|
Kylän lounaslaidalla oli kaksikerroksinen talo. Talo oli syrjässä muista ja sinne vievän polun varrella oli matalia, muutamia vuosia vanhoja kuusia, jotka peittivät talon enimmäkseen näkyvistä. Talossa oli ikkunoita vain etupuolella ja sen seinillä kasvoi murattia. Talo oli tietäjän ja hänen kasvattityttärensä Ulrikan koti. Talossa oli useampi makuuhuone, mutta niitä käytettiin vain silloin kun joku sattui olemaan pahasti sairas. Alakerrassa oli suuri keittiö ja kolme runsaankokoista sängyllistä huonetta. Yläkerrassa oli tietäjän ja Ulrikan makuuhuoneet, ja tietäjän työhuone, josta pääsi kahteen viereiseen huoneeseen; molemmat täynnä kirjoja. Tietäjä oli aikoinaan syntynyt kylässä, mutta lähtenyt nuorena matkustelemaan. Hän oli palannut ennen pitkää ja päättänyt ryhtyä tietäjäksi kylässä pysyvästi. Silloinen tietäjä oli ollut hyvin vanhoillinen, eikä tahtonut hyväksyä Lempimieltä. Hän oli kuitenkin odottanut viikon kärsivällisesti tietäjän mökin ulkopuolella, kunnes tämä oli antanut periksi. Lempimieli ajatteli itsensä olevan nykyaikainen mies ja edellisen tietäjän kauhuksi kirjoitti kaikki oppimansa asiat ylös. Vanhalla tietäjällä ei kuitenkaan ollut perillista, eikä kylästä löytynyt muita halukkaita, joten hänen oli tyytyminen Lempimieleen, jota opetti pettyneenä. Lempimieli ei antanut tämän haitata iloaan. Hän ei koskaan kertonut kenellekään mikä sai hänet palaamaan kaukaisista ihmeellisistä kaupungeista ja matkustamaan takaisin kylään oppimaan tietäjäksi. Kun vanha tietäjä oli todennut lopulta hänen olevan valmis he olivat lähteneet kylästä aamuvarhaisella. Lempimieli oli palannut yksin. Kyläläiset eivät saaneet tietää, mitä oli tapahtunut. He kuitenkin hyväksyivät Lempimielen tietäjäksi, sillä hän oli kohtelias ja aina valmis auttamaan. Vanha tietäjä oli ollut joskus hieman äksy luonnoltaan. Kun tietäjä halusi rakentaa itselleen oman talon, entisen pikkumökin tilalle, hän sai helposti kyläläisistä apulaisia. Kyläläiset rakastivat tietäjää varsin pian ja kaikki mitä hän teki hyväksyttiin. Kyläläiset melkeinpä myhäilivät niin nykyaikaisen tietäjän saamista heidän pikkukyläänsä. Kahdeksantoista vuotta sitten alkukeväästä tietäjä oli ilmestynyt Annan isoäidin luo vauva käärittynä kapaloihin sylissään. Annan isoäiti oli kylän kätilö ja tietäjä halusi tietää miten hänen tulisi hoitaa vauvaa. Täysin yllättyneenä isoäiti ei osannut vastata ja kysyikin sen sijaan miksi ihmeessä tietäjä niin halusi tehdä. Ja kenen vauva oikein oli? "Hänet tuotiin minulle eilen yöllä. Äitiä en tuntenut, hän saattoi olla kaupungista", tietäjä oli katsellut vauvaa hellä ilme kasvoillaan. "Mutta.. ettehän toki te aio pitää vauvaa? Minä voin antaa hänet kasvatettavaksi parempaan perheeseen", isoäiti oli sanonut ja kurkottanut ottamaan vauvaa. Tietäjä oli kuitenkin perääntynyt ja sanonut heti vastaan. Tietäjä selitti aikovansa kasvattaa vauvan seuraajakseen. Vaikka kyläläiset hyväksyivät tietäjän hyväntahtoiset oikut, tämäkin oli heille liikaa sulatettavaksi. Tyttö? Tietäjänä? Eikä ollut edes kylässä syntynyt, vaan tuotu yön pimeydessä, salaa. Tietäjä oli kuitenkin pitänyt päänsä ja Annan isoäiti oli myöntynyt pitämään huolta vauvasta luonaan, kunnes hän