|
Kylän vartijapuut olivat matalia tammia. Ne olivat olleet jo ennen heidän nykyistä tietäjäänsä. Kylyläiset uskoivat puiden suojelevan heitä pahoilta hengiltä ja tuovan hyvää onnea kaikille kyläläisille. Puiden juurille haudattiin ne, jotka olivat kuolleet epäonnellisissa olosuhteissa. Susien raadelluiksi joutuneet Joonatanin vanhemmat oli annettu puiden juurille, sillä kyläläiset uskoivat puiden varjelevan näiden matkaa henkimaailmassa. Jos matka alkoi huonoissa merkeissä kuolleiden henget voisivat eksyä, tai he saattoivat palata kuolemaa pakoon henkinä, mutta palanneet henget muuttuivat melkein poikkeuksetta pahantahtoisiksi, kun ne tausivat etteivät voisi koskaan päästä eteenpäin. Matkaan sai vain yhden mahdollisuuden ja jos henget lähtisivät toisen kerran matkalle, ne katoaisivat. Näin palanneiden henget olisivat katkeria ja yrittäisivät aiheuttaa pahaa eläville. Mutta jos heidät haudattiin varjeluspuiden alle, puun henget saattoivat helposti opastaa eksyneitä turvallisimmille reiteille. Toki muutkin kuolleet saivat opastusta puiden hengiltä. Keväällä juhlittiin aina suuresti luonnon uudelleensyntyä ja vartijapuita. Tämä sitoi vartijapuut kylään ja voimisti näiden suhdetta toistensa hyväntekijöinä. Kyläläiset pitivät parhaansa mukaan huolta puista, jotta nämä pitäisivät huolta heistä. Juhlassa oli tapana, että varhaisen aamupäivän aikana kerättäisiin kukkia, joista sitten solmittiin seppeleitä ripustettaviksi puiden oksille, ja muuallekin. Kylän nuoret tytöt tekivät tämän. Kylästä lähdettäessä länteen polkua pitkin, joka vei ennen pitkää pelloille, tuli kääntyä pohjoiseen päin ja kävellä purolle asti. Puron rannoilla kasvoi muutama koivu ja paljon kukkia. Tytöt yrittivät aina löytää eräitä pieniä valkoisia kukkia, joita kutsuttiin talven tähdiksi koska ne kukkivat hyvin aikaisin keväästä, mutta aina niitä ei löytynyt. Tänään tytöt tunsivat olevansa harvinaisen onnekkaita - talven tähtiä oli löytynyt melkeinpä niityllisen verran. He olivat keränneet sylinsä täyteen, ja vähän aikaa väiteltyään jättivät osan pois ja keräsivät muitakin kukkia. Nyt he istuivat yhden kylän keskelle valmiiksi saadun ison pöydän ääressä punomassa kukan varsia toisiinsa kiinni, jutellen kaikkea mitä tuli mieleen. Pöydän keskelle oli iso kasa kukkia, jolle aina hetkittäin jonkun käsi kurkotti napaten ensimmäisen kukan, josta sai kiinni. Kasa pieneni melko nopeasti ja pöydällä sen vieressä olikin toinen kasa valmiiksi saatuja kukkaseppeleitä. Anna hyräili yksinkertaista sävelmää ja sai valmiiksi taas yhden kukkaseppeleen. Siinä oli vain hieman enemmän kuin kymmenen kukkasta ja hänen ystävänsä huomautti hänen vierestä, että se olisi turhan pieni, eikä sitä näkyisi ripustettaessa. Anna nyökkäsi, katseli hetken miettiväisesti seppelettään ja asetti sen sitten dramaattisesti päähänsä. Kääntyen ystäväänsä päin Anna nojasi kyynärpäällään pöytään ja näytti kieltään ystävälleen, jonka