** Luku 5 - Hyökkäys [/?]** Kylän aukiolle olivat kokoontuneet kaikki. Metsästäjät olivat palanneet ja sytyttelivät nyt nuotioita, joilla paistettaisiin lihat. Naiset juttelivat ja kattoivat suuria pöytiä astioilla, täysillä kannuilla maitoa (oluttakin löytyi) ja paksuilla höyryävillä limpuilla. Aukiolla kävi iloinen puheensorina ja nauru. Aivan yhtäkkiä suuri joukko miehiä laukkaa paikalla ja pysähtyvät hevoset korskuen. Aukiolla hiljenee täysin. Miehet näyttävät synkeiltä ja kovilta. Yhtä miestä lukuun ottamatta he ovat pukeutuneet nahkahaarniskoihin, pronssisiin puolikypäriin ja avonaiseen tunikaan, joka oli haarniskan päällä ja jossa oli punaisia kuvioita sinisille pohjalla. Suurimmalla osalla oli rautaiset miekat, mutta etummaisen miehen takana oli muutama mies, joilla oli jouset. Etummaisella miehellä oli rautainen haarniska ja koristeltu tummanpunainen tunika, joka oli tehty jostain hienosta materiaalista. Hienostipukeutunut mies, joka selvästi johti muuta joukkoa, katseli kyläläisiä inhoa kasvoillaan. Kyläläiset olivat niin yllättyneitä, että eivät osanneet tehdä mitään, joskin muutama katseli tietäjää kuin toivoen, että tämä tekisi jotain. Kun joukkoa johtuva mies haukahti hakemaan kylän päällikön esiin, useimmat miehet hakeutuivat perheidensä luo suojelevasti. Tietäjä käveli lähemmäs miestä. "Minä johdan tätä kylää. Mitä haluatte?" hän kysyi voimakaasti. "Sinä? Sinäkö olet päällikkö täällä?" mies katseli halveksuvasti tietäjää ja silmäili tämän kulunutta villaista kaapua. "Minä olen tämän kylän tietäjä." Mies hätkähti ja vetäisi hevosensa ohjaimista. Hänen ilmeensä oli muuttunut. Mies viittoi takanaan olevilla jousimiehille hätäisesti ja huusi: "Noita! Ampukaa hänet!" Yksi miehistä veti nopealla, tottuneella liikellä nuolen jouselleen ja ennen kuin tietäjä ehti reagoida mitenkään hänen rintaansa iskeytyi nuoli. Hän horjahti taaksepäin, katsoi nuolta kummastuneena ja kaatui. Aukiolla syntyi täysi kaaos. Mies viittoi suuttuneena muille miehillä ja käski näitä vangitsemaan kaikki. Kyläläiset yrittivät juosta perheinä pakoon, mutta ratsastajat seurasivat näitä nopeasti, ja ne muutamat yksittäiset kyläläiset, jotka vaikuttivat siltä kuin ehtisivät kadota metsään ammuttiin. "Antautukaa taistelutta ja teille käy hyvin!" mies huusi sekasorron ylitse. Pelokkaat kyläläiset antautuivat kun kaikki perheitään puolustamaan yrittäneet miehet tapettiin sen suuremmitta varoituksitta. Mies katsoi kukin koristeltuja puita ja viittoi vihaisena muutamia miehiä repimään koristeet alas. Nämä vetivät miekkansa ja sivaltivat oksia kunnes puut olivat melkein kokonaan paljaat. Kyläläisten yhteen paimennetusta joukosta nousi valitusta ja itkua. Lapset huusivat peloissaan eivätkä äidit olleet sen paremmassa kunnossa lohduttamaan. Jotkut miehet huusivat miksi miehet tekivät niin, mutta heille ei vastattu. "Te tulette meidän mukaamme!" mies huusi. Kyläläiset paimennettiin yhteen ja aseistautuneet miehet keräätyivät heidän ympärilleen. Joukkoa johtava mies kääntyi ja lähti ratsastamaan kylästä poispäin katsomatta taakseen. Aseistautuneet miehet ärjähtivät kyläläisiä liikkumaan, ennen kuin he ratsastaisivat heidän ylitseen, ja liian hitaasti liikkuvat saisivat miekasta. Pian he riensivätkin jo kovaa vauhtia juosten pois kodeistaan, väkivaltaisesti vangittuna. Puiden takana piilossa järkyttynyt Ulrika katsoi kun miehet paimensivat kyläläisiä pois. Häntä pelotti. Ulrika oli ehtinyt paikalle juuri kun tietäjä oli tullut miehen eteen puhumaan. Ulrika oli huudahtanut tuskasta nähdessään tietäjän kaatuvan, mutta hän ei olty kuultu, sillä samalla hetkellä kyläläiset olivat puhjenneet kauhunhuutoihin. Hän itki ja toivoi että miehet katoaisivat pian, että hän pääsisi tietäjän luo. Hän oli katsellut tietäjää, johon muut eivät olleet kiinnittäneet huomiota sillä luulivat hänen kuolleen, mutta Ulrika näki tietäjän nuolen lävistämän rinnan kohoavan hänen hädin tuskin hengittäessään. Kun ratsastajat olivat kadonneet näkyvistä, hän juoksi tietäjän luo. Ulrika saattaisi vielä pystyä parantamaan tietäjän, hän ei ollut vielä kuollut, nuoli ei ollut tappanut hntä, hänet voisi vielä parantaa... "Isä!" Ulrika huusi ja rojahti polvilleen tämän viereen. "Isä, puhu minulle. Anna anteeksi etten tullut aiemmin, isä. Isä, puhu, älä mene vielä. Puhu, minä voin parantaa sinut, isä. Isä", hän itki ja siveli tietäjän kasvoja. Tämä avasi silmänsä, eikä hetkeen nähnyt mitään. Hän veti tuskallisesti henkeä ja hymyili hieman. "Rakas, sinä et lähtenytkään." "En isä, anteeksi. En minä.. halua jättää sinua. Mutta sinun pitää olla hiljaa, otan nuolen pois. Voin parantaa sinut isä", Ulrika toisteli vaikka hädin tuskin näki kyyneleiltään. Tietäjä kurotti ottamaan kiinni Ulrikan käsivarresta ja pudisti päätään vakavana. "Sinun pitää sanoa hyvästi, rakas. Minun matkani päättyy tähän", hän sanoi rauhallisesti. "Isä, älä puhu noin. Minä voin parantaa sinut, tiedän sen. Et saa jättää minua.. en halua olla yksin, isä. Isä! Isä, älä mene, katso minuun! Isä!" Mutta tietäjä oli kuollut. Ulrika puristi kätensä nyrkkiin ja kuiskasi uudestaan ja uudestaan ei! ja itki vuolaasti. Hänen kasvonsa vääntyivät surusta ja hän kaatui tietäjän päälle halaamaan tätä epätoivoisena. Hänen takaansa kuului hiljainen, kauhistunut hengähdys Annan, Joonatanin ja Mikaelin päästessä takaisin. "Mit-?" Joonatan aloitti, mutta hän keskeytti kun Mikael hätkähti hänen vieressään ja ryntäsi äkkiä aukiolle. Annan voimattomista käsistä tippui kasa kukkasia maahan humahtaen. Mikael tähyili ympärilleen ja juoksi sitten kotiaan päin. Joonatan katsoi vain hetken Mikaelin menoa ja lähti sitten itse juoksemaan pitkillä jaloillaan omaa mökkiään päin. Ulrika nousi ja katsoi tietäjää elottomiin silmiin. Hänen takanaan Anna vaikersi melkein äänettömästi, katsoen aukiolle jääneitä ruumiita. Hän kuiskasi isä.. ja lähti juoksemaan hätäisesti Ulrikan ohi. Ulrika nosti katseensa ja katsoi Annaa, joka pysähtyi, jatkoi muutaman askeleen ja pysähtyi taas. Hän horjahti ja kaatui maahan polvilleen. Annan kädet tärisivät ja hänen yläruumiinsa liikahteli kyyneleiden alkaessa valua alas hänen poskiaan. Ulrika katsoi minne pojat olivat juosseet, mutta heitä ei enää näkynyt. Ulrika katsoi alas tietäjään, sulki hitaasti ja hellästi tämän silmät ja kumartui antamaan suukon tämän ryppyiselle otsalle. Hyvästi.. hän ajatteli ja nousi ylös. Ulrika kiirehti Annan luo, joka yritti edetä isänsä ruumiin luo, mutta pystyi tuskin konttaamaan. Ulrika otti hänestä kiinni, nosti ja käänsi itseensä päin. "Isä.." Anna sopersi ja käpertyi häntä vähän pidemmän Ulrikan syliin itkemään. Ulrika katsoi Annan maassa makaavaa isää ja kurtisti kulmiaan vihaisena. Hän sanoi Annalle vievänsä tämän lepäämään ja suorastaan lähti vetämään häntä hänen yrittäessä heikosti vastustella. Anna antoi kuitenkin periksi pian ja Ulrika joutui osittain kantamaan häntä poispäin. Pojat olivat sillä välin ehtineet tutkia kotinsa, käydä metsän laidalla huutamassa ja juoksivat nyt Ulrikan luo. He yrittivät kysyä mitä tapahtui, missä heidän perheensä ovat, mutta Ulrika käski heidän odottaa. He jäivät paikoilleen tietämättä mitä tehdä. Ulrika vei Annan hänen ja tietäjän kotiin yhteen sairashuoneista. Hän irrotti Annan vyön ja katseli pusseja. Anna ei ollut kertonut miten hän oli järjestänyt yrttinsä, eikä Ulrika edes tiennyt mitä hänellä oli mukana. "Anna. Anna, kerro minulle. Onko sinulla- Anna, kuuntele. Vastaa. Onko sinulla karhunkarvaa täällä? Onko sinulla karhunkarvaa? Anna, pitkä