduskaarista alkaa muotoutua korvalehti. Ilman näitä "muinaisjäänteitä" (ns. kiduskaaria) meiltä puuttuisivat kateenkorva, lisäkilpirauhaset, alaleuka ja yksi kuuloluista.

Huolimatta siitä, että lääketieteelliset perusteokset⁴⁵ kiistävät "kidusopin", sitä levittävät edelleen monet oppikirjat ja tietosanakirjat. Mitä sitten? Evoluutiota kohtaan esitetty kritiikki mielletään usein uskonnolliseksi fanatiaksi, jonka kuunteleminen olisi alentumista keskiaikaisten uskomusten tasolle. Kuitenkin jo tämän kidustodisteen esittäminen edelleen mm. lukion biologian oppikirjoissa osoittaa, että kritiikki on paikallaan. Jos evoluutioteoria nostetaan arvostelun yläpuolelle, voidaan todisteena käyttää melkein mitä tahansa. Kidustodisteen esiintyminen oppikirjoissa haastaa meitä arvioimaan kriittisesti myös muita evoluutioteorian todisteita, joita oppikirjoissa esitetään.

Luettuani verrattain paljon kreationistien ja anti-evolutionistien osakseen saamaa kritiikkiä internetistä olen huomannut, että huolimatta vahvasta retoriikasta varsinaiset argumentit jäävät yleensä hyvin kevyiksi. Olemme jo aiemmin viitanneet brittiläisen tiedetoimittajan, Richard Miltonin, julkaisemaan kirjaan, jossa hän kritisoi darwinismia. Internetin kautta toimivassa Amazon.com -kirjakaupassa julkaistaan kirja-arvosteluja, joita lukijat ovat kirjoittaneet. Yksi evolutionisti arvosteli Miltonin kirjaa seuraavasti:

A reader from San Diego, CA , June 28, 1998
Vaihtoehtotiede on pseudotiedettä

Tämä kirja oli niin huono, etten viitsinyt lukea sitä loppuun. Olen ollut biologi 25 vuotta ja tämä on vain räikeää vanhojen kreationististen argumenttien uudelleen herättämistä. Älä tuhlaa rahojasi tähän. Osta vain käytettynä Dentonin kirja saadaksesi samaa roskaa. Alan todella väsyä tieteellisillä termeillä esitettyyn pseudotieteelliseen hölynpölyyn. Mannerten liikkeet ovat todellisia, radiometrinen iänmääritys toimii aina vain tarkemmin ja tarkemmin, välimuotofossiileja on olemassa monien ryhmien välillä, erityisesti selkärankaisten, on olemassa eläviä esimerkkejä välimuodoista (kala, joka ei ainoastaan kävele maalla, vaan myös kiipeää puihin!), sukulaissuhteet voidaan määrittää genetiikan avulla. Luonteenpiirteet peritään esi-isiltä DNA:ssa. Mistä tuli DNA, joka aiheuttaa meissä sikiövaiheen hännän ja kidukset? Esi-isiltä, joilla oli samanlaiset!! Ehdottaisin lopulta toista kirjaa, The Beak of the Finch. Se sisältää 15 vuoden tutkimustulokset ja materiaalia, joka osoittaa Darwinin luonnon valinnan käytännössä.

Varsin ylimieliseltä vaikuttava kirjoittaja on siis ollut 25 vuotta biologina ja kertoo olevansa kyllästynyt kreationistien pseudotieteelliseen hölynpölyyn. (tired of pseudoscientific nonsense couched in scientific terms). Vieläpä siinä määrin, ettei viitsinyt lukea loppuun kirjaa, jota hän oli arvostelemassa! Lopussa kirjoittaja vielä heittää "pahan" kysymyksen kreationisteille: "Mistä saimme DNA:n joka tuottaa alkiovaiheessa meille hännän ja kidukset?!" Haeckelin 1920-luvulla kumottu teoria näyttää olevan nimettömän biologikriitikon vahvimpia todisteita evoluutiolle!