olisi tarpeeksi vanha tulemaan tietäjälle oppiin. Ulrika istui huoneessaan kumartuneena pöytänsä ääreen. Hänellä oli harvinaiset voimakkaasti punertavat hiukset, jotka ulottuivat hänen alaselkäänsä asti. Kukaan muu kuin tietäjä ei tosin ollut koskaan nähnyt häntä hiukset auki, sillä hän piti hiuksensa aina tiukasti palmikoidulla nutturalla. Nyt hänen hartiansa liikahtelivat hienoisesti hänen kirjoittaessaan kirjettä. Ulrika pysähtyi hetkittäin sivelemään sulkakynällä kasvonpieliään ja miettimään mitä kirjoittaisi. Jonkun ajan päästä hän suoristautui ja luki mitä oli saanut aikaan. Sitten hän rutisti paperin ja viskasi sen ärtyneenä lattialle. Keskity, tämä täytyy saada valmiiksi ennen kuin isä tulee takaisin... hän ajatteli ja kurkotti ottamaan toisen paperin. Ulrika sulki silmänsä ja painoi päänsä käsiinsä. Hän istui hetkisen niin, huokaisi ja alkoi taas kirjoittaa. Häneltä meni vielä kaksi paperia ennen kuin hän oli tyytyväinen tulokseen. Ulrika nousi ylös äkisti ja voimalla, niin että hänen tuolinsa melkein kaatui. Hän meni sänkynsä luo ja laittoi paperin tyynylleen. Sängyllä oli iso reppu valmiiksi pakattuna täyteen tavaraa ja Ulrika alkoi kaivella sen sisältöä. Muutamia vaatteita, samoin talven varalle, veitsi, tuluskivet.. joitain yrttejä.. toivottavasti nämä pullot pysyvät ehjinä.. Paperia ja kynä, se ei kyllä kestä kovin hyvin.. Tarvitsenko muuta? Kartta.. Missä kartta on? hän mietti ja tutki repun sisältöä kulmat rypyssä. Sitten hän tuhahti ja sulloi kaiken takaisin syvälle reppuun, kääntyi ja nosti sen selkäänsä. Hän päätti, että pärjäsi aivan hyvin sillä mitä oli pakannut mukaan. Hän otti vielä kirjeen ja veti syvään henkeä. Hän meni huoneensa ovelle ja kuunteli kuuluisiko käytävästä ääniä. Hän avasi oven mahdollisimman hiljaa ja hitaasti, ja jäi sitten uudestaan kuuntelemaan. Hän vatsassaan tuntui hassulta ja Ulrikaa suututti miten hänen sydämensä löi niin voimakkaasti. Hän raotti ovea juuri tarpeeksi, että mahtui ahtautumaan sen ohi. Talo oli aivan hiljainen ja Ulrika oli vähän helpottunut. Ulrika hiipi portaita alas pysytellen seiän vierellä, yrittäen astua oikein kevyesti joka askelmalle. Aina kun portaat narahtivat hän irvisti ja moitti itseään mielessään. Hän kierteli vielä pikaisesti alakerran huoneissa tarkistaen ettei ketään ollut paikalla ja meni sitten keittiöön. Hän laski reppunsa keittiön lattialle, laittoi kirjeen keskelle pöytää ja meni avaamaan yhden komeroista. Ulrika valitsi kaksi ruislimppua, vähän suolattua lihaa ja löytyipä komeron perältä muutama kuivattu omenakin. Ulrika täytti vesileilin ja pisti kaikki eväät reppuun päällimmäiseksi. Sitten hän katsoi epävarmana kirjettä, ja siirsi sitä vähän sivummalle. Hän katseli kirjettä, otti pöydällä olleen pienen hienon kiven ja pisti sen kirjeen alle, jotta se olisi vähän pystyssä. Hän seisoi hetken paikoillaan, mutta otti sitten itseään niskasta kiinni ja nosti repun taas selkäänsä. Ulkona aurinko loisti jo korkealta. Keskipäivä koittaisi melko pian, tunnin päästä kenties. Ulrika sulki oven takanaan ja vilkuili syyllisesti kuusien välistä pilkottavalle tielle. Ketään ei ollut näkyvissä, mutta Ulrika ei ollut varma oliko se hyvä vai huono asia. Hän käveli