|
Mikael heräsi kolinaan kammarissaan. Hän irvisti, mutta avasi silmänsä rakoselleen ja katsoi kuka piti sellaista melua lähellä häntä. Toinen hänen nuoremmista sisaristaan oli ottanut hänen linkonsa ja veti sitä toinen silmä kiinni, kieli pistäen ulos suusta. Sitten sisko päästi irti ja pieni kivi napsahti kammarin seinään. Mikael heräsi kolinaan kammarissaan. Hän irvisti, mutta avasi silmänsä rakoselleen ja katsoi kuka piti sellaista melua lähellä häntä. Toinen hänen nuoremmista sisaristaan oli ottanut hänen linkonsa ja veti sitä toinen silmä kiinni, kieli pistäen ulos suusta. Sitten sisko päästi irti ja pieni kivi napsahti kammarin seinään. "Minä nukuin vielä", Mikael mutisi ja nousi nojaamaan kyljelleen. Sisko katsoi häneen viattomana ja maiskautti suutaan hymyillen. "Äiti käski herättämään. Mutta minä en halunnut vielä, kun sinä et koskaan anna minun leikkiä tällä." Sisko heilutteli päätään puolelta toiselle ja sormeili linkoa. Mikael haukotteli ja lysähti takaisin selälleen. "Anna sen olla. Olet liian pieni käyttämään linkoa, etkä muutenkaan saisi edes kokeilla sellaista, vaikka isompi olisitkin." Hetken mietittyään sisko niiskaisi muka välinpitämättömänä ja viskasi lingon kammarissa olevalle lipastolle. Sitten sisko kääntyi ja kävellessään huoneesta pois totesi, että Mikaelin olisi hyvä nousta ylös heti, koska äidille oli tälle asiaa. Mikael tuijotti kammarin kattoa. Sitten hän potki peittonsa sivuun ja nousi. Hän puki pikaisesti päälleen samat vaatteet, joita hän oli pitänyt edellisenä päivänä, sillä ne olivat vielä ihan hyvät ja puhtaat - ainakin Mikaelin mielestä. Hän laittoi vielä linkonsa vyöhönsä kiinni. "Huomenta", Mikael huokaisi päästessään keittiöön. Hänen kaksossisarensa istuivat jyhkeän pöydän ääressä syömässä puuroa. Heidän äitinsä oli hellan luona sekoittamassa kattilallista jotakin, jonka Mikael arveli olevan heidän aamupuuronsa. Pöydällä oli hänelle lautanen valmiina, joten Mikael istui tavanomaiselle paikalleen. Äiti nosti kattilan hellalta ja tuli antamaan hänelle tuhdin annoksen runsasta puuroa. Mikael kurotti itselleen palasen ruislimppua ja alkoi syödä. "Pidäpäs muuten kiirettä Mikael, sinun täytyy käydä metsällä", hänen äitinsä sanoi viedessään kattilan takaisin hellalle. Mikael nielaisi ja kysyi sitten miksi. "Ajattelin, että jänikset olisivat hyvää lounaaksi. Iltaa varten minulla on ruokaa, mutta päivälläkin pitäisi saada jotain murkinaa. Isäsihän on rakentamassa juhlapöytää vartijapuiden luo, ja hänellä on varmasti nälkä silloin. Lopettele pian niin pääset lähtemään." Äiti meni komerolle ja nosti sieltä esiin kulhollisen taikinaa, jota hän sitten ryhtyi veivaamaan komeron viereisellä pöydällä. Tytöt kilistivät nyt tyhjiä kulhojaan lusikoillaan ja riensivät sitten nopeasti ulos, kikattaen mennessään. "Pitäisikö ne jänikset saada nyt ihan heti haetuksi?" Mikael ihmetteli ja keräsi heidän kolmen astiat yhteen. "Ei tietenkään mitään kiirettä, mutta olisi hyvä jos voisit