4. Homologia

"Selkärankaisten eturaajoissa on samat luut, tosin usein aivan eri toimintoihin sopeutuneina. Samankaltaisuus johtuu yhteisestä kantamuodosta (s. 216)"

Evoluutioteorian isä Charles Darwin piti erilaisten rakenteiden samankaltaisuutta todisteena siitä, että rakenteiden haltijoilla on yhteinen kantamuoto. Nykyisin pääasiassa vallalla olevan neodarwinistisen evoluutioteorian mukaan rakenteet ovat homologisia vain silloin, jos rakenteiden haltijoilla on ollut yhteinen kantamuoto. Homologisiin rakenteisiin viittaaminen evoluutioteorian todisteena on siis kehäpäättelyä. Yhteistä kantamuotoa ei päätellä rakenteiden yhtäläisyyden perusteella, vaan jo ennalta oikeaksi oletetun evoluutioteorian perusteella.

Esimerkiksi hiiren ja mustekalan silmät ovat hyvin samankaltaisia, vaikka niiden yhteisellä esi-isällä ei ollut silmää lainkaan. Molemmille eläimille on kehittynyt silmä sukupuun haarautumisen jälkeen. Homologinen rakenne ei siis tässä tapauksessa todista yhteisestä alkuperästä.⁴⁶

Vertailtaessa koiran, suden ja Tasmanian suden kallon rakenteita huomataan suden kallon olevan hyvin samankaltainen Tasmanian suden kallon kanssa. Koirasta susi eroaa tässä suhteessa huomattavasti enemmän. Sutta ja Tasmanian sutta ei kuitenkaan pidetä lähisukulaisina, toisin kuin sutta ja koiraa. Tämä johtuu siitä, että evoluutioteorian kokonaisuuteen sopii paremmin näennäisen homologian hylkääminen tässä tapauksessa maantieteellisten ja tiettyjen anatomisten erityispiirteiden perusteella.⁴⁷

Jotta voisimme käyttää samankaltaisia rakenteita, homologioita, todisteena evoluutiosta, makroskooppisella tasolla tulisi olla samankaltaisia yhtäläisyyksiä kuin mikroskooppisella. Todellisuudessa näitä ei kuitenkaan useinkaan ole.⁴⁸ Australialaisen molekyylibiologin Michael Dentonin mukaan homologiset rakenteet syntyvät usein ei-homologisten geneettisten järjestelmien ohjaamina.⁴⁹ Esimerkiksi sikiövaiheessa näennäisesti samankaltaiset rakenteet syntyvät eri kohdista ja eri geenien synnyttäminä. Vaikka kaikilla selkärankaisilla on ruuansulatuskanava se kehittyy eri tavoin eri eläimillä. Kehitysbiologi Pere Alberch onkin todennut:

"On pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että homologiset rakenteet muodostuvat erilaisista alkuperäisvaiheista."⁵⁰

Kirjan esittämä klassinen eturaajojen vertailu ei todista evoluution puolesta. Raajat kehittyvät eri selkärangan osista eri eläimille. Esimerkiksi liskojen eturaajat selkärangan osista 6,7,8 ja 9, mutta ihmisellä osista 13,14,15,16,17 ja 18.⁵¹ Ehkä vaikein ongelma homologian käyttämisessä evoluution todisteena onkin juuri se, että ulkonainen homologia ei vastaa geneettisen tason homologioita. Esimerkiksi sammakoita on olemassa yli 800 lajia, jotka kaikki näyttävät suurin piirtein samanlaisilta. Molekyylitasolla eri lajien välillä on kuitenkin suurempia eroja kuin lepakolla ja sinivalaalla.⁵² Kuvaavaa on myös kärpäsen ja hiiren vertailu. Vaikka hiirellä on hyvin samanlainen geeni kuin se geeni, joka voi muuttaa kärpäsen tuntosarven jalaksi (Antennapedia), hiirellä ei ole tuntosarvea ja niiden vastaava geeni vaikuttaa aivojen takaosaan. Ja vaikka hiirellä ja kärpäsellä on samanlainen geeni, joka vaikuttaa silmän kehitykseen, niiden silmät ovat täysin erilaiset.⁵³

"Eliöiden perimän ja sen koodittamien proteiinien rakenne on sitä samanlaisempi, mitä läheisempiä sukulaisia ne ovat (s. 217)."