talon länsisivulle, jossa heillä oli vaja ja kaivo. Lähellä oli myöskin pieni yrttipuutarha, jota Ulrikalla oli tapana kastella. Hän meni vajan luo, jonka seinällä nojasi suora sauva, johon oli kaiverrettu riimuja. Hän oli itse saanut kaivertaa useimmat riimut sauvaan, mutta ensimmäiset oli siihen laittanut tietäjä, Ulrikan ollessa tuskin kymmentä vuotta. Saadessaan sauvansa käsiinsä Ulrika tunsi rauhoittuvansa. Hän oli itse kaivertanut sauvaan henkeä vahvistavia ja rohkeutta nostattavia loitsuja, eikä hän koskaan mennyt minnekään ilman sitä. Tietäjät yleensä kaiversivat sauvoihinsa riimuja, jotka auttoivat heitä pääsemään yhteyteen henkimaailman kanssa tehdessään loitsuja, mutta se ei ollut välttämätöntä. Sauva oli osa tietäjiä itseään; se kasvoi ja vahvistui heidän mukanaan. Kellään ei ollut täysin samanlaista sauvaa. Riimut vaihtelivat siten miten kukin halusi sauvaansa käyttää, puunlaatu oli ratkaiseva valinta myöskin ja jopa sauvojen muodot saattoivat vaihdella pitkästä lyhyeen, paksusta ohueen. Ulrikan sauva ei ollut erityisen paksu, mutta ei myöskään ohut kuin varpu. Se sopi hänen käsiinsä täydellisesti. Se ulottui häntä melkein olkapäähän, jos hän piteli sitä pystyssä edessään. Sauva oli tehty pihlajapuusta, ja hänen ja tietäjän olikin pitänyt tehdä pitkä matka ennen kuin he olivat löytäneet juuri oikean puun hänelle. Ulrika huokaisi. Jännitys oli poissa vatsasta, eikä hänen päässään enää kaikunut hänen oma vihainen äänensä. Eikä hän halunnut lähteä. Koti oli tuossa aivan vieressä, hän voisi mennä keittiöön ja hävittää kirjeen. Kukaan ei saisi tietää. Ulrika katseli muratin peittämää seinää ja ikkunaa, josta hän ei nähnyt sisälle. Hän nojasi sauvaansa ja näytti surulliselta. Hiljalleen hänen ilmeensä kuitenkin muuttui. Hän rypisti kulmiaan. Siristi silmiään. Hänen suupielensä vääntyivät ärtymyksestä ja hän tuhahti melkeinpä halveksivasti. Ulrikan toinen käsi irrotti otteensa sauvasta, painui hänen kyljelleen ja puristui nyrkkiin. Jäädä tänne...? En! En, en koskaan! Ulrika ajatteli ja ryhdistäytyi. Hän asteli polulle määrätietoisin askelin, tuima ilme kasvoillaan, mutta pysähtyi vain vähän matkan päässä, rohkeutensa kadotessa. Tietäjä tuli esiin kuusien takaa ja pysähtyi yllättyneenä Ulrikan eteen. Hänen ilmeensä oli hetken iloinen, mutta sitten hän huomasi Ulrikan täyden repun. "Oletko menossa jonnekin?" tietäjä kysyi ja jatkoi odottamatta vastausta: "Aukiolle ovat kerääntyneet jo kaikki. Siellä valmistellaan tulia riistaa varten. Ystäväsikin odottavat sinua." "Ei minulla ole ystäviä", Ulrika mutisi ja käänsi katseensa polun reunaan. Hän puristi sauvaansa kaksin käsin melkein kiinni rinnassaan. "Älä nyt hupsi! Anna ainakin on ystäväsi. Hän tosin lähti hakemaan äsken lisää kukkia, mutta eiköhän palaa ihan pian. Anna varmasti ilostuisi jos näkisi sinut paikalla." "Pikemminkin nolostuisi." "Mitä ihmettä sinä puhut? Miksi sinulla on reppusi mukana? Aioitko mennä yrttejä keräämään?" "En.. metsään vain..." Ulrika sanoi hiljaa ja katseli kuusia oikealla puolellaan. "Ei sinun nyt sovi metsään lähteä, juhlathan alkavat pian." "Eivät ala kuin vasta illalla enkä minä aikonut tulla silloinkaan." Ulrika nosti päätään ja katsoi tietäjän