KANS & POHJ & FIN & S & N MVA

Jazz Merihelmi "Jojo"

SF 05223/93B

Jojo
 
  • synt. 17.1.1993
  • väri: musta
  • lonkat: B/B
 
  • silmät: ei oireita
  • säkäkorkeus: 49 cm
  • LTE +42
 

Jojo tuli meille vähän vahingossa. Ensimmäinen katalani, Espanjasta tullut Kata, oli silloin vasta reilun vuoden ikäinen. Talossa oli lisäksi kaksi omaa berniä, joista toiselle oli juuri syntymässä pennut, ja vielä veljeni perheen jättiläisberni Nelli oli meillä usein hoidossa. Ei ehkä ollut ihan maailman harkituin - eikä tuttavien mielestä kovin viisaskaan - idea hankkia joukon jatkoksi vielä uusi katalapentu. Mutta kun Eija Kansanaho kertoi katala-idolilleni Merille (KANS & POHJ MVA Meri del Gran Kahnn) tulossa olevasta pentueesta ja tarjosi minulle mahdollisuutta saada siitä narttupentu, ei minun tarvinnut kovin kauan miettiä. Eikä sitä päätöstä ole kyllä tarvinnut kertaakaan katua!

Tammikuussa 1993 Merin pennut sitten syntyivät: narttuja oli kolme ja uroksia kaksi. Eija valitsi minulle mustan narttupennun. Nykyään Jojo on pentueensa ainoa elossa oleva narttu, molemmat sen siskot kuolivat valitettavan nuorina. Jojo muutti meille kahdeksanviikkoisena 13.3.1993. Kotiintulomme muistan kuin eilisen: veljeni Nelli-berni ryntäsi haukkuen ovelle meitä vastaan ja penturukka tietysti pelästyi moista kummajaista. Jojo linnoittautui keittiön pöydän alle, ja sieltä se tomerasti irvisteli tuttavuutta tehneelle bernihössölle: umpimustasta pennusta erottui vain vitivalkoinen hammasrivi. Ongelmia aiheutti se, että halusin ainakin aluksi pitää pennun erossa sikaripunkkiongelmaisesta Katasta. Demodikoosi ei sinänsä ole tarttuva sairaus, vaan enemmänkin vastustuskykyongelma, mutta varma on aina varmaa. Kata oli jo valmiiksi eristettynä tuolloin 4,5-viikkoisesta bernipentueesta. Meillä kuitenkin kaikki koirat ovat perheenjäseniä, ja koirien lajittelu oli lievästi sanottuna hankalaa, varsinkin kun olisin itse halunnut seurustella koko ajan kaikkien kanssa: uuden tulokkaan, bernipalleroiden, Kata-rassukan sekä tietysti omien aikuisten bernien kanssa. Niinpä jo seuraavana päivänä Jojo muutti pentuhuoneeseen viiden pikku-bernin ja Essi-mamman kanssa. Essi adoptoi sen heti omakseen ja Jojollakaan ei ollut mitään tätä järjestelyä vastaan. Se ryntäsi imemään siinä kuin muutkin. Leikkejä piti aluksi vähän rajoittaa, ketterä katalavintiöhän juoksi kömpelöt, juuri kävelemään oppineet bernikääryleet kumoon mennen tullen. Mutta bernit kasvoivat nopeasti ja painimaaottelut muuttuivat varsin tasaväkisiksi. Televisio oli tuohon aikaan täysin tarpeeton kapine, aika kului seuraamalla pentulaatikon esityksiä.

Erityisen hauska oli seurata bernien pennunkatsojien ilmeitä. En ollut kenellekään etukäteen maininnut, että viiden bernipennun seassa temmeltää myös yksi katalavauva. Erityisesti pentueen isän omistajan ilme oli näkemisen arvoinen… Eräs pikkupoika taas kysyi ihan luontevasti, että onks toi yks somali…

Kun bernipennut, viimeiset santtulalaiset sellaiset, aikanaan lähtivät omiin koteihinsa, saivat myös Kata ja Jojo tutustua toisiinsa. Mitään ongelmia ei ollut, Kata huolehti siitä, että Jojo tiesi paikkansa lauman alimmaisena. Ne jaksoivat - Katan kulloisestakin voinnista riippuen - juosta ja leikkiä tuntikausia. Sitä riemua kesti tosin vain puolisen vuotta. Jo lokakuussa Kata jätti meidät - maksa petti.