keskeneräinen kukkaseppele putosi tämän käsistä hänen purskahtaessaan nauruun. Anna myhäili ja katseli muita tyttöjä, jotka kukin näyttivät päältäpäin siltä, kuin olisivat keskittyneet seppeleiden tekoon, mutta muutamat yrittivät peittää hymynsä kämmenensä taakse. Menestys, hän ajatteli, ja otti seppeleen pois päästään. "Et kai tosiaan aio pitää sitä juhlassa? Kukat kuuluvat puille", hänen ystävänsä kysyi häneltä huoaten iloisesti. "En juhlassa tietenkään. Se ei olisi sopivaa... Mutta aion kyllä pitää tämän. Tein sen sentään ihan itse" Anna totesi ja pyöritteli seppelettä käsissään. "Sitä paitsi en ole ensimmäinen", hän lisäsi pikaisesti. Hänen ystävänsä hengähti ja hymyili. "Mitä? En ole!" Anna huudahti kevyesti. "En väittänyt vastaan." "Mutta ajattelit sitä", Anna virnisti ja sai ystävänsä naurahtamaan. "Enpäs. Äiti näytti muutama vuosi sitten seppelettä, jonka hän oli tehnyt; se oli ihan kuivunut ja.. rapea", ystävä mietti ääneen. "Ja väritön. Rapea ja väritön." Anna katsoi häneen hämmentyneenä, hymyillen epävarmana. "Rapea?" Hänen ystävänsä räpytteli silmiään muutaman kerran. "No, tuota... Taidan olla vielä vähän väsynyt", hän sanoi ja Anna nauroi iloisesti pudistellen päätään. "Nyt on liian aikaista työskennellä", ystävä mutisi ja painaen päänsä käsivarsilleen pöydälle sulki silmänsä. Anna tönäisi häntä kevyesti käsivarteen. "Hei, älä nuku! Töitä riittää vielä!" "Minusta vaikuttaa kyllä silti kuin olisitte valmiita", miehen ääni sanoi väliin ja pöydän ääressä hiljeni. Anna kääntyi katsomaan kylän tietäjää, Lempimieltä. Annan ystävä hätkähti nopeasti pystyyn. "Teillähän on komea pino seppeleitä, siinä. Niillä koristelee kauniisti puut. Oikein hyvin tehty", tietäjä kehui vahvalla, mutta hiljaisella äänellään. Tytöt hymyilivät tyytyväisinä. Tietäjä katseli heitä vähän aikaa. "Ulrika ei sitten tullut mukaanne tänään", hän totesi. Anna ja muutama muu tyttö pudistivat päitään. "Toivoin, että hän olisi ottanut vastaan kutsun tällä kertaa..." Tietäjä lausahti hitaasti. Minkä kutsun?, Anna ajatteli ja vilkaisi ystäväänsä. Tietäjä rypisti otsaansa heille, mutta ei sanonut enempää. "Niin... Itse asiassa me.. emme kysyneet..." eräs tytöistä sanoi empiväisenä. "Ettepä tietenkään." Tietäjän hymy vaikutti surulliselta kun hän jatkoi: "Ensi vuonna sitten, eikö niin?" Anna nyökkäsi pontevasti, mutta vaikka hän oli selin muihin tyttöihin, hän arveli etteivät nämä olleet tehneet samoin. "No, haluaisiko kukaan auttaa minua ripustamaan valmiita seppeleitä?" Tietäjä hymyili nyt pirteämmin. Yksi nuoremmista tytöistä hyppäsi heti ylös ja huudahti haluavansa. Seppelekasaa lähimpänä olevat tytöt nousivat ojentaakseen tietäjälle ja tytölle niitä. Kun he poistuivat kuuloetäisyydeltä puiden luo, Annan ystävä kääntyi tähän päin ja supisi tälle hiljaa: "Olisiko meidän pitänyt pyytää Ulrikaa mukaan?" Anna kumartui hänen puoleensa vastaamaan. "Ilmeisesti se olisi ollut hyvä... Mutta ei hän