partaan päin. "Miksi et? Kaikkihan juhlaan tulevat." "No en minä!" Ulrika huudahti ärsyyntyneenä. "Älä korota ääntäsi minulle!" tietäjä moitti häntä. Ulrika supisi anteeksipyynnön. Tietäjä katsoi harmistuneena häntä. "Mikä sinulla on?" hän kysyi sitten hiljaa. Ulrika pudisti päätään ja käänsi taas katseensa poispäin. Tietäjä tuli hänen lähellään ja otti toiselle kädellään kiinni hänen olkapäästään. "Ulrika, et voi jäädä juhlasta pois. Tiedän, että tämä päivä on aina ollut sinulle ikävä, mutta jonain päivänä sinä tulet tekemään kevään riitit minun sijastani ja luotan, että muut ovat silloin oppineet.. pitämään sinusta", tietäjä lopetti empiväisesti. Ulrika pudisti päätään ja sulki silmänsä ettei rupeaisi itkemään. "He eivät tule koskaan pitämään minusta niin kuin he pitävät sinusta." "Sinun pitää vain antaa heille aikaa tottua-" tietäjä aloitti, mutta Ulrika keskeytti hänet vetäytymällä eroon ja puuskahtamalla vastaan. "Aikaa! Johan heillä on ollut kahdeksantoista vuotta aikaa tottua minuun!" "Ulrika!" tietäjä huudahti ja rypisti kulmiaan hänelle. "Ei! Minä en jää tänne noiden typerysten halveksittavaksi!" Ulrika huusi ja suuttui vielä enemmän kun tajusi että hänellä oli silmät kyyneleitä täynnä. Tietäjä ei kuitenkaan sanonut vastaan. Hänen ilmeensä oli loukkaantunut ja hän katsoi epäuskovana Ulrikaan. Ulrika veti henkeä ja jatkoi hiljaisemmin: "Minä en jää tänne. Minua ei arvosteta täällä. Minä lähden." Hänen kätensä tärisivät hiukan tunnekuohusta. "Voit sanoa, että eivät odota minun koskaan palaavan." "Ulrika..." tietäjä katsoi häneen melkein anoen, mutta Ulrika kovetti ilmeensä ja risti kätensä itsepäisesti rinnalleen. Tietäjä katseli häntä, mutta risti lopulta kädet selkänsä taakse. "Hyvä on; näen että olet päättänyt. En siis aio estää sinua. Toivon vain, että olet-" tietäjän ääni sortui hetkellisesti. "Että olet valmis tähän", hän lopetti ja odotti vastausta. Ulrika ei sanonut mitään, joten tietäjä kohautti olkiaan ja kääntyi kävelemään ripein askelin polkua pitkin takaisin kylään. Hän oli hetkessä kadonnut kuusenoksien taa. Ulrika ummisti silmänsä ja nojasi otsaansa sauvaansa. Hän puristi puuta lujaa. Hän keskittyi tuntemaan kaiverrukset sormiensa alla ja sulkemaan kyyneleet pois. Hän kieltäytyi ajattelemasta mitä oli juuri tehnyt, miltä tietäjä oli näyttänyt. Hän toisti itselleen, ettei välittänyt. Että näin oli parempi. Hän kielsi itseään itkemästä, ettei kukaan kuulisi häntä. Ulrika hellitti sauvasta otettaan ja vei sitä kauemmas itsestään. Hänen otsaansa oli jäänyt jäljet sauvan riimuista sillä kohdalla johon hän oli päätään nojannut. Hän katsoi kuusia ja pakotti itsensä ryhdistäytymään. Hetken päästä ulos pyrkineet tunteet olivat hiljentyneet. Ne painuivat jonnekin syvälle hänen sisälleen ja Ulrika vakuutti itselleen, että sitä oli halunnutkin. Hän katsoi polkua - ja kääntyi sitten länteen päin kulkeakseen metsän kautta. Ulrikasta ei tuntunut hyvältä ajatukselta kiertää kylän kautta. Kun kyläläiset olivat aikoinaan saaneet tietää Ulrikasta, hei olivat olleet epäileväisiä. Useimmat ajattelivat, että vauva olisi pitänyt jättää metsään. Tietäjä oli kertonut, että tunsi lapsessa voimaa ja se tuntui vielä epäilyttävämmältä. Kun