Jojon nuoruudessa harrastimme parina kesänä agilitya Hämeenkyrössä, osallistuimme kerran jopa näytökseen. Mutta se jäi, varsinkin kun täällä Ruovedellä ei silloin vielä ollut treenipaikkaa. Monen vuoden jälkeen Jojo näki katalaleirillä taas esteet, ja muisti koko homman heti ihan niin kuin olisimme viimeksi eilen harjoitelleet.

Jojon pääharrastus ovat kuitenkin olleet näyttelyt. Parina kesänä kävimme Ruotsissa ja Norjassa näyttelyreissuilla, sieltä saimme tarvittavat CACIBit inttivalion arvoa varten. Jojo on ollut VSP, siis paras narttu, jokaisessa katalonianpaimenkoirien erikoisnäyttelyssä, johon se on osallistunut (1996, 1997 ja 1998). Tuo vuoden 1996 näyttely oli ensimmäinen erikoisnäyttelymme, ja se oli sellainen merkkitapaus, että sinne piti päästä, vaikka Jojo oli silloin kantava (Ossin ensimmäinen erikoisnäyttely!) ja minulla oli samana päivänä kummipoikani rippijuhlat. Kaikki järjestyi: bernituttuni vei Jojon Hämeenlinnaan, Eija esitti - ja minä soittelin rippijuhlista varmaan viiden minuutin välein. Muutenkin vuosi 1996 on Jojon elämässä ollut huippuvuosi: kaikissa muissa näyttelyissä se oli Rotunsa Paras (5 kertaa) ja siinä välissä heinäkuussa synnytti ensimmäiset pentunsa (2u + 2n).

K-pentueesta molemmat nartut varattiin Ruotsiin, Ossi-poika jäi - taas lähinnä vahingossa! - kotiin ja Laku asustelee Tampereella. Ruotsalaissiirtolaiset Likka ja Lakka viettivät vaadittavan paperisodan vuoksi meillä lähes 10 kk ja se oli kyllä melkoista mylläkkää. Kuusi koiraa talossa, joista puolet villejä katalapentuja, huh huh! Ilman vanhempieni apua koko ruljanssi ei olisi onnistunut, koiralauma asui enimmäkseen heidän luonaan maalla Ikaalisissa, ja vuorotellen pennut kävivät täällä Ruovedellä saamassa sivistystä. Liikennemerkin näkeminenkin herätti "maalaistolloissa" kummastusta. Myös bernivanhuksilta vaadittiin melkoisen pitkää pinnaa, kun aina joku riiviö roikkui hännässä tai korvassa. Mutta kun seuraavana vappuna sitten jäähyväisten aika vihdoin koitti ja Monika ja Dick hakivat Likan ja Lakan Pohjanlahden taa, oli eron hetki todella vaikea. Olemme Jojon kanssa käyneet myöhemmin molempia katsomassa ja huojentuneina voimme todeta, että molemmilla on kaikki kunnossa. Lakka on kansainvälinen muotovalio sekä MAAILMANVOITTAJA -98, Likka "vain" Ruotsin valio, mutta kuitenkin se on voittanut Lakan jokaisessa keskinäisessä kisassa. Oma Ossini on sekin inttivalio, Laku-poika ei näyttelyistä piittaa, vaikka eväitä kyllä olisi. Olen tähän pentueeseen enemmän kuin tyytyväinen! Kaikilla on mukavat luonteet, kannukset ja purennat kohdallaan eikä lonkkatuloksissakaan ole suuremmin valittamista. Vähintään puolet "kunniasta" kuuluu tietysti pentueen isälle Antille (KANS MVA Boniton Chico A/A), joka nykyään asustelee Saksassa.