Denton totesi proteiinien samankaltaisuuteen perustuvasta sukupuiden rakentamisesta seuraavasti:

"Todella merkittävä löytö proteiinien aminohapposarjoja vertailtaessa on se, että niitä on mahdotonta asettaa evoluutioteorian mukaiseen järjestykseen.⁵⁴ "

On yleisesti tunnettua, että vaikkapa lytotsyymi -nimisen entsyymin perusteella vertailtaessa ihminen on lähempänä kanaa kuin muita nisäkkäitä, mm apinoita!⁵⁵ Verrattaessa esimerkiksi sytokromi-c-proteiinin prosentuaalisia eroja voidaan todeta, että ihmisen ja rhesus-apinan välinen ero on ainoastaan 1%. Ihmisen ja karpin on jo 17% ja ihmisen ja silkkiperhosen ero 29%. Lupaavaa evoluutioteorian kannalta! Mutta tarkasteltaessa Rhodospirillum rubrum -bakteerin sytokromi-c:tä havaitaan, että bakteeri eroaa suunnilleen saman verran ihmisestä, haista ja vehnästä. Jos sammakkoeläin olisi polveutunut kalasta, silloin kalan sytokromi-c:n tulisi muistuttaa eniten sammakon sytokromia. Näin ei kuitenkaan ole, vaan karpin sytokromi eroaa samat 13% niin rupikonnan kuin esimerkiksi hevosen ja jäniksenkin sytokromista. Sian sytokromista se eroaa ainoastaan 11%. Lienevätkö sika ja kala läheisempiä sukulaisia kuin sammakko ja kala?⁵⁶

"Lähisukuisten lajien kromosomien lukumäärä ja rakenne ovat usein hyvin samanlaiset. Pelkästään kromosomien perusteella pystytään jopa rakentamaan joidenkin eläinryhmien sukupuu. Ulkoisesti erilaisetkin kromosomistot voivat lähemmässä tarkastelussa osoittautua samanlaisiksi (s. 217)."

Jättiläispandaa ja pikkupandaa ei pidetä toistensa sukulaisina. Ensin mainittu luetaan karhuksi toisin kuin jälkimmäinen, jota pidetään pesukarhun sukulaisena. Pelkästään kromosomilukumääriä tarkkailtaessa tämä kuitenkin olisi outoa. Jättiläispandalla on 42 kromosomia ja pikkupandalla 36. Ne ovat siis tässä suhteessa huomattavasti lähempänä toisiaan kuin jättiläispanda karhuja, joilla on yleensä 74 kromosomia.⁵⁷

Homologioiden käyttö evoluutioteorian mukaisen kahden lajin yhteisen kantamuodon olemassaolon todisteena on siis ontuvaa. Kysymyksessä on ainoastaan jonkin ilmiön (rakenteiden samankaltaisuuden) tulkitseminen aiemmin oikeaksi oletetun teorian puitteissa.

5. Elämän synty

"Sen ympärille tuli kaasukehä, joka koostui pääasiassa vesihöyrystä, vedystä, typestä, hiilimonoksidista ja hiilidioksidista (s. 234)"

5.1 Happea?

Evoluutioteorian mukaan elämä maapallolla syntyi noin 4,6 miljardia vuotta sitten. Olennaista elämän syntymisen kannalta on ns. alkuilmakehän kemiallinen koostumus. Lukion biologian kirjan mukaan kyseinen ilmakehä koostui pääasiassa vesihöyrystä, typestä, hiilidioksidista ja hiilimonoksidista. Vapaata happea ei alkuilmakehässä voinut olla, koska se olisi tuhonnut orastavan elämän. Olennainen kysymys onkin: "Onko tällaista ilmakehää koskaan ollut?" Apollo 16:n suorittaman avaruuslennon jälkeen on havaittu, että ilmakehässä olevan vapaan hapen pääasiallinen lähde on UV-säteilyn aikaansaama veden fotodissosiaatio.⁵⁸ UV-säteily siis hajottaa vesimolekyylin ja vapauttaa näin happea. Alkumaapallon olosuhteissa vapaata happea olisi syntynyt varsin nopeasti, koska UV-säteilyltä maata suojaava otsonikerros (otsonikerros on happea) puuttui.⁵⁹ Hapen läsnäollessa kaikki oletetut kemiallisen evoluution prosessit olisivat loppuneet.

5.2 Millerin laite

Elämän syntyä käsitellessään oppikirja esittelee ns. Millerin laitteen. Tällä laitteella pyrittiin jäljittelemään maapallon alkuaikojen olosuhteita.