Ulrika kasvoi, hänen punaiset hiuksensa vain voimistuivat loistoltaa. Kaikilla muilla kyläläisille oli rehellisen ruskeat, vaaleat tai harmaat hiukset, mutta Ulrikan pitkät, paksut hiukset loistivat kuin elävä liekki kirkkaassa auringonvalossa. Muitten lasten vanhemmat varoittelivat jälkikasvuaan hänestä. Hän oli omituinen. Ei kannattanut viettää liikaa aikaa mokoman kanssa, ties mitä se vielä tekee. Hän oli alkanut pitää hiuksiaan tiukalla nutturalla, etteivät ne herättäisi niin paljon huomiota, mutta se ei auttanut. Ulrika oli liian pieni ymmärtämään, miksi muut lapset eivät halunneet leikkiä hänen kanssaan. Tietäjä oli kerran, kaksi osoittanut, miten surullinen Ulrika oli kun häntä ei otettu mukaan leikkeihin ja vanhemmat olivatkin pistäneet lapsensa pyytämään Ulrikaa mukaan, mutta ei siitäkään tullut mitään. Muut lapset eivät paljoa puhuneet Ulrikalle, eivät selittäneet leikin sääntöjä, väistivät kosketusta ja syyttivät Ulrikaa jos jollekulle sattui jotain. Ennen pitkää Ulrika päätti olla välittämättä muista lapsista. Hänhän pääsi varsin nuorena asumaan tietäjän kanssa ja tietäjä opetti hänelle kaikkea hyvin mielenkiintoista yrteistä ja kasveista, loitsuista ja rituaaleista. Ulrika ei osannut taikoa vielä kovin hyvin, mutta haavojen parantamisen voiteille ja kääreillä hän taisi jo hienosti. Ulrika ei yrittänyt olla muiden lasten kanssa, ennen kuin tuli nuoruusikään. Tietäjän opettamat asiat tuntuivat ikäviltä ja kuin moneen kertaan kuulluilta. Ulrika mietti josko muut nuoret olivat muuttaneet mielipidettään hänestä. Lapsina he olivat olleet typeriä, mutta nyt vanhempana he varmasti olisivat jo vähän tottuneet häneen. Sitten, neljäntoista vanhana hän oli herännyt varhain aamulla valmistautumaan keväänjuhlaa vartan. Hänellä oli hienoin mekkonsa yllään, omatekemä tietysti, ja huomiotaherättävät hiukset nutturalla. Hän oli liittynyt kylän tyttöjen joukkoon, jotka menivät keräämään kukkia, mutta hänelle ei puhuttu. Useimmat vain vilkaisivat ja välttelivät sitten huomaamasta häntä. Metsässä tytöt hajaantuivat ja alkoivat kerätä kukkia. Kukaan ei tullut lähellä Ulrikaa, ja kun hän oli valmis hän huomasi että muut tytöt olivat olleet nopeampia ja palanneet takaisin kylään ilman häntä. Ulrika osasi onneksi takaisin. Hän oli yrittänyt tehdä seppeleitä, mutta ei osannut, eikä kukaan neuvonut häntä. Kaiken kaikkiaan Ulrika ymmärsi, että ainakaan tytöt eivät hyväksyneet häntä yhtään sen enempää kuin ennenkään. Hän kuitenkin toivoi, että pojat sentään huomaisivat hänet. Ulrikasta oli sentään kasvanut erittäin kaunis nuori tyttö ja hän tiesi itsekin olevansa viehättävä. Mutta illalla juhlissa kaikilla oli aivan liian hauskaa huomatakseen hänet. Vaikka hän tuli muiden tyttöjen luo ja katseli toiveikaasti poikia, joista muutamat rohkeimmat tulovat pyytämään tyttöjä tanssimaan, häntä ei pyydetty. Hän ei nähnyt yhdenkään pojan katsovan häntä, paitsi kerran kun kaksi poikaa olivat kumartuneet toistensa puoleen, katsoneet häntä merkitsevästi ja puhuneet toisilleen pilkkaa katseessaan. Ulrika ei ollut odottanut juhlien loppuun vaan lähtenyt heti takaisin kotiin. Tietäjä oli koputtanut ennen pitkää hänen ovelleen ja yrittänyt jutella, mutta Ulrika