Koiria jo yli 30 vuotta

Santtulan kennelin
historiaa

Ami, Sira ja Essi

Santtulan kennelin 1960-luvun puolivälissä alkanut rottweiler-aika päättyi marraskuussa 1978, jolloin talo jäi kokonaan ilman koiraa. Alkoi kuumeinen uuden koiran etsintä ja lopulta minä - lukiolainen - sain tahtoni läpi: uusi, ensimmäinen ikioma koirani tulisi olemaan berninpaimenkoira, mikään muu ei kelvannut. Berni oli tuolloin vielä sangen harvinainen rotu eikä pentua niin vain ollutkaan saatavilla. Yhdeksän kuukauden pitkän odotuksen jälkeen meille asettui taloksi heinäkuussa 1979 FIN MVA Tannebaum Bellamy, "Ami".

Ami oli odotusteni täyttymys: terve, mukavaluonteinen, mutta aika itsepäinen kaveri. Kun sen pennuttaminen alkoi tulla ajankohtaiseksi, siirrettiin isän kennelnimi minun nimiini (vuonna 1982), syntyisiväthän pennut samassa paikassa kun aikaisemmatkin santtulalaiset. Amilla oli kolme pentuetta, Santtulan A-, B- ja C-pentueet (yht. 11 pentua). Ami eli vähän yli 10-vuotiaaksi.

Vuonna 1982 meille tuli Norjasta POHJ & FIN & S & N MVA Telebamsens Desideria, "Sira". Sira oli joka suhteessa upea koira. Sen kanssa tehtiin ensimmäiset näyttelyreissut ulkomaille, hyvällä menestyksellä. Sira oli mainio ja hyvin sopeutuvainen matkakumppani. Siralla oli kaksi pentuetta (Santtulan D- ja E-pentueet, yhteensä 12 pentua), joista jälkimmäisestä FIN MVA Santtulan Esmeralda, "Essi" (s. 6/87) jäi kotiin. Sira

KUVA: Sira, tultuaan POHJ MVA:ksi

Sira kuoli nuorena, vähän alle 8-vuotiaana, kun alun perin vaaraton ja jo kertaalleen leikattu rasvapatti alkoi kasvaa nopeasti ja leikkauksessa osoittautui syöväksi, joka sitten nopeasti levisi mahaan. Amin kuolemasta, joka masensi sen sydänystävän Siran täysin, oli tuolloin kulunut vain muutama kuukausi. Olen vielä tänäänkin varma, että Sira yksinkertaisesti menetti elämänhalunsa, kun parasta kaveria ei enää ollut. Vaikka meillä oli Essi, Sira kieltäytyi esimerkiksi tulemasta autoon tai koira-aitauksen takaosaan, jonne Ami on haudattu. Siran sairauden nopean etenemisen aikana Essi odotti ensimmäisiä pentujaan. F-pentue oli viikon vanha, kun Sira nukutettiin. Sira sai vielä tutkia pennut ja kuiskata Oprille (FIN MVA Santtulan Fortuna) Elämän Suuren Salaisuuden.

Opri jäi meille Essin kaveriksi. Ne olivatkin sitten melkoinen parivaljakko! Toukokuussa 2000 kuollut Essi on eli pitkän, terveen elämän. Vain märkäkohtuleikkaus mummoiässä sekä vuosi sen jälkeen suolitukos, kun mummo oli nielaissut papiljotin! Pian Essi-mammansa lähdön jälkeen heinäkuussa 2000 10,5-vuotiaana kuollut Opri oli ehkä ulkomuodollisesti paras bernini, ainakin sen näyttelymenestys on omaa luokkaansa, varsinkin kun ottaa huomioon rodun huiman yleistymisen.

berni
KUVA: Santtulan Fortuna, "Opri"
Opri sijoittui ryhmässäkin KV-näyttelyssä (kuten Sirakin kerran) ja nuoruutensa vuosina sijoittui kärkipäähän myös Vuoden Sennenkoira -kisassa. Oprin ongelmaksi koituivat nivelet: molemmat kyynärpäät leikattiin irtopalojen vuoksi eivätkä lonkatkaan olleet huippuluokkaa. Käytännön elämää se ei nuorempana haitannut. Jalostuskoiraa siitä ei kuitenkaan koskaan tullut.

Veljeni perheessä elänyt Santtulan Dulcinea synnytti yhden pentueen/pennun, Santtulan Ginger. Essillä oli F-pentueen lisäksi kolme muuta pentuetta: H- (2 pentua), I- (2 pentua) ja J-pentueet (5 pentua).


Kata pentuna

Katalonianpaimenkoirakausi alkaa.....


Santtulan kennelin katalonianpaimenkoirien aikakausi alkoi vuonna 1992, kun kahdentoista
bernivuoden jälkeen aloin kiinnostua myös muista roduista. Varteenotettavilta tuntuivat
niin schapendoes kuin katalonianpaimenkoirakin.

Aina näyttelyluetteloista tarkistin, onko kataloita paikalla ja Seinäjoella sitten kerran
tärppäsi, näin nykyisen koirani Jojon (Jazz Merihelmi) tulevan isän (Principe Azul
D'Espinavessa). Paljon myöhemmin Koiramme-lehdessä oli Eija Kansanahon ilmoitus
"Kiinnostaako katalonianpaimenkoira?" Soitin, juttelimme ja siltä istumalta päätin ottaa
Katan (Castanea del Gran Kahnn). Eijalle oli itselleen tulossa parin viikon kuluttua uros
Espanjasta ja hän lupasi kysyä, olisiko Josefinalla myydä myös narttupentu Suomeen.
Kata ja Simo saapuivat Helsinki-Vantaalle Josefinan kanssa 28.1.1992.

Pari viikkoa kaikki sujui hyvin, mutta sitten alkoivat ongelmat. Jostakin syystä Katalla
(eikä veljellään Simolla) ollut oikein minkäänlaista vastustuskykyä. Sikaripunkki ja
inhottava suolistoloinen kokkidi eivät jättäneet sitä rauhaan, vaikka mitä olisi yritetty.
Kävimme eläinlääketieteellisellä Helsingissä ja verinäytteitä tutkittiin Englantia myöten,
mutta apua ei löytynyt. Aina välillä oli parempiakin aikoja, mutta sitten tuli taas
takapakkia. Lopulta lokakuussa 1993 petti maksa, eikä vaihtoehtoja enää ollut. Se oli
todella raskas päätös. Olin koiraani äärimmäisen kiintynyt.

Onneksi Katan viimeisinä aikoina vipelsi jo jaloissa tammikuussa 1993 syntynyt katalatyttö Jojo (Jazz Merihelmi), jonka Eija halusi minulle korvaukseksi Katasta, vaikkei Katan sairastelu mitenkään ollut Eijan syytä.

Jojo on saanut kaksi pentuetta, joista ensimmäisestä jätin kotiin hiekan värisen uroksen Ossin (Santtulan Karlos) ja toisesta sijoitin hiekan värisen nartun Viljan (Santtulan Lancia). Muttä tämä on jo nykypäivää eli näistä koirista voit lukea enemmänkin näiltä sivuilta!