olisi suostunut kuitenkaan." "Ei tietenkään, onneksi sekin...!" "Älä viitsi. Ulrika on ihan mukava, ennen pitkää." "Sinulle, kai, mutta minä ainakin jätän väliin", Annan ystävä tuhahti ja suoristautui. Anna rypisti hänelle otsaansa, mutta ei sanonut enempää. He alkoivat kuunnella muiden tyttöjen jutustelua ja liityivät siihen pian mukaan itsekin. Yhtäkkiä vartijapuiden luota kuului harmistunut huuto ja sitten Anna kuuli, miten tietäjän mukaan mennyt tyttö alkoi itkeä kovaan ääneen. Useimmat pöydän ääressä olevat tytöt nousivat ja riensivät tytön luo, Anna mukaan lukien. Tietäjä oli polvistunut puolittain maahan ja piti käsissään rikkinäistä seppelettä. Kukat olivat levinneet maahan ja niiden varret olivat pilalla. Tietäjä yritti puhua tytölle jotain korjaamisesta kun Anna ja muut tytöt ehtivät paikalle. Anna meni tytön luo halaamaan tätä. "Mitä nyt? Mikä hätänä?" hän kysyi tytöltä, jonka kasvot olivat vääntyneet itkusta. Tietäjä nousi ja sanoi: "Seppele meni rikki, ei sen enempää." "Se oli- oma tekemä!" Tyttö huudahti katkonaisesti ja alkoi taas itkeä. "Hän sanoi ripustavansa sen tuolle oksalle", tietäjä osoitti hieman päänsä ylle. "Hän yritti heittää sen oksalle, mutta se juuttui tuohon toiseen oksaan ja ennen kuin ehdin estää, hän kiskoi sen irti ja.. no, se ei kestänyt." "Voi, miten ikävää. Se oli sinun oma tekemäsi, niinkö?" Anna kysyi tytöltä. "Minä en osaa mitään", tämä niiskutti. "Älä nyt, voithan tehdä uuden. Anna, siellähän oli vielä kukkia jäljellä, eikö?" tietäjä kysyi, mutta Annan vilkaistua seppelettä Anna pudisti päätään. "Ei tarpeeksi, luulenpa. Mutta ei se mitään! Kuule," hän sanoi tytölle, joka itki vieläkin, "minä voin mennä metsään hakemaan vähän lisää kukkia, ja sitten autan sinua tekemään uuden seppeleen. Mitä sanot? Sovitaanko niin?" Tyttö nikotteli, mutta lopetti itkemisen ja nyökkäsi. Tietäjä tuli ja pyyhki kyyneleet pois tytön kasvoilta. "Hyvä, näin helposti asiat selviävät. Kiitos, Anna, hyvin kilttiä sinulta." Anna virnisti ja rutisti vielä tyttöä ennen kuin kääntyi mennäkseen. Tyttö huikkasi hänelle vielä kiitokset. Muut tytöt jäivät auttamaan tietäjää ripustamaan loppuja seppeleitä. Lämpimänä kesänä syntynyt Anna oli iloisennäköinen tyttö. Hänen vaaleat hiuksensa ulottuivat jonkin verran olkapäiden yli. Anna hymyili ja nauroi usein, ja hänellä oli nätit hymykuopat. Anna suuntasi suoraan purolle kylästä lähdettyään, siis luoteeseen. Hän tunsi kylää ympäröivän lähimetsän varsin hyvin, eikä pelännyt eksyvänsä. Annan luonteeseen kuului välittäminen ja lohduttaminen, mutta hän oli myöskin realisti. Usea vuosi sitten hän oli mennyt pyytämään tietäjää opettamaan hänelle yrtti- ja kasvitietoutta. Anna selitti, että hän halusi olla valmis auttamaan heti, jos jollekulle sattui haaveri. Lapsilla varsinkin oli joskus kovin rajuja leikkejä ja joku saattoi helposti loukkaantua, vaikka vain muutaman nirhaman verran. Jos Annalla oli yrttejä, joita