|
Oli hämärää. Aurinko oli päässyt vasta puolittain taivaanrannan yli. Havumetsässä tuuli suhisi ja puhalteli läheisten kallioiden yli. Maassa tuoksui multa ja kasteen raikkaat aluskasvustot. Lintu visersi jossain korkealla puun latvan vieressä ja kauempana kukkui käki. Metsässä puro virtasi rauhallisesti matkaansa jonnekin kauas, melkein muihin maihin asti varmaankin. Puun rungolla rapisi ja orava syöksähti mäntyä pitkin ylös käpy suussaan. Metsästä johti polku pieneen uniseen kylään. Puiset talot olivat sopivasti erossa toisistaan, jotta kaikilla olisi oma rauhansa. Kylän laidoilla, melkein metsän puiden hämäryyden alla oli muutama vähän kuluneempi koti, joiden seinissä kasvoi jo sammalta. Jos ei tiennyt niiden sijaintia, kauempaa katsoessa niitä ei nähnytkään. Aamu oli varsin aikainen. Kylässä oli enimmäkseen peltotyöläisiä, jotka yleensä aamuisin lähtivät jo sarastuksen aikaan kauempana vuorilla sijaitsevan kaupungin pelloille töihin. Omaa peltopalstaa kyläläisillä ei ollut, mutta hiedän joukossaan oli taitavia metsästäjiä ja silloin tällöin joukko kyläläisiä lähti läheiseen kaupunkiin turkiksia myymään. Tänään kaikki kuitenkin vielä nukkuivat, sillä oli nimittäin juhlapäivä eikä kukaan lähtenyt pois töihin. Vaimot ja äidit tosin nousisivat kyllä jonkin ajan päästä aamiaista valmistelemaan. Eräässä sammalen häivyttämässä mökissä joku oli kuitenkin jo hereillä. Kahdeksantoista vuotias Joonatan leikkasi limpusta ruisleivän palasia, jotka hän sitten siirsi varovasti eräreppuunsa turvaan. Aamuaurinko loisti matalalta, mutta kirkkaasti tuvan keittiön värikkäistä paloista tehdystä ikkunasta sisään, värjäten Joonatanin vaaleat hiukset punaiseksi ja siniseksi. Joonatan seisahtui hetkeksi katselemaan ulos ikkunasta. Hän joutui siristämään silmiään koska aurinko loisti suoraan häneen päin. Ulkona ei ollut ketään. Sitten hän kuuli kuinka ovi avautui hänen takanaan. "Taasko sinä olet lähdössä, Joona-kulta?" Joonatanin muori astui keittiön puolelle ja kietoi huovan olkapäilleen, katsoen vakavana Joonatania. Joonatan kääntyi muoriin päin, mutta suuntasi katseensa tuvan lattiaan. "Taas", hän virkkoi hiljaisena. "Etkö tule laisinkaan juhlaan? Siitä on jo niin monta vuotta, toivoisin..." Joonatan nosti katseensa ja hymyili vähän. "Rakas muori.." Joonatan tuli muorin eteen ja otti häntä kevyesti olkapäistä kiinni. Muori ylsi pitkää Joonatania tuskin olkaan. "Sinä olet tehnyt hyvin minulle. Mutta tämä on.. pitkä päivä. Haluan muistella heitä. Vielä tämän kerran", hän lisäsi äkkiä, kun näytti siltä kuin muori olisi sanomaisillaan vastaan. Mutta muori ymmärsi ja nyökkäsi. Juhla ei ollut kaikille ilon päivä. "Sinun pitää olla varovainen.." muori muistutti ja sai Joonatanin naurahtamaan hänelle. "Älä rypistä otsaasi minulle, olen aina varovainen. Ei hätää, otan veitsen mukaan ja kalliot tunne kuin oman itseni." Joonatan meni takaisin eräreppunsa luo, tarkisti että leivät olivat siististi ja veti sitten repun nyörit kiinni. Hän sanoi: "En muutenkaan aio olla siellä pitkään. Puoleen päivään vain, kenties." Muori tuhahti lempeästi, mutta ei sanonut mitään. Joonatan nosti repun ja heilautti sen selkäänsä. Muori seurasi häntä ovelle, halasi vielä häntä ja jäi katsomaan kun Joonatan lähti reippaasti etenemään metsään, pohjoisen suuntaan. Joonatan asteli ripeästi mäntyjen ohitse, suunaten kulkunsa kylän läheisille