"Viikon kuluttua ilmaantui "valtamereen" "sateen" mukana sinne kulkeutuneita aminohappoja ja muita pieniä orgaanisia molekyylejä (s. 235)"

Millerin kokeessa syntyneet aminohapot olivat optiselta rakenteeltaan raseemisia ("oikeakätiset" ja "vasenkätiset" isomeerit sekaisin). Raseemisina ne eivät olleet elinkelpoisia. Luonnossa aminohapot ovat aina vasenkätistä tyyppiä, eikä raseemista elämää ole olemassakaan. Millerin kokeessa ei syntynyt yhtäkään kahdestakymmenestä optisesti puhtaasta aminohaposta. Koe ei siis tuottanut lainkaan käyttökelpoisia aminohappoja proteiinin valmistukseen. Tyypillinen proteiiini muodostuu 445 vasenkätisen aminohapon järjestäytyneestä ketjusta. Vasta tällaisena ketjuna aminohapot ovat todella elämän raaka-ainetta. Kaiken kaikkiaan koko Millerin kokeella on hyvin vähän tekemistä elämän synnyn kanssa. Miller totesi noin 40 vuotta kokeensa jälkeen seuraavasti:

"Elämän synnyn ongelma on osoittautunut paljon vaikeammaksi mitä minä ja useimmat ihmiset oletimme."⁶⁰

5.3 Kemiallinen evoluutio?

"Tämän ns. kemiallisen evoluution vaikutuksesta syntyi yksinkertaisia aminohappoja sekä nukleotideja (s. 234)."

Bradley ja Thaxton varoittavat yksinkertaisen analogian tekemisestä kemiallisen ja biologisen evoluution välille. Biologisessa systeemissä luonnon valinta toimii, koska on olemassa lisääntyvä ja "itseään monistava" mekanismi. Kemiallisessa evoluutiossa tällaista ei kuitenkaan samassa merkityksessä tunneta.⁶¹ Ns. kemiallisen evoluution toimintaperiaate on hämärän peitossa ja itse asiassa koko evoluutioteorian suurimpia ongelmia. Kuuluisuutta palkitulla kirjallaan Darwin's Black Box niittänyt amerikkalainen biokemisti Michael Behe kiteyttää huolellisen tutkimuksensa seuraavasti:

"Koskaan ei ole ollut tapaamista tai kirjaa tai artikkelia monimutkaisten biokemiallisten järjestelmien evoluution yksityiskohdista".⁶²

5.4 Sattuman matematiikkaa

Tyypillinen proteiini koostuu siis noin 450 aminohapon ketjusta ja monien proteiinien "ketjut" ovat huomattavasti tätä pitempiä. Jos oletamme, että vaikkapa vain 100 aminohapon proteiinin pitäisi muodostua sattumalta, jotta hyvin yksinkertainen elämän muoto voisi tämän ja lukemattomien muiden sattumien yhteensattumana syntyä, oletamme paljon.

1. Aminohappojen tulee kiinnittyä toisiinsa peptidisidoksin. Luonnossa mahdollisuuksia on kuitenkin monia muitakin ja todennäköisyys peptidisidoksen syntymiselle on noin 0,5. Todennäköisyys sadan aminohapon kiinnittymiselle toisiinsa peptidisidoksin on 1:10³⁰.
2. Jokaisella aminohapolla on luonnossa itsestään peilikuva. Puhutaan optisista isomeereistä: L-muodosta ja D-muodosta. Näitä esiintyy luonnossa yhtä paljon, mutta toimivissa proteiineissa esiintyy oikeastaan vain L-muotoisia. Todennäköisyys sadan L-muodon yhteen sattumiselle on 1:10³⁰.
3. Jos oletamme, että yhteen paikkaan sopii vain yksi aminohappo, joita luonnossa esiintyy kaikkiaan 20, mahdollisuus saada sadan oikean aminohapon ketju on noin 1:10¹³⁰. On totta, että monet ketjut voivat hyväksyä eri aminohappoja samaan paikkaan. Toisaalta joissakin proteiineissa vain yhden aminohapon väärä korvautuminen voi aiheuttaa sellaisia sairauksia kuten sirppisoluanemia.⁶³ Robert Sauer tutki proteiinien aminohappojen mahdollista korvautumista toisilla hapoilla ja päätyi todennäköisyyteen 1:10⁶⁵.⁶⁴ (Maailmankaikkeudessa arvioidaan olevan noin 10⁶⁵ atomia)^{65 66}