Jojon toinen pentue syntyi marraskuussa 1997 (2u + 3n). Isänä oli tällä kertaa Antin isä Simsson (MULTI CH EUV -95 Olimpic Game del Gran Kahnn). L-pentue on epätasaisempi kuin edellinen, varsinkin koot heittelevät melkoisesti, mutta eipä ole valittamista siinäkään. Sijoitusnarttuni Vilja (Santtulan Lancia A/A) on varsinainen monitaituri, se on kunnostautunut sekä käyttö- että näyttöpuolella. Tyttö on KANS & POHJ MVA (FIN & S & N MVA) sekä lisäksi tottelevaisuusvalio (FIN TVA). Tottelevaisuusvalioita rodussamme ei muita Suomessa (ja maailmalla?) olekaan. Kunnia käyttöpuolesta kuuluu Viljan toiselle omistajalle ja kouluttajalle Riitta Savolalle, itse olen sillä alalla todellinen tunari…

Nykyään Jojo - Pompero -Pomppi - Joukahainen… (rakkaalla lapsella on monta nimeä) on pirteä 8-vuotias veteraani. Mieleltään pentumaisempaa veteraania en ole koskaan nähnyt. Vinkupallo saa kyytiä ja lumikökköjen perässä jaksetaan hyppiä vaikka kuinka kauan. 6-vuotiaana se sairastui elämänsä ensimmäisen kerran (märkäkohtu), mutta leikkauksen jälkeen se on ollut entistä ehompi. Ongelmana meillä on - ah, niin inhimillistä - LÄSKI! Jojo on ollut jo pienestä pitäen lihavuuteen taipuvainen (on lukenut erityisen tarkasti rotumääritelmästä sen kohdan, että katala tulee toimeen vähällä ruualla…) ja varsinkin nyt leikkauksen jälkeen läski vain tuntuu lisääntyvän, vaikka se saa ruokaa aivan säälittävän vähän (tilaisuuden tullen pihistää kyllä nirppanokka-Ossin kupista). Liikalihavuus vaikuttaa liikkeisiin, ja suunnittelemamme come back näyttelyihin ja veteraanikehiin taitaa jäädä vain haaveeksi, koska liikunta on yhtä lyllerrystä.

Luonteeltaan Jojo on aina ollut juuri sellainen, minkälaiseksi minä katalan miellän. Näyttelyissä ym. suurissa koiratapahtumissa se on pitkämielinen ja varsin sosiaalinen muita koiria ja ihmisiä kohtaan. Se ei haasta riitaa, mutta ei myöskään siedä ylenmääräistä tungettelua. Kotiaan (ja autoaan) se vahtii ja puolustaa, mikä kai on vartioivan paimenkoiran tehtäväkin. Muutamiin harvoihin ihmisiin se on suhtautunut epäluuloisesti, ei ole koskaan purrut ketään, mutta aika selvällä katalakielellä kyllä ilmoittaa, keitä ei laske kuuluvaksi kavereihinsa. Yleensä kysymys on lähestymistavasta: jos vieras lähestyy kovin äkkinäisesti tai väkisin yrittää ahdistella (korvista kiinni ja pusu kuonoon..), Jojo ei välttämättä ymmärrä, mutta toisille ihan oudoille ihmisille tämäkin sallitaan. Toisaalta taas jotkut ihan asiallisestikin lähestyneet ovat saaneet kuulla katalankielistä kiroilua. Se on myös varsin herkkä vaistoamaan omia mielialojani, ja hihnaa pitkin kulkee joskus virtaa koiraan päin.

Jojon sukutaulu

 

isä
Principe Azul D'Espinavessa
Boeffie D'Espinavessa Pinxo D'Espinavessa
Sisdits De Ses Baldraques
Faluga D'Espinavessa Xiulet De Canprat
Piula D'Espinavessa
emä
Meri del Gran Kahnn
Galc D'Espinavessa Ruc D'Espinavessa
Sisdits De Ses Baldraques
Donatella del Gran Kahnn Emporda De Laketania
Nineta del Gran Kahnn