hän osasi käyttää, hän voisi helpottaa kipuja. Tietäjä oli itsekseen ollut hieman yllättynyt, sillä hän ei ollut odottanut Anna olevan niin vastuuntuntoinen, mutta oli myöntynyt - yhdellä ehdolla. "Arvostan ajatustasi, se on oikein hyvä. Mutta, ymmärräthän, minä olen kovin kiireinen muun kylän ja Ulrikan kanssa, eikä minulla riitä aikaa opettamaan yksitellen jokaista, joka sitä haluaisi. Älä pety vielä", tietäjä oli hymyillyt lämpimästi. "Vaikka minä en voi opettaa sinua, tiedän erään jolla on paljonkin vaapata aikaa, ja joka osaa opettaa sinulle aivan samat asiat kuin mitä minulta pyydät." Anna oli arvellut tietävänsä kenestä tietäjä puhui, mutta ei ollut sanonut ääneen mitään. Epäilys oli varmaankin joka tapauksessa näkynyt hänen kasvoillaan. "Et tunne häntä, Anna. Luulin sinun sentään olevan avoin tutustumaan häneen. Ulrika voi aivan mainiosti opettaa sinua." Tietäjä oli johdattanut hänet Ulrikan ovelle ja kiiruhtanut sitten itse pois. Seistessään Ulrika oven ulkopuolella Annaa oli jännittänyt. Ulrika oli häntä tuskin vuotta vanhempi, mutta kyläläiset olivat aina varoitelleet lapsiaan Ulrikasta. Syyttä suotta tietenkin, kuten Anna oppi kuukausien varrella. Ulrika ei aluksi ollut ollut lainkaan myönteinen ajatukselle, että joutuisi viettämään paljon aikaa Annan seurassa, tai itse asiassa ylipäätänsä kenenkään muun kuin tietäjän, mutta oli sittemmin pitkällisen suotuttelun jälkeen suostunut opettamaan häntä. Anna ajatteli tietäjänkin vaikuttaneen asian selviämiseen. Ulrika oli hiljainen ja pidättyväinen, tuskin hymyili koskaan ja saattoi helposti moittia Annaa jos tämä ei muistanut kasvien nimeä, ulkonäköä tai vaikutusta heti. Ajan myötä Annan mutkaton iloisuus kuitenkin vaikutti Ulrikaankin ja hänestä tuli, jollei nyt aivan ihana, niin mukavampi ainakin. Heillä saattoi toisinaan olla varsin hauskaa yhdessä. Anna uskalsi kutsua Ulrikaa ystäväkseen. Ulrika ei ehkä tehnyt samoin, mutta ainakin hyväksyi hänet. Anna ei kuitenkaan viettänyt kovin paljon muuta aikaansa Ulrikan kanssa. Annalla oli aina mukanaan joukko pieniä pusseja kiinni vyössään, joissa oli useimpia, tavallisimpia ja hyödyllisimpiä yrttejä, joita kylän lähistöltä löytyi. Metsässä oli ihanan valoisaa, sillä keskipäivä alkoi olla jo lähellä ja aurinko paistoi kirkkaasti puiden oksien välistä. Annalta ei vienyt pitkään ennen kuin hän pääsi purolle. Hän vaelteli puron läheisyydessä etsien erilaisia, mahdollisimman värikkäitä kukkia tytölle. Poimittuja ja taakse jätettyjä talven tähtiäkin hän keräsi muutamia, ja aika kului. Kun Annalla oli tarpeeksi kukkia suureen seppeleeseen, hän aikoi suunnata takaisin kylään. Hän kuitenkin kuuli ääniä kauempaa ja katseli sinne mistä luuli äänien kuuluneen. Hetken päästä hän näki kahden ihmisen kävelevän puron vartta häntä päin, ja vielä hetken päästä hän tunnistikin Mikaelin ja Joonatanin. Kun pojat ehtivät tarpeeksi hän huikkasi tervehdyksen heille. Mikael