Tutkijat Bradley ja Thaxton esittävät mielenkiintoisen huomion proteiinien sattumanvaraisen syntymisen suhteen. Jos olettaisimme, että kaikki hiili maapallolla olisi nimenomaan aminohapoissa ja että aminohappojen annettaisiin reagoida niiden maksimireagointinopeudella (10¹²/s) miljardi vuotta (pisin mahdollinen aika maapallon jäähtymisen ja elämän syntymisen välillä), joutuisimme silti pitämään tätä yhden proteiinin syntymistä äärimmäisen epätodennäköisenä (1:10⁶⁵).⁶⁷

Kun kyseessä on vasta yhden suhteellisen yksinkertaisen proteiinin syntyminen sattumalta, niin ajatus kokonaisten eliöiden sattumanvaraisesta syntymisestä tuntuu järjettömältä. Harold Morowitz laski termodynamiikan perusteella todennäköisyyden ehkä yksinkertaisimman olemassaolevan eliön, Escherichia coli -mikrobin spontaanille syntymiselle. Morowitzin mukaan mikrobin sattumanvaraisen syntymisen todennäköisyys on 1:10^{100 000 000 000}. ⁶⁸

Hubert Yockey esitti Journal of Theoretical Biology -lehdessä laskelmansa sytokromi c -nimisen proteiinin sattumanvaraisen syntymisen todennäköisyydestä.⁶⁹ Yockey päätyi tulokseen 1:10⁹⁴. Vaikka jokaisella maailmankaikkeuden tähdellä olisi maapallon kaltainen planeetta ja sadan aminohapon ketjuja kokeiltaisiin joka planeetalla triljoona kertaa sekunnissa 20 miljardin vuoden ajan, todennäköisyys sytokromi c:n syntymiselle olisi edelleen häviävän pieni (1:2x10⁴³). Tämänkin toteutuessa olemassa olisi vasta yksinäinen sytokromi c -proteiini.

Käytännön johtopäätös on karussa ja latteassa yksinkertaisuudessaan se, että elämää ei synny sattumalta. Kaikki olemassa olevat evoluutioteoriaa mukailevat teoriat elämän synnystä ovat ylitsepääsemättömän ongelmallisia. Intelligent Design -liikkeen johtaviin tutkijoihin kuuluva Behe toteaa:

"Ei kukaan Harvardin yliopistossa, ei National Institutes of Health -instituutissa, ei kansallisen tiedeakatemian jäsenet, ei Nobel palkinnon voittajat - ei kerta kaikkiaan kukaan osaa antaa yksityiskohtaista selitystä siitä, miten silium, näkö tai veren hyytymismekanismi tai mikä tahansa monimutkainen biokemiallinen prosessi olisi voinut kehittyä darwinistisen käsityksen mukaan. Mutta tässä me olemme. Kaikki nämä ovat tulleet jostain; jos ei darwinistisen mallin mukaan, niin miten?"⁷⁰

6. Lopuksi

Olemme edellä todenneet, että lukion biologian kirjan esittämät todisteet evoluutioteorian puolesta ovat varsin kyseenalaisia. Tämän johdosta voinemme todeta ainakin sen, että ainakaan tällaisessa muodossa evoluutioteoriaa ei voida pitää tieteellisesti todistettuna tosiasiana. Koska evoluutioteorian käsitteleminen kokonaisuutena on jo sen poikkitieteellisen luonteen vuoksi vaikeaa, olemme katsoneet lukion kirjan kritisoimisen olevan hyvä lähtökohta koko teorian analysoimisessa. Tällöin vältymme tällaisissa keskusteluissa tyypillisiltä sivupoluilta kuten toista näkemystä edustavien käsitysten vääristelemiseltä. Esimerkki tällaisesta on ns. olkimiesten rakentaminen, eli tilanne, jossa vastapuolen väitetään edustavan jotain tiettyä näkemystä, jota se ei todellisuudessa edusta. Kyseisen menettelyyn kuuluu tämän "oletetun väitteen" kumoaminen.

Se, millaisia filosofisia tai uskonnollisia johtopäätöksiä kukin vetää evoluutioteorian ontuvuudesta, ei kuulu tämän artikkelin käsittelemiin kysymyksiin.

Viitteet:

Palaa alkuun