kasvi, harvat lehdet nukkaisia. Mitkä ovat vaikutukset? Vastaa! Onko sinulla karhunkarvaa?" "On! Kolmas pussi. Siinä on kuun kuva. Äiti- äiti teki sen.. minulle..." Anna itkee. Ulrika kääntelee pusseja harmistuneena, mutta löytää oikean. Hän tyhjentää siitä osan kädelleen ja katsoo ympärilleen onko huoneessa kuppia. Sängyn vierellä olevalla yöpöydällä onneksi on kupillinen vettä ja Ulrika kaataa siihen pieniksi leikattuja nukkaisia lehtiä. "Tämä pitäisi keittää..." Ulrika mutisee. "Anna, kertaa karhunkarvan vaikutukset! Aloita! Minä kuuntelen kyllä. Aloita!" hän käskee juostessaan ulos huoneesta. Anna aloittaa itkuisesti, eikä saa puhuttua selvästi. Anna yrittää uudestaan, mutta ei pysty selittämään, että hän on menettänyt isänsä eikä siksi voi hyvin. "Isä... Isä..." hän mutisee ja kyyristyy kyljelleen nostaen kätensä kasvojensa peitoksi. Ulrika juoksee takaisin keittiöön ulkoa, täysin hengästyneenä. Hän oli hakenut sauvansa, sillä oli unohtanut sen metsään tietäjän lähelle. Kuppi on pöydällä ja Ulrika yrittää tasata hegityksensä ja muistaa loitsun, jolla voidaan luoda tulta. Hän kääntyy keittiössä olevan tulisijan puoleen, kumartuu pistäen kätensä tuhkien ylle ja keskittyy. Hän sulkee silmänsä ja mutisee pitkään jotain. Hetken päästä hänen kätensä alla tuhka hehkuu punaisena ja puhkeaa yhtäkkiä kuumaan liekkiin. Ulrika vetäisee kätensä pois ja käy hakemassa kupin. Hän asettaa sen tulen lähelle, katsoo sitä hetken ja työntää sen sitten vielä lähemmäksi. "Äkkiä nyt... Tule vähän lähemmäksi..." hän huokaisee. Liekki liikahtaa. Sitten, aivan hitaasti, liekki alkaa liikkua lähemmäksi kuppia. "Seis. Siinä on hyvä." Liekki pysähtyy. Vesi kupissa alkaa pian lämmet, mutta Ulrika pudistaa päätään. "Tämä saa riittää", hän toteaa ja ottaa kupin käteensä. Sitten hän heilauttaa toista kättään liekin ylle, ja se katoaa. Ulrika käy viemässä kupin Annalle ja käskee tämän juoda. Kakisteltuaan juoman alas Anna alkaa rauhoittua ja kohta hän on nukahtanut. Ulrika huokaisee ja laskee kupin käsistään takaisin yöpöydälle. Hän kävelee huoneessa olevalle tuolille ja istuutuu sille. Ulrika huokaisee ja hautaa kasvonsa käsiinsä. - - - - - Pojat katselivat Ulrikaa tämän loitotessa viedessään tärisevän Annan pois. He eivät tienneet mitä tehdä. Mikael ravasi hermostuneena edestakaisin ja toivoi, että jotain tapahtuisi. Joonatan katseli kuolleita. "Mitä täällä on tapahtunut?" hän kysyi ääneen. "Missä on perheeni? Missä on äiti ja sisaret? Isä? Missä he ovat??" Mikael huusi ja kääntyi Joonatanin puoleen epätoivoisena, joka astahti taaksepäin ja pudisti päätään. "Missä he ovat?" Mikael vaikersi. "Mikael, meidän täytyy ajatella heitäkin", Joonatan otti Mikaelia olkapäästä kiinni ja nyökkäsi kuolleiden suuntaan. "Emme voi vain jättää heitä.. noin." "Mitä meidän.. emmehän me voi haudata heitä." "Mitä? Totta kai meidän täytyy se tehdä! Luuletko heidän itse kaivautuvan maan sisään? Mitä sinä oikein sanot?" "Ei! Emme tiedä hautajaisriittejä! Tietäjän täytyy tehdä se. Missä hän on?" Joonatan vilkaisi Mikaelin taakse irvistäen. Mikael kääntyi katsomaan. "Sitten emme voi tehdä mitään..." hän mutisi. "Puhut turhia. Ulrikan täytyy- Ulrika!" Joonatan huusi Ulrikalle tämän juostessa tietäjän ohitse metsään hakemaan sauvaansa. Hän kuitenkin huikkasi vain "Myöhemmin!" ja kiirehti täyttä vauhtia pois. "Mutta Ulrika on.. tietääkö hän mitä sanoa?" "Hän tietää enemmän kuin me." "Niin, mutta... Etkö sinä muista mitä tulee sanoa? Ei meidän tarvitse hänelle puhua, eihän? Sinä voit lähettää heidät matkaan, eikö?" Joonatan katsoi epäuskovana Mikaeliin, tarttui tätä sitten molemmin käsin voimakkaasti kiinni hartioista ja katsoi häntä vähän lyhyempää Mikaelia silmiin. "Sinä jättäisit veljiesi matkan pelkän toivomuksen varaan? Minä en osaa puhua puille! Se ei ole minun tehtäväni! Ketä sinä ajattelet, Mikael? Heidän matkansa tarvitsee oppaan ja vain tietäjät osaavat auttaa heitä aloittamaan matkansa oikeaan suuntaan!" hän ravisti Mikaelia kevyesti hartioista ja puhui närkästyneenä. Mikael hengähti ja laski päänsä alas. "Anteeksi. Minä.. minä en tiedä mitä tehdä. Minun perheeni on poissa. En tiedä mitä tehdä", hän toisti hiljaisena. Joonatan päästi hänestä irti. "Ulrika on nyt tietäjä. Meidän täytyy luottaa häneen." "En koskaan ajatellut senkin päivän koittavan..." Mikael sanoi hitaasti. Hän tunsi olonsa niin oudoksi. Oliko tämä unta? "Minkä päivän?" Joonatan kysyi kääntyessään katsomaan surullisesti vahingoitettuja puita. "Että tietäjä olisi poissa ja meidän täytyisi tulla toimeen sen punapään kanssa." Joonatan oli hetken hiljaa ja totesi sitten: "En minäkään. Mutta.. eihän hän ole.. paha", hän lopetti epävarmasti, mutta toisti sitten jämerämmin: "Ei hän ole paha. Hän on meidän tietäjämme. Ja meidän täytyy hakea hänet, jotta hän voisi lähettää heidät matkalle. Pian", hän sanoi vielä ja tarttui Mikaelia käsivarresta lähtien johdattamaan tätä tietäjän talolle. He kutsuivat Ulrikaa nimeltä päästessään keittiöön. Kun ketään ei kuulunut he tulivat käytävään, jossa oli ovet sairashuoneisiin ja raput yläkertaan. Poikien ympärillä oli hiljaista ja he kutsuivat Ulrikaa hieman hermostuneina. Sitten yhdestä huoneesta kuului vastaus. Pojat menivät huoneen ovelle. Joonatan katsoi sisään ja näki Anna nukkumassa huoneen sängyssä. "Kuka siellä?" joku kysyi huoneen toiselta puolen, minne ei näkynyt oven takaa. Joonatan astui huoneeseen ja katsoi oven ohitse ja näki Ulrikan istumassa tuolilla. Muutama punainen hiussuortuva oli karannut hänen nutturastaan ja kiertyi viehkosti hennoin kiharoin hänen kasvojensa ympärille. "Ulrika... Kuolleet pitäisi haudata." Mikael astui sisään ja katsoi Ulrikaan, joka huokaisi ja nousi ylös väsyneen oloisena. "Aivan..." hän mutisi poissaolevan näköisenä. Sitten Ulrika ryhdistäytyi ja rypisti kulmiaan pojille. "Oletteko kaivaneet haudat?" "Ei. Tai siis.. Joonatanin mielestä meidän piti hakea sinut.. tuota, riittejä varten", Mikael sanoi Joonatanin selän takaa. Ulrika kohotti alentuvasti kulmiaan heille. "Haudat. Kuolleille. En kai siunaa heitä siihen mihin heidät tapettiin? Heidät täytyy haudata puun juurien alle. Ah! Mutta puita ei voi jättää siihen tilaan. Ensin on hoidettava puita ja sitten haudattava muut." "Tuota, eikö meidän pitäisi puhua hiljempaa...?" Joonatan ihmetteli melkein kuiskaten ja osoitti Annaa. Ulrika pudisti päätään ja sanoi hiljentämättä ääntään: "Hän nukkuu karhun unta. Hän ei herää, vaikka huutaisit." Ulrika tuli sitten heidän luokseen ja hätisti heidät ulos huoneesta, tuli itsekin käytävään ja sulki oven perässään. Hän jatkoi: "Menkää puiden luo ja... Katsotaanpa, mitä täytyy tehdä..." Ulrika hiljeni ja mietti näperrellen sormiaan. "En ole aivan varma. Meidän täytynee polttaa lehtiä. Sen enempää emme voi tehdä nyt." "Mitä lehtiä?" Joonatan kysyi. "Kuusen oksat saavat luvan kelvata. Meillä ei ole aikaa lähteä hakemaan muita, eikä ole sopivaa polttaa saman puun lehtiä. Kerätkää muutama oksa meidän puistamme ja..." Ulrika hiljeni yhtäkkiä. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta ei sanonut mitään. Joonatan tarttui taas Mikaelista kiinni ja viittoi tätä seuraamaan itseään ulos. "Kuusen oksia. Me keräämme", hän huikkasi Ulrikalle olkansa yli. Ulrika jäi seisomaan oven eteen tuskaisen oloisena. Hän naksautti sormiaan ja huokaisi. Sitten hän ravisti päätään ja nosti katseensa. Tarvitsen yhden hänen kirjansa... Minne isä olisi kirjoittanut kuolemanriitit? Päiväkirjaan? Kyllä, sinne varmaankin. 