teeskenteli olevansa unessa ja tietäjä lähti pois. Hän oli silloin vannonut itselleen, ettei välittäisi mitä muut ajattelisivat hänestä. Hänelle tuotti mielihyvää ajatella erinäisiä kyläläisiä suuriin ahdinkoihin aikana, jolloin vain hän olisi paikalla, ja miten hän kieltäytyisi auttamasta heitä. Hän ei välittäisi, hehän saisivat vain mikä oli heille oikein. Hän ei kuitenkaan tullut kuvitelmista onnellisemmaksi. Hän lupasi itselleen, että yrittäisi olla tulematta katkeraksi, vaan oppisi olemaan kova. Kukaan ei pääsisi hänen lähellään enää koskaan. Kukaan muu kuin tietäjä, jota hän piti isänään, ja aikanaan Anna, joka todella oli kiltti. Ulrika oli ensin uskonut pitkään Annan teeskentelevän iloista vain jotta pääsisi myöhemmin nauramaan hänelle, mutta hän oli lopulta ymmärtänyt Annan vain olevan hyvin avarasydäminen. Hän ei kuitenkaan suuresti luottanut Annaan. Ulrika kuuli metsään asti kylästä kaikuvan ilonpidon. Nuoret olivat ilmeisesti malttamattomia ja aloittaneet tanssimisen varhaiseen. Ulrika tuhahti ja pysähtyi katsomaan ympärilleen. Hän oli päättänyt kulkea läheiseen kaupunkiin, mutta hän ei voinut jatkaa länteen, sillä kaupunki oli kaukana pohjoisessa. Hänen täytyisi joko kulkea pitkin polkua, joka johti pois metsästä pelloille, joilla työskenteli joitain kyläläisiä ja kaupunkilaisia. Molemmat saivat osan viljasta ruoakseen. Ulrika ei tosin pitänyt ajatuksesta kulkea tietä pitkin. Joku saattaisi tulla vastaan eikä Ulrka halunnut tavata ketään. Hän päätti kuitenkin kulkea tien yli toiselle puolen metsä, etsiä sitten joki ja kulkea sitä pitkin kunnes pääsisi metsän reunaan. Sieltä hänen täytyisi löytää tie, joka vei pohjoiseen kaupunkiin. Helppoa, hän ajatteli ja lähti jatkamaan. Pian Ulrika oli polun lähellä. Hän katsoi puiden takaa näkyikö ketään lähettyvillä ja riensi sitten polun yli. Hän naurahti jännityksestä ja pudisti huvittuneena päätään. Hän ei kuitenkaan pysynyt iloisena pitkään. Hän huokasi kulkiessaan eteenpäin. Sitten hän pysähtyi. Hän oli kuullut jotakin. Hän pystyi vielä näkemään tiellä, eikä kyläkään ollut pitkän matkan päässä. Kuitenkin ääni ei tullut kylästä päin, vaan päinvastaiselta suunnalta. Ääni voimistui ja kulki häntä päin. Voimakas jytinä sai maan tärisemään tuskin huomaamattomasti Ulrikan jalkojen alla. Hän hermostui ja katseli ympärilleen löytäkseen piilopaikan. Hän ei halunnut tulla nähdyksi, mikä tietä pitkin sitten olikin tulossa. Jytinä voimistui ja pian Ulrika näkikin tulijat. Joukko miehiä ratsasti hänen ohitseen. Ulrika ei ehtinyt laskea kaikkia, mutta arviolta heitä oli ainakin pari tusinaa. Hetkessä joukko oli ohittanut hänet. Ulrika ei hämmästykseltään saanut ensin mitään tehtyä. Hän ei ymmärtänyt miksi kylään ratsastaisi niin paljon ihmisiä, hehän olivat täysin korvessa, eikä kukaan ollut ennen välittänyt heidän tekemisistään laisinkaan. Ulrika tajusi yhtäkkiä, että miehet saattoivat aivan hyvin haluta jotain pahaa. Hän ei ollut aivan pahoillaan vaikka kyläläisille jotain tapahtuisikin, mutta tietäjälle hän ei halunnut mitään tapahtuvan. Hän hengähti pelästyneenä, keräsi rohkeutensa ja nousi juostakseen kylään. This story © to Riikka Kankaanpää, please do not use without permission. |