tuoda muutaman mahdollisimman pian. Minun pitää ehtiä tehdä illan ruoat valmiiksi myös." Mikael nyökkäsi ja toi lautaset ja lusikat astianpesusoikon luo. Hän kääntyi äitiinsä päin, nojasi pöytään ja kysyi vielä: "Tarvitaanko jotain muutakin, vai riittääkö pari jänistä? Mitä jos saan rusakon?" "Ei väliä, kunhan on tarpeeksi lihaa meille kaikille." Äiti alkoi pyörittää taikinaa sämpylöiksi. Mikael hymyili, antoi suukon äitinsä poskelle ja lähti sitten ulos. Kylän vartijapuiden luo oli jo kokoontunut pieni joukko tyttöjä. Mikael arveli, että he olisivat pian lähdössä yhdessä etsimään kukkia koristeita vartan. Hän siskonsa olivat luultavasti joukossa mukana, vaikka he olivat oikeastaan liian nuoria vielä. Mikael tunsi siskonsa oikein hyvin ja tiesi näiden toisaalta haluavan leikkiä kylän nuorempien lasten kanssa. Hän jatkoi matkaansa ripeästi. Mikaelin koti oli lähellä kylän keskusta, mutta heistä suoraan metsään päin ei ollut muita mökkejä. Hän ohitti muutamien muiden tuvat, mutta ei nähnyt ketään ulkona. Metsän laidalle oli laitettu paksu puunrungon pala puunhakkuuta varten. Läheisestä männynrungosta oli kuoriutunut pieneltä matkalta kaarna kokonaan pois. Mikael katseli maahan ja nähdessään sopivan kiven, nappasi tämän ja asetti sen linkoonsa. Hän tähtäsi ja osui mäntypuun kaarnattomaan kohtaan. Hänellä oli tapana harjoitella tarkkuutaan juuri täällä. Kolme vuotta sitten hän oli viisitoistavuotispäivänsä iltana istunut täällä auttamassaan isoisäänsä. He olivat hakanneet puita pölkyllä, jonka hänen isoisänsä oli itse asiassa siihen laittanut nuoruutensa päivinä, kun kylää hädin tuskin oli ja suurin osa miehistä olivat olleet puunhakkaajia. Isoisä oli keskeyttänyt työnsä hetkeksi ja istunut kivelle, viittoen Mikaelia tekemään samoin. Mikael oli istahtanut maahan kiven vierelle, toista samankokoista kun ei tarpeeksi lähellä ollut. Sitten isoisä oli ottanut esiin kuluneen, nahkaisen pussin, antanut sen Mikaelille ja sanonut, että sen sisällä oli lahja hänelle. "Älä esittele sitä kaikille. Tiedän, että äitisi ei pitäisi siitä. Ainakaan aluksi", oli isoisä sanonut kun Mikael veti pussista esiin lingon. Isoisä oli näyttänyt hänelle miten linko toimi, eivätkä he ehtineet sen jälkeen yhtään puita enää hakatakaan. Isoisä oli myös neuvonut vakavana häntä miten linkoa tuli pitää suojassa, niin ettei se hapertunut liian pian ja mennyt käyttökelvottomaksi. Melkein joka ilta he menivät yhdessä ensin puita hakkaamaan, jonka jälkeen Mikael harjoitteli lingon käyttöä isoisänsä vahtivien silmien alla kunnes oli liian pimeää olla ulkona. Kaksi vuotta sitten isoisä oli kuollut. Hän oli voinut hyvin edellisenä iltana, eikä mikään ollut varoittanut heitä, että jokin olisi ollut huonosti. Sinä aamuna Mikael oli käynyt herättämässä hänet, koska aamu oli ehtinyt jo pitkälle ja yleensä isoisä nousi aivan yhtä varhain kuin kaikki muutkin. Mikael oli lähtenyt omia puuhiansa hoitamaan ja isoisä oli jäänyt pukemaan. Kun häntä ei