tervehti vastaan päästessään Annan luo, mutta Joonatan vain hymyili kohteliaasti. "Mitä te täällä teette?" Anna ihmetteli. "Eikö teidän pitäisi olla kylässä auttamassa muita miehiä, miehisissä töissä?" Mikael naurahti ja kohautti olkiaan huvittuneena. "Äitini pyysi minua metsästämään lounaaksi pari jänistä, mutta en ole onnistunut saamaan mitään tänään." Mikael selitti ja aikoi jatkaa kun Joonatan keskeytti hänet. "Mikael on opettanut eläimet varomaan hänen ritsansa ääntä. Hän paukauttaa puuta aina ennen kuin lähtee metsälle. Eläimet pakenevat ja jäävät eloon." Anna nauroi, sillä kaikki tiesivät männystä, josta oli kaarnaa irronnut. "Se ei varmasti ole mikään syy. Tänään meillä vain oli epäonnea. Joonatan ehdotti, että kulkisimme puron viertä, sillä elämethän tulevat tänne juomaan. Luulisi täällä olleen edes yksi hirvi, tai mitä vain." "Mutta mitään ei ole näkynyt?" Mikael pudisti päätään ja irvisti hetken ärtyneenä. Joonata virnisti ja katsoi Annaa. "Mitä sinä niillä kukilla aiot?" Joonatan kysyi. "Voi, nämä ovat yhdelle tytölle. Hän onnistui vahingossa rikkomaan omansa, ja lupasin hakea lisää kukkia häntä varten. Ne olivat jo ihan lopussa meiltä muutenkaan, eikä muutamista lopuista olisi riittänyt uuteen seppeleeseen. Lupasin myös auttaa häntä tekemään uuden. Luulen, että hän oli ensimmäistä kertaa seppeleitä tekemässä." "Ensimmäistä? Oliko hän toinen minun sisaristani, tiedätkö?" Mikael katsoi häntä uteliaana. Anna rypisti otsaansa miettiessään, sitten hän kohautti olkiaan. "En osaa sanoa. En tunne heitä niin hyvin. Hehän ovat kaksoset, eikö?" Mikael nyökkäsi ja Anna jatkoi: "No, siinä tapauksessa ei varmaankaan. En muista nähneeni samannäköistä tyttöä, kuin hän. Mutta - niin, en ole varma. Voi olla." He juttelivat vielä vähän aikaa, ennen kuin he kuulivat jotain mikä sai heidät hiljenemään. Jossain pyrähti suuri parvi lintuja lentoon, mutta varsin läheltä. Anna kysyi oliko se jokin eläin, joka ehkä pelästytti linnut, mutta Joonatan pudisti päätään. He kuuntelivat josko kuuluisi muutakin. Maasta tuntui kuuluvan matalaa ja hiljaista jytinää. "Eikös tuo ääni tule tien suunnalta...?" Mikael sanoi hiljalleen. "Taitaa tulla. Mitäköhän se on?" He kuuntelivat vielä hetken outoa ääntä. Sitten Joonatan kääntyi muihin päin ja sanoi, että heidän kannattaisi varmaan palata kylään nyt. Hän ei sanonut, mutta hänellä oli hyvin ikävä tunne sisällään. Joonatan oli varma, että jotain oli menossa vikaan. Anna ja Mikael myöntelivät ja niin he lähtivät kulkemaan hitaasti takaisin kylään. Joonatanin teki mieli mennä nopeammin, mutta eihän kovalle vauhdille ollut mitää syytä. Eihän kylällä nyt mitään tapahtuisi. Kylä oli pieni ja syrjässä, kellään ei ollut mitään syytä käydä kylän kimppuun. Naurettava ajatus, Joonatan mietti, mutta ei piristynyt. Ei kylässä voinut olla mitään vialla tällaisena juhlapäivänä. This story © to Riikka Kankaanpää, please do not use without permission. |