10 vuotta vanhaan. Joonatanin vanhempien.. niin, heillä oli samat riitit, hän ajatteli lähtiessään nousemaan yläkertaan. Ulrika käveli huoneensa ohi, yrittäen olla ajattelematta aamuista valmisteluaan. Sitten hän kuitenkin pysähtyi tajuten jotain. Hänen kirjeensä oli vielä keittiössä. Pitäisikö hänen hakea se pois? Ei, se sai odottaa. Nyt oli tärkeämpääkin tehtävää. Ulrika jatkoi ja meni tietäjän työhuoneeseen. Huoneessa oli yllättävän siro työpöytä, jonka ääressä tietäjällä oli ollut tapana istua kirjoittamassa, ja toinen vahvempi pöytä, jolla oli erikokoisia pulloja ja rasioita. Ulrika tiesi niiden olevan täynnä erilaisia yrttejä ja keitoksia. Huoneen molemmin puolin oli ovet. Ulrika meni vasemmanpuoleisen oven luo ja avasi sen. Huoneessa ei ollut muuta kuin seiniä peittävät kirjahyllyt, joista kukin oli melkin täynnä, ja huoneen keskellä oleva tuoli ja pieni pöytä sen vieressä. Huoneessa ei ollut ikkunoita ja pienellä pöydällä olikin paljon käytetty kynttilä. Ulrika jätti oven auki ja työhuoneen ikkunoista tuleva valo tuli ikkunattoman huoneen puollellekin. Ulrika onneksi tiesi mistä etsiä. Hän meni keskimmäiselle kirjahyllylle ja liu'utti sormeaan pitkin ohuita kirjoja. Hän laski mielessään kirjoja. Kuusi kirjaa vuodessa... Tällä hyllyllä seitsemäs, kahdeksas... Tämä! ja hän veti varovasti esiin kuluneen koirankorvilla olevan kirjan. Ulrika selaili kirjaa hetken lukien pätkiä sivu sivulta. Sitten hän virnisti ilottomasti ja painoi kirjan kiinni nyökäten itsekseen. Hän meni ulos huoneesta ja sulki oven. Sitten hän laittoi kirjan tietäjän kirjoituspöydälle ja meni toisen pöydän luo. Hän kurotti availemaan muutamia purkkeja kunnes löysi yhden, jonka sisään oli hienon puupölyn osittain alle kätketty ajan patinoima avain. Hän nosti sen purkista pois ja sulki sitten purkin. Ulrika kääntyi ja meni oikeanpuoleiselle ovelle. Ennen kuin hän ehti avata ovessa olevaa lukkoa, hän kuuli kuinka hänen nimeään huudettiin etäisesti. Ulrika meni työhuoneen ovelle ja kuulosteli. Pojat kutsuivat taas häntä keittiöstä. Hän huusi olevansa yläkerrassa ja tulevansa alas. "Mitä nyt?" hän kysyi päästessään keittiöön. "Me olemme odottaneet jo pitkään. Sinun pitää tulla polttamaan kuusen oksat, jotta voimme alkaa kaivaa hautoja." Ulrika irvisti, mutta kävi hakemassa sauvansa ja käski sitten poikien kulkea edeltä. Puiden luona hän katsoi merkitsevästi poikia ja viittoi näitä menemään kauemmas. Sitten hän polvistui oksakasan viereen ja nosti kätensä sen ylle. Hän keskittyi ja sulki silmänsä. Ulrika alkoi toistaa aikaisemmin mutisemaansa loitsua, muuttaen muutamia sanoja sieltä täältä. Oksakasan ylimmät oksat alkoivat kohta savuta ja kyteä, ja Ulrikan vetäessä kätensä pois oksat alkoivat hiljalleen palaa. Hän käveli muutaman askeleen taaksepäin ja jäi katsomaan oksista kohoavaa savua. Pojat seisoivat hiljaa hänen takanaan. Aukiolla kävi hiljainen tuuli, mutta se ei jostain syystä vaikuttanut savuun, joka nousi suoraan kohti vartijapuita. Savua kierteli puiden poikkihakattujen ja mahlaa vuotavien oksien ympärillä, nousten hitaasti ylöspäin. Päästessään puiden yläpuolelle tuuli tarttui savuun ja puhalsi sen kadoksiin. Sillä väin kun Ulrika oli hakenut kirjaa, pojat eivät olleet ainoastaan keränneet oksia. He olivat varovasti kantaneet kuolleet kyläläiset lähemmäksi puita ja sulkeneet näiden tuijottavat silmät, myös tietäjän. Ulrika katsoi tietäjää surullisena. Kun oksat olivat savunneet hänen mielestään tarpeeksi Ulrika meni tietäjän luo ja tuli polvilleen tämän ruumiin viereen. Tietäjän rinnasta nousi vielä nuoli, ja vihaisena Ulrika tarttui siihen ja katkaisi sen. Hänestä tuntui kuin hän hajoaisi ja puhkesi kyyneliin pitäen nuolta käsissään. Pojat katselivat häntä tuntien sääliä. He ajattelivat omia perheitään ja toivoivat tietävänsä missä he olivat. Tai olivatko he enää edes elossa. Ennen pitkää Ulrika nousi. Hänen päätänsä jomotti itkemisestä, mutta hän yritti olla näyttämättä sitä. Pojat katselivat häneen odottavasti. "Eikö teillä ole lapioita? Käykää hakemassa ne, jotta voitte kaivaa hautoja. Kullekin omansa puiden juurien luo. Ja varokaa juuria! Puut muuten kyllä auttaisivat teitä, mutta ne ovat nyt hieman voimattomia ja niiden täytyy säästää kaikki voimansa, jotta ne voisivat matkata heidän kanssaan. Teidän täytyy olla erityisen varovaisia, sillä juuret ovat puiden pyhin osa. Minun täytyy hakea muutama kirja. Toivottavasti olette palatessani valmiita." "Emme me nyt sentään niin nopeita ole", Joonatan vastusteli, mutta Ulrika selitti että hänellä kestäisi ennen kuin hän löytäisi oikean kirjan sillä hän ei tiennyt missä se oli. "Mutta miksi sinä tarvitset kirjoja?" Mikael ihmetteli. "En osaa hautajaisriittejä ulkoa, enkä ole kuullut tietäjän esittävän ne kuin kerran. Sinun aikaan, Joonatan, itse asiassa. Hän selitti joskus sitten niitä, mutta en todellakaan muista mitä minun tulisi tehdä. Isä on kyllä kirjoittanut kaiken ylös. Minun täytyy hakea kirja, jossa hän kertoo mitä teki." Pojat lähtivät lähimmille taloille, joissa tiesivät peltotyöläisten asuneen hakemaan lapioita. Ulrika suuntasi takaisin kotiin, suoraan yläkertaan. Ulrika asetti sauvansa nojaamaan tietäjän kirjoituspöytää vasten ja otti taas avaimen käteensä. Hän meni lukitun oven luo ja avasi vaivalloisesti vähän käytetyn lukon ovessa. Hän joutui työntämään ovea saadakseen sen auki. Oven takana olevassa huoneessa tuntui olevan pimeämpää kuin edellisessä, mutta sielläkin oli kirjahyllyt kaikilla seinillä. Oven molemmin puolin oli myös hyllyt. Kaikilla hyllyillä ei ollut kirjoja, mutta useimmat olivat melkein täynnä. Huoneessa ei myöskään toisen tavoin ollut ikkunaa, mutta siellä ei olut tuolia, ei pöytää eikä kynttilää. Ulrika ei saanut ovea avattua kokonaan ja katsoessaan sisään totesi, että tarvitsisi kynttilän. Hän ei jaksanut enää lausua kolmatta tulenluomisloitsua, joten hän meni hakemaan tuluksensa repustaan, jonka hän oli jättänyt keittiöön. Yrittäessään auttaa Annaa kävelemään repun paino oli todella alkanut tuntua ja hän oli pudottanut sen selästään mahdollisimman pian. Kynttilän hän haki toisesta kirjahuoneesta ja sytytettyään sen ahtautui toisen puoleisesta ovesta sisään. Hän niiskaisi ja aivasti melkein heti. Huoneessa oli hyvin pölyistä. Ulrikalla oli tapana siivoilla ympäri taloa, mutta tähän huoneeseen tietäjä ei ollut koskaan päästänyt häntä. Vaikutti siltä kuin tietäjä ei olisi itsekään käynyt kovin usein tässä huoneessa. Hyllyillä oli kirjoja monesta eri aiheesta. Useimmat käsittelivät yrttejä, erilaisia riittejä ja loitsuja. Joukossa oli myös muutama kirja, joiden kielestä Ulrika ei ymmärtänyt mitään. Ne olivat kirjoitettu oudoin, kulmikkain kirjaimin ja Ulrika arveli tunnistavansa useimmat, mutta sanat olivat silti täysin tuntemattomia hänelle. Ne olivat hyvin paksuja ja isoja kirjoja, ja Ulrika toivoi että ne eivät tulisi olemaan erityisen tärkeitä hänelle. Hän selaili kaikkia kirjoja, toivoen löytävänsä jotakin, joka viittaisi kirjan olevan yksi tietäjän päiväkirjoista. Sitten häntä onnisti. Hän huomasi, että hylly, jolta hän oli löytänyt yhden päiväkirjan oli täynnä samanlaisia ja Ulrika arveli näiden olevan päiväkirjoja tietäjän varhaisilta vuosilta. Kirjat olivat täynnä tarinoita kaukaisista kaupungeista ja niiden teksti kuulosti jotenkin erilaiselta kuin myöhemmissä. Kopeammalta ja kylmemmältä. Ulrika oli iloinen, ettei tietäjä ollut sellainen enää. Tai siis, ollut ollut. Mikä hänet oli muuttanut, se varmasti löytyisi näistä kirjoista, mutta Ulrikalla ei ollut aikaa lukea kaikkia. Hän