kuulunut ulos vielä pitkän ajankaan päästä, Mikaelin isä oli mennyt puhumaan hänelle. Isoisä oli maannut sängyllä täysissä pukeissa, silmät auki, rauhallinen ilme kasvoillaan. Hän oli vain kuollut. Mikael oli silloin ollut hyvin surullinen ja hän muisti itkeneensä kylän tietäjän suorittaessa hautajaisriittejä. Mutta elämä jatkui, ja Mikael ajatteli isoisäänsä aina onnistuessaan erityisen hyvin harjoitellessaan lingolla. Mikael etsi maasta sopivan kokoisia kiviä, joita olikin enemmän kuin tarpeeksi. Hän keräsi kokoon kämmenensä täydeltä kiviä, jotka hän laittoi avonaiseen pussiin, joka roikkui hänen vyöltään. Siellä oli muutama kivi edelliseltä päivältä, mutta ne olivat liian pieniä metsästykseen. Hän varmisti, että iso nahkainen pussi riistaa varten oli mukavasti kohdallaan hänen selässään, ja asteli sitten metsään. Monen tunnin päästä hän päätti luovuttaa. Hän ei ollut nähnyt yhtään pientä eläintä, tuskin edes vilahdukselta. Hirviä hän oli nähnyt kahdesti, mutta ne olivat olleet aivan liian isoja lingolla tapettaviksi, eikä hän muutenkaan olisi saanut tuotua mitään kotiin, sillä hän oli aiemmin huomannut unohtaneensa tarkistaa oliko hänellä veitsi mukana, eikä se ollut yhdessäkään pussissa mukana. Haluamatta kuitenkaan mennä suoraan takaisin kotiin, missä äiti vain lähettäisi hänet isän ja muiden miesten luo tekemään raskaita kantotöitä, hän mietti mitä voisi tehdä kuluttaakseen tarpeeksi aikaa. Katsellessaan ympärilleen hänelle tulivat mieleen kalliot. Hän voisi mennä kallioille ihastelemaan näkymiä. Sitten hänelle tuli Joonatan. Hän on varmasti siellä, Mikael ajatteli, ja hetken pohdittuaan hän päätti, että yrittäisi puhua Joonatanille josko tämä tulisi juhlaan. Hän ei ehkä olisi iloisinta seuraa, mutta seuraa kuitenkin. Mikael oli lapsesta asti ollut varsin vakava poika. Tummahiuksinen ja voimakasrakenteinen Mikael ei kuitenkaan ollut välittänyt paljon hipasta tai painista, kuten muut pojat. Joonatan oli silloin ollut hyvin eläväinen poika, helposti innostuva ja välillä varsinainen kiusankappale. Mikael sen sijaan oli ollut kiinnostunut metsästäjien yksinäisestä ja aikaavievästä työstä jo pienestä. Hän oli monta kertaa pyytänyt hartaasti isäänsä ottamaan tämä mukaan edes yhdelle retkelle, mutta ei ollut kuitenkaan päässyt ennen kuin oli yli kymmenen. Hän oli ollut kenties enemmän haitaksi kuin hyödyksi, Mikael kun ei oikein osannut liikkua maastossam eikä hänellä riittänyt kärsivällisyyttä odotella saaliin ilmaantumista.. Hän oli oppinut joitain asioita ennen pitkää, mutta erityisen taitava hän ei ollut, muuten kuin lingon käytössä. Perhettään Mikael rakasti enemmän kuin mitään muuta. Hän oli ollut erittäin ylpeä kaksossisaristaan kun nämä olivat syntyneet, ja pitänyt heistä niin paljon huolta kuin oli pienenä pystynyt. Vieläkin hän saattoi vahtia heitä tarkkana ja tulla varoittamaan, jos nämä eivät olleet tarpeeksi varovaisia. Siskot olivat kuulleet metsän vaaroista vähintäänkin sata kertaa ja