yritti löytää kirjan, jossa tietäjä oli palannut kylään oppiakseen. Kun hän lopulta löysi lupaava tuntuisen kirjan, hänen päänsärkynsä oli yltynyt jomottavaksi tunteeksi hänen otsassaan ja hänen käsiään särki. Ulrika istui pölyiselle lattialle lukemaan tietäjän päiväkirjaa. Sitten hän selasi hankalasti sen loppuun, sulki sen ja veti siitä seuraavan syliinsä. Sen täytyy olla tässä, hän ajatteli väsyneenä. "Tietäjä ei pitänyt eilisestä onnistumisestani. Hänestä olen liian innokas, eikä se ole luonnollista. En ymmärrä. Miksi en olisi innokas? Haluan ymmärtää näkemääni! Tänään hän on kuitenkin luvannut viedä minut metsään tapaamaan otsoja. En tiedä tarkalleen mitä minun pitää tehdä, eikä hän ole kertonut sen enempää. Ehkä hän toivoo, että suututan otsot, jotta ne söisivät minut? Hän tosin menettäisi seuraajansa, eikä kylästä löydy toista halukasta, joten minulle tuskin käy kuinkaan." Ulrika irvisti myötätuntoisesti. En tiennytkään edellisen tietäjän olleen niin ikävä... Hän käänteli sivuja kunnes oli kirjan loppupuolella. Tietäjä oli kirjoittanut sinne huomion, että henkiä ei välttämättä tarvinnut kutsua mutkikkain rituaalein, jos niiden kutsuja oli sopivassa mielentilassa ja paikassa. Ulrika sulki kirjan, otti seuraavan ja selasi sen puoliväliin. "En ole viikkoon voinut kirjoittaa. Olen ollut pyhässä paikassa ja hän kielsi minua tekemästä mitään 'omituista' ollessamme siellä. En ensin tiennyt mistä paikasta hän puhui, mutta saapuessamme perille näin mistä hän puhui. Oli ikään kuin henget asuivat siellä, tietäjien kanssa. He olivat kunnioitusta herättävä joukko. Pelkäsin, että he eivät hyväksyisi minua tietäjäksi, tai että hän kertoisi heille kirjoittamisestani ja he suuttuisivat. Silloin luultavasti ensimmäistä kertaa häpesin sanojani. Mutta en pitkään. Hän tosin mainitsi tavastani kirjoittaa asioita ylös, mutta tietäjät eivät vaikuttaneet laisinkaan vihaisilta. He sanoivat sen olevan vain hyvästä, vaikkakin.. miten se olikaan..? 'Vaikkakin aikojen muuttuminen ei aina vaikuta meihin hyvin, me hyväksymme muutoksen'. Miten hienosti se olikaan sanottu! "Kun pääsimme tietäjien luo, ajattelin että saisin vani hyväksynnän ja palaisimme sitten takaisin kylään. Mutta se oli tietenkin hupsusti ajateltu. Ei kai yhdessä kylässä voi olla kahta tietäjää? Joka tapauksessa minut hyväksyttiin kolmantena päivänä. Odotin että lähtisimme pian, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten toissapäivänä hän tuli luokseni istumaan. Minulle oli annettu huopa ja paikka suuren puun alta, ja näin että monilla nuoremmilla (tai olivat he minua paljon vanhempia kuitenkin) oli samanlaiset paikat. Täällä on suuren suuria puita, joiden sisään on rakennettu huoneita, joissa asuvat kaikkein arvovaltaisimmat ja tärkeimmät tietäjät. En tiedä miten he ovat sen tehneet. Kenties he ovat pyytäneet neuvoja haltijoilta? Hänelle oli annetty huone eräästä puusta. Hän tuli luokseni selittämään miksi, sillä hän ei itse asiassa ollut niin tärkeä, että olisi ansainnut huoneen. Yllätyin siitä. Hän sanoi, että hänelle oli annettu huone siitä syystä, että hän ei eläisi enää pitkään. Tulin siitä kuullessani surulliseksi, mutta.. en aivan kovin paljoa. Hän puhui minulle tulevista velvollisuuksistani kylässä, mutta en kuunnellut häntä kovin tarkasti. En ole koskaan oikein pitänyt hänen tavastaan suhtautua kyläläisiin, enkä halunnut olla kuten hän. Minä aion olla heille hyvää apua, mutta siinä kaikki. He eivät tarvitse minua vahtimaan jokaista hetkeä elämässään. Minulle riittää, että he ovat ystäviäni. Lopulta hän lähti valmistautumaan. "He selittivät minulle, etteivät tavalliset ihmiset saaneet olla mukana tietäjän hautajaisissa. Vain tietäjät saivat olla paikalla. Siksi minutkin oli hyväksytty näin pian. Me menimme puista etelään, luullakseni, ja saavuimme lehtoon. Näin lehtoa ympäröivien puiden takana kallioita ja jossain lähellä virtasi vettä. Kuulin sen kohinan, vaikka kovin suurelta joelta se ei vaikuttanut. Pikemminkin pieni puro, kuten kylän lähellä. Ilmeisesti kallioilla on lähde, mutta sen täytyy olla pienempi kuin kylän lähellä oleva, sillä metsästä ei johda puroja lehtoa kauemmas. Hän käveli keskelle lehtoa ja me muut keräännyimme hänen ympärilleen. Hän kävi istumaan sammaleelle ja risti jalkansa. Sitten eräs suuri tietäjä astui esiin. Hänellä oli erittäin komea ja pitkä valkoinen parta. Toivon, että minullakin on jonain päivänä yhtä hieno parta. Tietäjä kumarsi hänelle, vaikka oli arvoisampi. Sitten hän alkoi puhua. Hän kävi läpi pitkän puheen ja valitettavasti minun täytyy tunnustaa, etten muista tarkalleen mitä hän sanoi. En ole edes varma saisinko todella kirjoittaa tätä muistiin, mutta se on tapani. En aio luopua siitä. "Hän puhui tietäjien hyvästä työstä ja suuresta arvosta, jonka me ansaitsemme. Me olemme.. portti tämän maailman ja toisen näkymättömän välillä, sillä me olemme ainoat, jotka voimme nähdä toiselle puolen. Hän puhui haltijoista ja miten ilman heidän apuaan olisimme vielä sokeita kuin tavalliset ihmiset. Hän kehotti häntä olemaan viipymättä matkallaan, jolloin hän nyökkäsi. Hän muistutti ettei hän saanut puuttua toisten ihmisten matkaan ja hän nyökkäsi uudelleen. Sitten tietäjä astui takaisin ja minä odotin mitä tapahtuisi seuraavaksi. Muut tietäjät kumarsivat päänsä ja minä tein samoin. Sitten eräs toinen tietäjä, en tiedä kuka sillä en nähnyt heitä, aloitti hautajaisriitin. Se oli melkein sama kuin tavallisille pidettävä, mutta.. hienompi. Ja hän puhui eri asioista. Muistan: hän pyysi lehdon henkiä kulkemaan hänen kanssaan hänen matkallaan, sillä hän oli parempi kuin tavalliset. Sitten hän puhui vielä hiljaa jotain, en kuullut hänen sanojaan. Kun nostimme päämme häntä ei enää näkynyt. En tiedä mihin henget hänet veivät, mutta tunsin oloni hyväksi. Tiedän, että hän on nyt matkalla eteenpäin. Minulle mainittiin etten saisi kertoa tästä kenellekään muulle, kuin toisille tietäjille. En kai koskaan voi näyttää kirjojani kyläläisille. "Minua pyydettiin jäämään vielä muutamaksi päiväksi. Eräs tietäjä sanoi, että he opettaisivat minulle joitain asioita ja keskustelisivat kanssani saadakseen tuntea minut paremmin. Toivottavasti en tuota heille pettymystä. Huomenna tapaan taas sen tietäjän, jolla on komea parta. En usko, että minulta vie monta päivää ennen kuin pääsen kotiin. Nyt käyn nukkumaan. Tämä on ollut kiintoisa päivä." Ulrika laski kirjan syliinsä aukinaisena. Hän huokaisi. Sitten hän nousi ylös ja kumartui laittamaan kirjan takaisin hyllyyn. Hän nosti lattialta muut kirjat, pudisti niistä suurimmat pölyt ja laittoi takaisin omille paikoilleen hyllyyn. Ulrika ujutautui ulos huoneesta ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Hän kävi viemässä sen toiseen huoneeseen takaisin pöydälle, sulki molemmat ovet ja muisti vieläpä piilottaa avaimen samaan purkkiin kuin mistä sen oli löytänytkin. Ulrika otti sauvansa ja kirjan ja oli jo lähdössä kun muisti yhtäkkiä jotain. Hän kävi läpi purkkeja ja etsi sieltä yhden, jossa oli kanervan kukkia. Se oli iso lasinen purkki ja hän otti sen mukaansa. Sitten Ulrika käveli portaat alas ja lähti aukiolle. Puiden luona oli harva syvä kuoppa. Puiden ympäriltä oli kuitenkin käännetty maata ja pojat olivat osan kyläläisistä jo peittäneet mullan alle. He olivat riisuneet paitansa ja tunikansa, ja he olivat varsin hikisiä, vaika päivä oli muuttunut viileämmäksi auringon kulkiessa länteen. Oli vieä varsin valoisaa ja iltaan oli vielä monta tuntia. Ulrikan saapuessa pojat keskeyttivät työnsä. "Sanoinhan ettemme olisi valmiita", Joonatan henkäisi ja nojasi lapioonsa. Mikael ei ollut hengästynyt tällä kertaa; hän oli tottunut käsin tehtävään voimakkaaseen työhön. Ulrika istuutui varovasti maahan ja veti viittansa ympärilleen. "Ei se mitään. Minä odotan. Minun täytyy miettiä mitä sanon." Joonatan huokaisi ja pojat kävivät taas työhön. Ulrika katseli syliinsä asettamaa kirjaa ja ajatteli tietäjää. Pojilta kesti vielä useampi tunti saada tarpeeksi hautoja aikaan. Joonatan ja Mikael pelkäsivät, että he kaivaisivat esiin vanhoja ruumiita, mutta he eivät löytäneet mitään muuta kuin multaa ja matoja. Kun he lopulta heittivät lapiot sivuun ja kääntyivät katsomaan Ulrikaa he näkivät tämän istuvan samassa asennossa kuin aikaisemmin. Pää kumarassa, katse kirjan suuntaan, mutta ajatukset jossain aivan muualla. "Ulrika! Hei, herätys. Oletko sinä liikkunut laisinkaan?" Joonatan käveli Ulrikan eteen, joka hätkähti ja nosti katseensa häneen. "Liikkunut?" Ulrika toisti hämmentyneenä. "Niin, liikkunut laisinkaan sillä välin kun kaivoimme. Me olemme nyt valmiit", Joonatan osoitti taaksensa. Ulrika räpytteli silmiään. "Valmiit... Ah! Aivan! Valmiit. Kyllä, niin. Minäkin.. olen kai valmis..." Ulrika epäröi, mutta nousi ylös ja käveli Joonatanin ohi. "Tuota. Teidän pitäisi kyllä vielä laittaa heidätkin näihin. Ajattelin suoriutua tästä yhdellä kertaa. En aio lähettää jokaista yksitellen matkaan. Se veisi liian pitkään." Ulrika kääntyi ja meni taas istumaan. Pojat huokasivat, mutta ryhtyivät töihin. Kun he hakivat lapiot peittääkseen haudat, Ulrika huomautti etteivät peittäisi tietäjää. "Mitä? Miksi ihmeessä emme?" "Se ei tule olemaan tarpeen." Poikien ilmeestä näki etteivät he uskoneet Ulrikaa, mutta he antoivat olla. Kun kaikki paitsi yksi hauta oli peitetty Ulrika nousi taas ylös. Pojat pukivat paitansa päälleen Ulrikan katsotttua heitä paheksuvasti. Ulrika käveli lähelle hautoja ja käski poikia menemään hänen taakseen molemmille sivuille. Ulrika laski kirjan maahan viereensä, avasi lasipurkin jossa oli kanervaa ja otti sieltä kourallisen kukkia. Hän asetti purkin kirjan päälle ja otti sauvansa. "Tänään on ollut huono päivä. Nämä hyvät miehet kärsivät ja kuolemassa he eivät saa helpotusta. Me annamme heille lahjan, jotta heidän ruumiinsa saisivat levätä", Ulrika aloitti ja käänsi kämmenensä niin että kanervan kukat tippuivat. Tuuli tarttui niihin ja levitti ne puiden ympärille hautojen päälle. Ulrika kumartui ja otti esiin toisen kourallisen kanervan kukkia. "Tänään oli epäonnen ja vihan päivä. Onnettomuus kohtasi kaikkia veljiämme. Teitä haavoitettiin, mutta teilläkin on tehtävä. Me pyydämme, että tuskistanne huolimatta voisitte muistaa veljiemme henkiä ja johdattaa heidät turvaan." Ulrika nosti kätensä päänsä yläpuolelle ja salaperäisen voimakas tuuli tarttui kukkiin ja levitti ne puiden päälle. "Tämän maailman henget ovat iloinneet tästä päivästä. Te olette surreet. Veljemme voivat eksyä, mutta me luotamme teihin. Oppikaa tuntemaan heidät hyvin. Ottakaa voimaamme, jotta jaksatte, velihenget. Älkää unohtako perheitämme tietämättömässä, vaan tukekaa heitä. Auttakaa heitä palaamaan kotiin, huolehtimaan teistä. Olette elämämme ja kuolemamme. Eikä tämä aika ole vielä ohi. Muistakaa meitä veljet. Onnea matkaanne." Ulrika kumarsi polvistuen puille ja hänen takanaan pojat tekivät samoin. Sitten Ulrika nousi ja kääntyi poikien puoleen. "Entä tietäjä?" Mikael kysyi noustessaan ylös. "Te ette saa olla paikalla." "Mitä! Hän oli meidän tietäjämme, miksi muka emme saisi olla mukana? Me haluamme lähettää hänet matkaan myös", Joonatan sanoi ärtyneenä. "Se ei käy päinsä. Hän-" "Luuletko olevasi ainoa, joka hänestä välitti? Mekin rakastimme häntä." "Te ette ole tietäjiä! Vain tietäjät saavat olla paikalla edellisen matkalla. Teidän täytyy mennä." "Mutta miksi?" Mikael yritti. "Me olemme enemmän kuin te ja suhteemme henkiin vahvempi kuin teidän. Tietäjien hautajaiset täytyisi itse asiassa järjestää heidän pyhässä paikassaan, mutta se ei nyt valitettavasti käy päinsä. Minä teen minkä voin, mutta yksin. Olen pahoillani", Ulrika lisäsi. "Ja jaksatko sinä muka haudata hänet? Vai riittääkö edes yksi lapio sinulle?" Joonatan oli vihainen ja puhui pisteliäästi. "Sanoinhan ettei se ole tarpeen. Puut pitävät hänestä huolen! Menkää nyt." "Minne me muka menisimme? Kotimme ovat tyhjiä", Joonatan sanoi hiljaisempana. Hän ei kenties olla samaa mieltä Ulrikan kanssa ja olisi jatkanut väittelyä, mutta hän tahtoi hyväksyä Ulrikan tietäjäkseen ja se tarkoitti, että Ulrikalla oli valta komentaa häntä. "En halua nähdä tyhjiä huoneita ja tietää, etten herätessäni tapaa sisariani tai äitiäni, tai isääni", Mikael vetosi surullisesti. Ulrika huokasi ja mietti hetken. "Hyvä on..." Pojat virnistivät, mutta heidän ilmeensä laskivat kun Ulrika jatkoi: "Saatte nukkua yön sairashuoneissa. Voitte olla niissä kahdessa alakerran huoneessa, joista kolmannessa on Anna. Te tiedätte ne huoneet? Hyvä. Menkää siis." Pojat katsoivat toisiinsa, mutta antivat periksi ja lähtivät tietäjän ja Ulrikan talolle. Ulrika odotti, että pojat katoaisivat näkyvistä ja kääntyi sitten puihin päin. Hän seisoi hetken katsomassa kanervan kukkia puissa, mutta nosti sitten kirjan ja purkin, ja käveli tietäjän haudan luo. Hän katsoi kasvatti-isänsä tunnottomia kasvoja. "Tämä on hyvästi, sitten, isä. Kunpa et olisi mennyt vielä. Minne minä nyt menen? Mitä teen? Minulla oli suunnitelma, oikeasti! Mutta.. en ole enää varma olisiko ajatukseni edes toiminut. Anteeksi isä. En olisi saanut jättää sinua." Ulrika seisoi paikallaan hiljaa. "Kunpa et olisi vielä mennyt", hän kuiskasi hänen äänensä tukahtuessa hetkellisesti. Hän laski kirjan taas maahan ja purkin sen päälle. Ulrika joutui upottamaan kätensä hieman syvemmälle purkkiin, jotta sai tarpeeksi kanervaa. Sitten hän veti henkeä muutamaan kertaan ja yritti rauhoitta itseään. "Olet enemmän kuin kukaan ja vaikka olet näyttänyt niin monille tien, voit itse eksyä. Elämäsi vietiin raa'asti ja voimasi varastettiin. Annan sinulle lahjan, jonka avulla voit olla voimakas matkallasi. Henkesi antakoon entiselle ruumiilleen siunauksen, jotta se välttyisi tuholta." Ulrika nielaisi ja piti kättään ylhäällä. Sitten hän laski kätensä ja antoi kukkien tippua tietäjän päälle. Sitten hän kumartui ja sulki silmänsä. "Ennen kuin meitä oli te kuljitte maan päällä. Mutta te ette olleet täältä kotoisin. Tämä oli tyhjää maata, mutta te annoitte sille elämän, ja meille. Te opetitte meitä kuuntelemaan, jotta voisitte auttaa meitä kun olisitte lähteneet. Kaikki eivät muistaneet, mutta osa on aina ollut kuuntelemassa teitä. Hän kuunteli teitä, muistakaa te häntä. Te teitte hänestä näkevän ja hän on käyttänyt näköään aina hyvään. Hän antoi minulle mahdollisuuden nähdä ja tiedän, että haluan kuunnella teitä. Hän on kuitenkin tulossa luoksenne ja hän voi eksyä. Matka on paha niille, jotka ovat tuhottu. Pahat haluavat hänet yhtä paljon kuin te hänet luoksenne. Auttakaa häntä, niin hän ei eksy. Hän pääsee kotiin. Auttakaa isää.. auttakaa häntä, ettei hän eksy. Ottakaa.." Ulrikan ääni vaimeni ja hän pyyhki kyyneleitä pois poskiltaan. Hän niiskaisi ja jatkoi: "Ottakaa voimaani, jotta jaksaisitte. Te olette elämämme. Te olette kuolemamme. Te olette matkamme pää. Olkaa hänen kanssaan." Ulrika seisoi pää alhaalla ja antoi kyyneleiden valua. Kun hän avasi silmänsä, hauta hänen edessään oli tyhjä. Häneltä vei useampi hetki ennen kuin hän sai otettua kirjan ja purkin ja pystyi lähtemään