monesta muusta vain hieman vähemmän. Kun Joonatanin vanhemmat olivat kuolleet, Joonatanista oli tullut täysin päinvastainen kuin mitä hän oli ollut. Muut lapset vain onnistuivat ärsyttämään häntä, paitsi Mikael. Joonatan kaipasi kyllä seuraa, mutta sellaista rauhallista, ja Mikaelin tyyni vakavuus oli hänelle mieleen. Heistä ei kuitenkaan tullut ystäviä kuin muutama vuosi sitten. Päästessään lopulta kallioiden luo Mikael oli kuumissaan ja väsyksissä. Hän ei pystynyt näkemään Joonatania, mutta arveli tämän olevan paikalla joka tapauksessa. Kun hän oli kiivennyt ensin matalasta kohdasta, jonka Joonatan oli näyttänyt hänelle, kävellyt pitkin kallioita hän pääsi näköetäisyydelle huipusta. Joonatan istui siellä olevalla kivelle, katsellen häntä. Vielä lähemmäs päästyään Mikael huomasi Joonatanin hymyilevän hieman omahyväisesti. "Kuulin sinut jo kaukaa", hän totesi kun Mikael istui kivelle ja risti jalkansa. Mikael odotti hetken henkensä palautumista ja sanoi sitten: "En ole yllättynyt. Tänään oli oudon rankkaa kivuta tänne." "Olet väsynyt talven mittaan. Sinun olisi pitänyt rehkiä pidempään, ei vain kovempaan." "Oikeassahan sinä." He katselivat kylästä nousevia ohuita savupilviä. Mikael otti linkonsa esiin ja käänteli sitä käsissään, ja kysyi samalla kuin sivumennen: "Oletko ajatellut tulla illalla juhlaan?" Joonatan tuhahti pehmeästi. "Itse asiassa olen", hän sanoi ja katsoi Mikaelia virnistäen, kun tämä katsahti häneen yllättyneenä. "En.. odottanut sitä, itse asiassa. "Niin ajattelinkin. Se ei kuitenkaan tunnu enää niin pahalta. Minusta olisi oikeastaan mukavaa viettää vähän aikaa ihmisjoukossa." "Aikaa? Ajattelitko vain seisoskella ja katsella, vai ihan osallistua?" "Syöminkeihin? Tuleehan minunkin nälkä, mutta pärjään vähällä. Juominkeihin? On sopivaa nostaa malja juhlalle, tai.. muistoksi. Tanssiin? No, siinä en varmaankaan pärjäisi", Joonatan naurahti. "Voisithan aina tanssia Annan kanssa. Hän antaa anteeksi kaiken ja opettaisi kyllä sinuakin nopeasti osaamaan vähintäänkin yhden tanssin." "Anna... En taida muistaa..." Joonatan katsoi kysyvästi Mikaelia. "Hän on syntynyt kesällä meidän jälkeemme. Vaaleat hiukset, mutta tummemmat kuin sinun. Pitää hiuksiaan auki? Melko lyhyt, hyvin hymyileväinen? Joko muistuu mieleen?" "Luulen niin. Hän onkin oikein kaunis, eikö?" He naurahtivat Mikaelin nyökkäillessä hyväksyvästi. "Olen iloinen, että olet tulossa. Luulen, että se tekee sinulle hyvää", Mikael totesi. Joonatan hymyili ja kiitti häntä nolona. He puhelivat jonkin aikaa, ennen kuin Joonatan otti esille ruisleivät ja tarjosi Mikaelille varhaista lounasta. Päivä ei olut ehtinyt vielä puoleen, mutta Mikael pyysi Joonatania palaamaan hänen kanssaan kylään nyt, jotta Mikael ehtisi vielä kerran yrittää onneaan metsästyksessä. Hän ei halunnut palata tyhjin käsin. Joonatan oli hetkessä valmis ja niin he kääntyivät kiipeämään kallioilta pois. This story © to Riikka Kankaanpää, please do not use without permission. |