takaisin talolle. Ilta oli tullut. Ulrika kuulosteli alakerrassa, mutta ei kuullut ääntä. Hän ei halunnut mennä katsomaan olivatko pojat tosiaan nukahtaneet. Hän ei jaksanut välittää näiden tekemisistä. Ulrika kiipesi yläkertaan, mutta oli liian väsynyt tehdäkseen muuta kuin jättää kirjan ja purkin tietäjän kirjoituspöydälle. Ulrika meni huoneeseensa. Hän rojahti sängylle täysissä pukeissa. Sitten hän muisti kirjeen. Pitäisikö se hakea? Ei, Ulrika ei kerta kaikkiaan jaksanut. Hän ei halunnut ajatella kirjettä, mutta sitten hänen mieleensä tuli reppu. Pitäisikö se tyhjentää? Ulrika kääntyi kyljelleen ja sulki silmänsä. Häntä väsytti niin kovasti... Hän nousi ja kävi vetämässä verhot ikkunoiden eteen. Ulkona oli vielä niin valoisaa. Hän ei saisi unta ilman verhoja. Hän palasi sänkyynsä. Ulrika makasi selällään ja sulki silmänsä. Hän nousi, huokaisi ja alkoi riisuutua. Hän heitti mekkonsa tuolin selkänojalle ja kävi hakemassa ohuen yövaatteen kaapistaan. Hän meni takaisin sängylleen ja kävi peiton alle. Mutta hän ei nukahtanut. Ulrika kääntyi toiselle kyljelleen. Ja toiselle. Ja selälleen. Hän potkaisi peiton pois päältään ja iski päänsä tyynyyn. Hän maata retkotti sängyllään ja tuijotti kattoa. Ulrika nousi istumaan sängyn reunalle. Hän nousi seisomaan, mutta ei tiennyt miksi ja istui takaisin. Ulrika nousi taas, otti peittonsa ja laittoi sen siististi takaisin sänkyyn. Hän tasoitti peiton kulmat ja rypyt. Sitten hän jäi taas seisomaan. Hän käveli pöytänsä luo, mutta ei halunnut istua ja meni ikkunoiden luo. Hän raotti verhoja ja katsoi ulos. Aurinko paistoi vielä ja ulkona oli niin rauhallisen näköistä. Ulrika vetäisi verhoa ja yritti saada niitä peittämään ikkunat täysin. Verhot nyt vain olivat sellaisia; ne eivät peittäneet kaikkea. Ulrika luovutti ja meni sänkynsä luo. Hän ei halunnut istua, joten hän meni vaatekaapilleen. Se oli veistetty koivusta ja maalattu tummaksi. Se oli hyvin yksinkertainen kaappi, ei paljoa koristelua. Hän avasi se ovet ja katsoi vaatteitaan, kaikki itsetehtyjä. Lähes kaikki mekot olivat vihreitä, mutta välissä oli muutamia harmaita, mustia ja ruskeita vaatteita. Hän sulki ovet paukahtaen ja kyyristi selkäänsä kuullessaan äänen. Ulrika toivoi, että pojat eivät saisi mieleensä tulla häiritsemään häntä. Mutta ei, heillä oli omat pulmansa kestettävänään. Ulrika käveli taas pöytänsä luo. Miksi hänen huoneensa oli niin pieni? Hän olisi halunnut juosta. Juoksisinko minne? Minne vain. Pois täältä. Hän nakersi rystystään ja meni sänkynsä luo. Hän nosti peittoa ja katsoi sen alle. Sitten hän vetäisi peiton taas alas ja levitti sen lattialle. Tyynynkin hän nappasi ja heitti sen kevyesti verhoja päin. Tyyny putosi lattialle sen suuremmitta osuttuaan verhoihin niin että ne avautuivat vähän. Huoneeseen tunkeutui kirkas valokiila. Ulrikan hartiat lysähtivät ja hän huokaisi. Hän astui pari askelta eteenpäin ja istui peiton päälle nojaten sängyn päätyyn. Ulrika niiskaisi. Hän kumartui ja meni makaamaan kyljelleen peitolle vetäen jalkansa kiinni rintaansa. Isä... Ulrika alkoi itkeä. Mitä hän tekisi? Hänellä ei ollut koskaan ollut ketään muuta. Hän ei halunnut olla yksin. Hän kietoi kätensä polviensa ympäri ja keinutti itseään. Hän olisi halunnut itkeä kunnes ei enää tuntisi tuskaa, mutta kyyneleitä, kyyneleitä ei riittänyt. Hänen silmiään poltteli ja päätä särki ja hän oli yksin. En halua olla yksin. Isä, miksi lähdit? Isä, tule takaisin, tarvitsen sinua. En voi olla yksin. Isä, tarvitsen sinua. Ulrika painoi päätään peittoaan vasten ja itki. Ulkona aurinko kulki hitaasti, mutta varmasti matkaansa taivaan poikki. Valo katosi verhojen välistä ja ennen pitkää huoneeseen laskeutui armollinen pimeys. Kuu nousi ja Ulrika nukahti lopulta kuin huomaamatta. - - - - - Keittiössä oli aamulla hiljaista. Kaikki neljä olivat kerääntyneet pöydän ympärille ja sormeilivat aamiaisiaan. Vaikka kaikilla varmasti oli nälkä ajatus syömisestä ei kerta kaikkiaan houkuttanut tarpeeksi. Anna tuijotti täyttä lautasta edessään. Hänen kätensä lepäsi lautasen vierellä lusikka kädessä, liikkumatta. Mikael nojasi leukaansa toiseen käteensä ja tökki lusikalla lautasen pohjaa. Joonatan niiskaisi ja repi ruisleipää pieniksi paloiksi eteensä. Hänen lautasensa vieressä oli kasa pieniä ruislimpun palasia. Ulrika hieroi särkeviä silmiään, ja haukotteli. Joonatan vilkaisi Ulrikaa ja muita, ja laski sitten leivän käsistään. Hän pudisti murusia pois ja yskäisi epävarmasti. Mikael katsahti häneen. "Tuota... Luulenpa, että meidän tulisi nyt päättää jotain", hän aloitti ja suuntasi puheensa pöydän keskelle. Kirje oli hävinnyt. Kukaan ei ensin vastannut ja Joonatan katsoi Ulrikaan toivoen tämän sanovan jotain. Ulrika kuitenkin katseli keittiön ikkunasta ulos ikävystyneen näköisenä. "Päättää mitä?" Mikael kysyi käheästi. Hänen silmänreunansa punersivat. Anna pysyi apaattisena tuijottaen lautastaan. "Mitä..." Joonatan yskäisi ja yritti puhua voimakkaammin. "Mitä me teemme, tai siis, mitä meidän pitäisi nyt tehdä. Tarkoitan." Hän nyökytteli hetken yrittäen keksiä lisää sanottavaa, mutta antoi olla ja käänsi katseensa lautaseensa. Mikael puhui hetken hiljaisuuden jälkeen. "Mitä meidän tulisi tehdä...?" hän mutisi kämmeneensä. "Emmehän edes tiedä mitä tapahtui." Joonatan nyökkäsi ja katsoi Ulrikaan odottavasti. Hän oli kuitenkin täysin uppoutunut ikkunasta aukeavaan näkymään eikä kiinnittänyt heihin mitään huomiota. "Ulrika. Kerro, olitko sinä paikalla? Näitkö mitä tapahtui? Ulrika?" Joonatan nojautui eteenpäin ja heilautti kättään Ulrikan kasvojen edessä. Ulrika räpytteli silmiään ja kääntyi muiden puoleen. "Mitä?" "Olitko silloin paikalla? Näitkö mitä tapahtui? Missä sinä muuten olit?" Mikael ihmetteli. Ulrika hieraisi poskeaan ja suutaan sormillaan ja käänsi katseensa sivuun. Mikael oli aikeissa toistaa kysymyksensä kun Ulrika puhui. "Olin paikalla. Piilossa. Olin- olin metsässä." Hän hiljeni, nosti kyynärpäänsä pöydällä ja hieromaan toisen käden rystysiä. "Olin metsässä," hän jatkoi voimakkaammin, "puiden takana. Olin.. kävelyllä kun kuulin jotain. Se oli voimakasta ääntä ja minua arvelutti, joten piilouduin. En ollut kaukana kylästä, ihan tien vieressä. Odotin, mitä tapahtuisi ja sitten joukko miehiä ratsasti ohitseni hevosilla." Joonatan ja Mikael henkäisivät. Anna pysyi hiljaa, mutta oli kääntänyt katseensa Ulrikaan. "En tiennyt miksi, mutta minua pelotti, joten pysyin piilossa. Kun he olivat menneet ohi, juoksin kylään, mutta pysyin puiden takana jottei minua nähtäisi. En halunnut että he näkisivät minut. Kun taas näin ratsastajat isä käveli juuri heidän luokseen. He puhuivat vain hetken. En kuullut mitä he sanoivat, mutta mies vetäisi hevosen ohjaksista niin, että se perääntyi ja hän huusi. Hän huusi ampumaan isän. Minä en ehtinyt tehdä mitään, sillä yhdellä miehellä oli jousi jo kädessä ennen kuin edes ymmärsin mitä tapahtui, ja hän ampui nuolen isään." Ulrika hiljeni ja nakersi rystysiään. Hänen silmänsä olivat täysin auki, vaikka valo sai ne särkemään. Ulrika ei huomannut mitään. Muut pysyivät hiljaa, järkyttyneinä. Kesti pitkään ennen kuin Ulrika sai jatkettua. "En tiedä mitä tapahtui. Siellä oli hirveä melu ja ne miehet ratsastivat ympäriinsä. He kiersivät isän, kaikki, en tiedä miksi mutta se oli hyvä. Minä näin, että nuoli ei ollut vienyt häntä. Isä eli vielä. Hän eli vielä. Minä toivoin että miehet pitäisivät kiirettä ja menisivät pois, että voisin auttaa isää. Heillä kesti. Se kesti liian pitkään. Siksi isän piti lähteä." Ulrika hiljeni. Joonatan huokaisi ja nojasi pöytään kädellään, ja hieroi otsaansa. Mikael risti sormensa ja nosti kätensä suunsa eteen. Anna käänsi katseensa taas lautaseensa. Kukaan ei puhunut taaskaan pitkään aikaan. "Mutta... Minne heidät vietiin?" Anna kysyi lopulta ääni karheana. Joonatan ja Mikael katsahtivat häneen. Anna nosti päänsä ja toisti kysymyksensä. Ulrika pudisti päätään. "En tiedä. He kaikki ratsastivat pois. He veivät heidät mukanaan. En seurannut. Minun piti auttaa isää, mutta heillä kesti liian pitkään." "Miten voit sanoa noin? Miksi et seurannut heitä? Perheeni on poissa!" Anna huusi ääni väristen. "Minun täytyi auttaa isää", Ulrika sanoi tasaisesti. "Isäsi kuoli! Hän oli kuollut ja sinä itkit kun palasimme!" "Hän eli vielä. Minun täytyi auttaa häntä", Ulrika toisti ärtyneesti. "Ja hyvin autoitkin! Sinä yhden ruumiin vierellä eikä kylässä mitään muuta enää ollutkaan! Entä minun isäni?? Elikö hänkin vielä? Miksi et auttanut häntä? Miksi et auttanut minun isääni?" Anna lopetti hiljaisesti silmät kyynelissä. Ulrika huokaisi. "En tiedä. Minä halusin vain isän luo. En nähnyt mitä muille tapahtui." Anna laski päänsä ja tärisi itkusta. "Hän tuskin eli enää. Häntä, tuota... Ei hän ollut enää elossa. Ulrika ei olisi voinut tehdä sen enempää kenellekään", Mikael puhui epävarmana. Hänen ja Joonatanin kantaessa ruumiita he olivat nähneet kaikkien rinnassa syvät miekanjäljet. Niiden ympärillä oli ollut paljon hyytynyttä verta. Työ ei ollut ollut helppoa, laisinkaan. Nähdä verta ja tyhjät silmät kasvoilla, joiden hymyä oli seurannut keskustellessa. Näitä miehiä he olivat tervehtineet. Heidän kanssaan he olivat työskennelleet. Ja yhtäkkiä heitä oli haavoitettu ja he olivat poissa, ja heidän, kahden pojan, täytyi olla paikalla kun heidät lähetettiin matkalla sillä muita ei ollut. "Me etsimme heidät", Joonatan sanoi itsekseen. "Etsitte mistä?" Ulrika kysyi väsyneesti. "Etsimme jostain. Kaikkialta. Me emme jätä heitä", Joonatan painotti ja katsoi painokkaasti Ulrikaa. "Niin, niin, te." "Ei, me kaikki neljä. Eikö?" "Ei. Ei todellakaan. Minulle ei ole tekemistä teidän kanssanne." Anna nosti päänsä rajusti ja nousi ylös niin että tuoli kolahti lattialle hänen takanaan. "Mikä sinua vaivaa? Miten voit puhua meille noin? Etkö sinä välitä?" "En, ja tiedät sen aivan hyvin itsekin", Ulrika yritti puhua rauhallisesti, mutta hänen äänensä tärisi ärtymyksestä. "Ulrika... Sinä olet tietäjämme nyt. Et voi hylätä meitä", Joonatan totesi ja nojautui taaksepäin tuolissaan. "Minä?" Ulrika näytti siltä kuin aikoisi jatkaa, mutta tyytyi mulkoilemaan Joonatania ikävästi. Mikael vilkuili itkevää ja paikoillaan seisovaa Annaa, ja Joonatania ja Ulrikaa. "Sinä olet tietäjämme nyt. Sinun täytyy tulla kanssamme. Meidän täytyy etsiä perheemme, yhdessä." "Te voitte tehdä mitä haluatte, minä en välitä. Minulle- Äläkä keskeytä minua! Minulle on aivan sama mitä te teette. Minulla on oma polkuni, eikä se kulje teidän kanssanne." Joonatan hiljeni hämmästyksestä. Ulrika niiskaisi ja nousi ylös. "Jos ette aio syödä, niin antakaa lautaset tänne. Minun täytyy siivota täällä ennen kuin lähden." Muut eivät tehneet elettäkään, joten Ulrika kohautti hartioitaan ja alkoi nostella heidän lautasiaan pois pöydästä. Anna ei enää itkenyt, vaan katseli epäuskoen Ulrikaa. "Jätätkö sinä tosiaan meidät yksin?" hän kysyi hiljaa. "Ette ole yksin. Teillä on toisenne." "Ulrika! Mitä oikein kuvittelet tekeväsi? Et voi vain todeta lähteväsi.. noin vain!" Joonatan nousi vihaisena ja nojasi käsillään pöytään katsoen Ulrikaa. "Totesin jo. Se on päätökseni, pidittepä siitä tai ette, eikä teille kuulu mitä minä teen tai en tee. Ette voi muuttaa mieltäni. Suosittelisin, että ryhdytte töihin, jos aiotte saada edes jotain tehdyksi tämän päivän aikana. Minä olen jo valmiiksi pakannut. Kunhan olen siivonnut, olen valmis lähtemään." Ulrika tyhjensi lautaset puurosta ja viskasi ne kolisten pesuvatiin. Mikael huokaisi. Anna nosti surullisena tuolin ylös ja laittoi sen siististi pöytää vasten. Joonatan tuijotti vieläkin vihaisena Ulrikan selkää, mutta läimäytti sitten kätensä pöytää vasten. Muut hätkähtivät kovaa ääntä. "Mikael. Anna. Tulkaa, me emme jää tänne." Joonatan tönäisi vihaisena tuolinsa nurin ja asteli ulos keittiön ovesta. Mikael vilkaisi Ulrikaa, mutta seurasi pikaisesti Joonatania. Anna katseli Ulrikaa tämän pestessä lautasia ja hieroi käsiään. Hän aikoi sanoa jotain, mutta Ulrika vaikutti kuin hän ei edes kuulisi mitä huoneessa tapahtui. Tai ei välittäisi kuunnella. Anna nosti Joonatanin tuolin ja laittoi senkin siististi pöytää vasten. Katsottuaan vielä kerran Ulrikan vaitonaista hahmoa toiveikkaasti hänkin kääntyi ja meni ulos. Ulrika hengähti ja jatkoi astioiden pesua. Hän ajatteli olevansa helpottunut; toivottavasti. Ulkona Joonatan kääntyi Mikaelin ja Annan puoleen ja aloitti välttelevästi: "Meidän täytyy... Luotin siihen, että meitä olisi neljä. Tiedän kyllä, että me kyläläiset emme aina ole olleet .. käyttäytyneet täydellisesti Ulrikaa kohtaan, mutta en tiennyt hänen olevan noin vihamielinen. Meidän täytyy unohtaa hänet. Ulrika sanoi hyvin suorin sanoin, että ei aio tulla mukaamme. Meidän täytyy luottaa nyt toisiimme. Meillä ei ole muita. Anna, minä ja Mikael olemme ystäviä, mutta miten sinä voit? Tai siis, millainen on olosi? Tarkoitan... Mitä mieltä sinä olet?" Anna kohautti olkapäitään ja katsoi Joonatanin ohi vartijapuiden luo. "Anna?" "Minä seuraan teitä. Ulrika ei halua minua mukaansa, enkä voi jäädä tänne. Minä seuraan kyllä teitä... Missä- ... Missä isäni on? Hauta- hautasitteko hänet..." Anna yritti, mutta luovutti sitten ja osoitti puita pystymättä suoraan kysymään. "Kyllä. Haluatko että tulen mukaasi?" Mikael sanoi ja ojensi kätensä Annalle, joka nyökkäsi ja kietoi kätensä Mikaelin käden ympärille. "Hyvä. Minä voinen sillä välin noutaa meille joitain tarvitsemiamme asioita. Teidän täytyy vielä myöhemmin pakata mukaanne joitain vaatteita. Tästä tulee vielä.. pitkä matka, arvaan." Mikael ja Anna nyökkäsivät ja kävelivät sitten Joonatanin ohi, joka henkäisi ja hieroi kasvojaan. Mitä seuraavaksi? Hän listasi mielessään asioita, joita yleensä itse tarvitsi lähtiessään pidemmälle matkalle. Tulukset ainakin pitää olla. Joonatan lähti kotiinsa. Hänellä oli siellä suurin osa tavaroistaan. Vaatteitakin pitäisi pakata. Hänen eräreppunsa olisi kyllä liian pieni. Heidän täytyi löytää jostain isompia reppuja. Hän voisi ottaa jousensa mukaan, metsästäminen ehkä helpottuisi. Nuolet olivat hänellä tosin vähissä, mutta sille ei voinut mitään juuri nyt. Kirves...? Ei, kylässä ei tainnut yhtään sopivan pientä. Ruokaa jonkin verran, mutta enemmän vettä. Rahaa? Joonatan huokaisi. Eipä tämä hankalammaksi enää voisikaan mennä, hän ajatteli. Anna seisoi yhden puiden luona olevien hautojen luona. Mikael odotti vähän matkaa hänen takanaan. Anna oli selin häneen ja Mikael katseli aukion läheisiä mökkejä. Yksi niistä oli Annan koti. Tuntui kummalta ajatella, että kaikki talot olivat tyhjiä, ettei koko kylässä ollut ketään muuta kuin he neljä. Kylässä oli niin hiljaista. Vaikka sitä tuskin tavallisesti huomasi, kylässä ei koskaan ollut täysin hiljaista. Jostain mökistä kuului puhetta, ulkoa kolinaa ja elämä teki itsensä selväksi. Nyt... Vain tuuli humisi männyissä ja linnut visersivät kirkkaasti mutta kaukaa. Anna oli laskenut päänsä alas ja sulkenut silmänsä. Hän ajatteli isäänsä. Hetkittäin Anna nosti kätensä ja pyyhki kyyneliä pois kasvoiltaan. Sitten hän nosti päänsä ja vilkaisi taakseen. "Mikael... Ei sinun tarvitse seistä siinä. Minä pärjään kyllä. Sinun pitäisi mennä auttamaan Joonatania", hän sanoi hiljaisesti. Mikael liikahti. "Oletko varma?" Mikael kysyi ja Anna nyökkäsi. Hän jatkoi: "No, jos olet sitä mieltä... Luulen, että Joonatan on kotonaan. Menen hänen luokseen. Jos, tuota.. emme ole kovin kaukana, joten kutsu vain jos tarvitset jotain. Selvä?" Anna vastasi ja nyökytteli. Mikael venytteli ensin epävarmasti, mutta vilkaistuaan vielä kerran Anna, joka oli kääntynyt takaisin puita päin, hän lähti kävelemään Joonatanin talolle. Joonatan oli tuvan keittiössä täyttämässä rinkkaa tavaroilla. Rinka vieressä pöydällä oli kokoon kääritty huopa. "Ah, Mikael. Hyvä. Onko sinulla paljon kiviä?" "Kiviä? Linkoon? Ei paljoa..." "Käy keräämässä oikein paljon niitä. Matkalta varmasti löytyy lisää, mutta on hyvä olla varautunut. Niin, äläkä ota turhan pieniä. Ja käy kotonasi hakemassa itsellesi vaatteita, vaillaiset ja lämpimät olisivat hyvä, yöllä kun on kuitenkin tähän aikaan vuodesta kylmä nukkua. Ja rahaa. Kerää kaikki kolikot, mitkä löydät. Ja pakkaa mukaan tulukset ja ruokaa. Sinunkin kannattaisi ottaa jokin pieni veitsi mukaan. Ei teillä olisi yhtään nuolia?" "Nuolia?" "Eipä kai. Jospa saisimme ostettua niitä jostain... No, yritetään olla käyttämättä niitä, ellei toista vaihtoehtoa ole. Kiviä, Mikael. Sanoinko jo kivistä?" "Sanoit." "Me pärjäämme kyllä näillä, mutta Annasta en tiedä. Luuletko, kestääkö hän hyvin ulkoelämää?" "Kaipa Anna jaksaa..." "Sano hänellekin, että ottaa lämpimiä vaatteita. Ei tosin paljoa, kevyitä myös. Emme tiedä kuinka pitkään matka kestää. Niin... Jos meiltä menee yli vuosi, tai enemmän? Jos emme koskaan palaa? Meidän täytyy olla valmiita. Pyydä Annaa keräämään kaikki rahat mitkä hän löytää. Ehkäpä meidän pitäisi ottaa joitain turkiksiakin mukaan, niistä voi saada vähän kolikoita... Tai ruokaa." "Käymmekö muissakin taloissa etsimässä?" "Ei kai. Ei sellainen olisi sopivaa. Ei, meidän täytyy pärjätä omillamme." "Tietenkin", Mikael myönsi. Joonatan siveli leukaansa ja rypisti kulmiaan miettiväisesti. Hänelle ei tullut mieleen enempää, joten hän alkio tarkistaa vielä kerran rinkan sisältöä. Mikael odotti josko Joonatanilla olisi vielä jotain sanottavaa, mutta hiljaisuuden jatkuessa hän päätti lähteä. Mikael meni Annan luo ja odotettuaan hetken, että tämä huomaisi taas hänet, hän kertoi mitä Joonatan oli pyytänyt tekemään. Sitten Mikael meni keräämään kiviä ja pakkaamaan omaa rinkaansa kotiinsa. Annalla kesti pidempään pakata omat tavaransa, mutta hänestä oli tuskallista liikkua hiljaisessa kodissaan. Siellä ei koskaan ollut ollut hiljaista, Annalla kun oli hyvin iso perhe. Päivä oli puolessa kun he olivat lopulta valmiita. Rahaa he eivät olleet löytäneet paljoa. Joonatan ja muori tulivat toimeen vähällä, eikä heillä oikeastaan koskaan ollut asiaa kylän ulkopuolelle. Annan ja Mikaelin perheillä olisi muutoin ollut enemmän rahaa, mutta heidän varansa kuluivat pitkälti lasten hyväksi. Joonatan, Mikael ja Anna kohtasivat Ulrikan kylästä lähtevän tien luona. Hän oli istunut maahan lukemaan kirjaa. Hän oli pukeutunut kevyeen villaiseen tunikaan ja lyhyehköön vihreään hameeseen. Hänellä oli vyöllään joukko samanlaisia pusseja kuin Annallakin. Ulrikan vierellä oli täysinäinen reppu ja hänen sauvansa. Heidän kolmen lähestyessä hän nosti katseensa laiskasti kirjasta ja vilkaisi heitä. He pysähtyivät hänen eteensä. "Oletko kenties muuttanut mieltäsi?" Joonatan kysyi odottaen vastauksen olevan kielteinen. Hän ei pettynyt. "En ole. Aion yhä mennä omaa matkaani. Mutta, kuljen teidän kanssanne tien verran." Ulrika sulki kirjan ja laittoi sen reppuunsa. Sitten hän nousi, nosti repun selkäänsä ja kääntyi katsomaan heitä kolmea odottavasti. Anna ja Mikael huokaisivat lähes samaan aikaan ja katsoivat toisiaan ymmärtävästi. "Tuntuu pahalta jättää kylä ihan näin", Mikael sanoi vaitonaisesti. "Emme voi muutakaan", Joonatan sanoi olkansa yli pehmeästi. "Tiedä mitä kodeillemme tapahtuu, kun täällä ei ole ketään. Varkaat, eläimet ja ties mitkä tulevat tänne ja tuhoavat kaiken", Anna mutisi surullisena. Ulrika katseli heitä ilmeettömästi. "Sinähän et siitä tosin välitä. Onko sinulla kiire? Älä anna meidän pitää sinua odottamassa", Joonatan kääntyi Ulrikan puoleen, mutta hän ei vastannut mitenkään. "Kai meidän nyt vain on mentävä. Muuta emme voi", Mikael toisti ja kohensi repun asentoa selässään. He katsoivat tielle. Se mutkitteli ja metsän puut peittivät sen näkyvistä kauempana. He vetivät henkeä ja lähtivät menemään. Anna katsoi Ulrikaan ja odotti tämän seuraavan, mutta Ulrika oli kääntynyt kylään päin ja Annan seuratessa häntä katseellaan hän astui keskelle tietä heidän taakseen. "Pojat, odottakaa", Anna kutsui ja pysähtyi katsomaan mitä Ulrika aikoi tehdä. Pojat kääntyivät epäluuloisina. "Mitä nyt vielä? Jäämmekö me nyt odottamaan häntä vuorostaan? Miten hienoa! Luulenpa, että hän kuvittelee liikoja-" Anna keskeytti Joonatanin vuodatuksen ärtyneellä kädenheilautuksella. Ulrikalla oli sauvansa kädessään. Hän nosti sauvaansa kunnes se oli vaakatasossa hänen päänsä yläpuolella. Hän alkoi puhua. "Kuulkaa minua veljemme henget! Kuulkaa sisartanne maailmasta. Kotimme ovat jäämässä ilman elämää. Niiden huoneet täyttyvät pienemmästä; eläimistä ja varkaista. Toivomme on, että kotimme olisivat yhä meidän aikojen päästä." Ulrika nosti toista kättään, jota oli pitänyt nyrkissä ja avasi sen. Jostain heidän takaansa laskeutui voimakas tuuli, joka tarttui heidän hiuksiinsa nostattaen ne liehumaan heidän kasvoillaan ja puhalsi hänen kädessään olleiden yrttien jauhetun sekoituksen ilmaan. Yrttipöly levisi ympäri kylää. "Asukaa kodeissamme ja pitäkää ne turvassa muukalaisilta kunnes palaamme!" Ulrika huusi yltyvään tuuleen. Joonatan, Mikael ja Anna kyyristyivät vähän peloissaan Ulrikan takana, joka piti yhä molempia käsiään pystyssä. Tuuli voimistui ja voimistui kuin myrskyksi. Ulrika seisoi ylväänä paikallaan, yrittäen pysyä suorassa ja pystyssä; muut kolme olivat luovuttaneet ja kaatuneet maahan ja odottivat, että tuuli menisi ohi. Suuret puut huojuivat ja mänty aivan heidän lähellään räsähti ilkeänkuuloisesti. Sitten tuuli alkoi hiljentyä, aivan yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Ulrika laski kätensä, mutta kumartui hieman piirtämään jonkin merkin tien hiekkaan sauvanpäällä. Hänen hiuksensa olivat löystyneet nutturaltaan ja irtonaiset suortuvat olivat sekaisin. Ulrika kääntyi ja tasoitellen toisella kädelään hiuksiaan kävi hakemassa reppunsa. Hän joutui laskemaan sauvansa saadakseen reppunsa nostettua selkäänsä. Ulrika ei viitsinyt avata ja laittaa uudelleen nutturaa, vaan arveli selviänsä vain vetämällä suortuvat korviensa taakse. He kolme katselivat Ulrikaa silmät suurina maasta. "No, lähdemmekö vai emme?" Ulrika kysäisi heiltä rennosti kun käveli heidän ohitseen. He kolme hengähtivät ja nousivat pudistellen vaatteitaan hiekasta ja pölystä. He katsoivat kylää, mutta vaikka mikään ei ollut muuttunut näkyvästi, he tunsivat kuin kylä ei olisikaan tyhjä. Tien lopussa hiekassa näkyi kummallinen pyöreä merkki, mutta he tiesivät sen merkitsevän henkiä. He katsoivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään. He kääntyivät ja riensivät ottamaan kiinni Ulrikan, joka vilkuili taakseen odottavasti kävellen hitaasti. Niin kylä jäi heidän taakseen ja he lähtivät ensimmäistä kertaa elämässään tutkimaan muuta maailmaa. This story © to Riikka Kankaanpää, please do not use without permission.