kallioille. Matka ei kuitenkaan ollut lyhyt ja aurinko oli noussut puunlatvojen tasalla kun hän lopulta pääsi kivisemmälle maaperälle. Joonatan pysähtyi hengähtämään erään kivenmurikan luo ja toivoi, että olisi laittanut paksummat vaatteet päälle. Vaikka oli vasta myöhäiskevät, aamut saattoivat olla varsin viileitä, vaikka aurinko olisikin lämmittänyt yhtä puolta. Hän kyllä lämpiäisi pian, joten hän ravisti reppua parempaan asentoon selässään ja kääntyi sitten kiipeämään kallioille. Kalliot eivät olleet jyrkkiä, eivätkä erityisen korkeita, mutta Joonatan tiesi hyvän huippukohdan, josta saattoi nähdä puidenlatvojen yli, melkein pellolle saakka. Se oli hänestä erittäin hyvä paikka, silloin kun hän halusi olla yksin ja miettiä asioita. Siellä oli litteä kivi, jonka päällä saattoi mukavasti istua, tosin silloin ei nähnyt puilta kuin joitain kylän kaksikerroksisten talojen yläosia. Joonatan riensi istumakivensä luo ja heilautti eräreppunsa sen viereen. Hän istui, nojautui käsillään taaksepäin ja sulki silmänsä. Se oli tapahtunut tasan kymmenen vuotta sitten, samanlaisena juhlapäivänä. Joonatan muisti. Hän oli ollut lapsi vielä. Hän ja muut kylän lapset olivat leikkineet kylän keskivaiheilla, hypelleet ja juosseet, ja pitäneet hauskaa. Heitä vanhemmat, siihen oikukkaaseen ikään ehtineet nuoret tytöt seisoskelivat kylän vartijapuiden luona nauraen ja punoen kukkakoristeita ripustettaviksi puiden oksille. Vanhemmat pojat olivat vain vähän matkan päässä tytöistä, keskustellen kovaan ääneen jostakin - Joonatan ei muistanut mistä, mutta pystyi kuvittelemaan sen olleen tavallista poikien isottelua - ja silloin tällöin he vilkuilivat tyttöjen suuntaan toivoen että tyttöjen kikattava joukko siirtyisi kuuntelemaan heidän tarinoitaan. Aikuisia oli rientänyt ees taas, talosta toiseen kantaen suuria koreja täynnä ruokaa illaksi. Juhla alkoi oikeasti vasta auringon laskettua, mutta sillä ei ollut väliä. Kyläläisille juhla alkoi tavallaan aina heti aamusta. Joonatan ja lapset olivat innoissaan odottaneet, että ilta tulisi, vaikka oli vasta keskipäivä. He olivat kuluttaneet aikaa jahdaten toisiaa ja nauraen, kunnes jostain kylän laitamille oli syntynyt hiljaisuus. Metsästä oli juossut yksi metsästäjistä, joiden oli tarkoitus hankkia riistaa illan juhliin. Mutta metsästjä ei ollut tuonut uutisia suuresta onnesta riistan metsästyksessä, vaan varoituksen. Susia! Joonatan ajatteli ja avasi silmänsä. Hän joutui sulkemaan ne melkein heti, kun korkeammalle noussut aurinko häikäisi hänet. Joonatan suoristautui ja käänsi päänsä alas. Hän hieroi hetken silmiään. Susia... He kaikki olivat hiljentyneet. Sudet olivat vakava asia. Vanhempia kerääntyi metsästäjän luo ja kuullessaan uhasta he olivat rientäneet lasten luo ja veivät nämä pian turvaan sisään. Tytöt kiirehtivät omiin koteihinsa ja pojat myös. Metsästäjä vilkaisi häneen surullisesti ennen kuin riensi takaisin. Joonatan yritti nähdä ympärilleen missä hänen vanhempansa olivat, mutta heitä ei kuulunut. Hän oli silloin muistanut miten hänen vanhempansa olivat sinä aamuna sanoneet, että koska Joonatan oli jo niin iso poika, hän voisi pitää huolen itsestään sillä aikaa kun he menisivät metsästäjien mukaan. Vanhemmat olivat olleet niin innostuneita metsästyksestä ja Joonatan oli ollut ylpeä itsestään. Hän ajatteli, josko hänen pitäisi nytkin pitää huoli itsestään ja mennä suoraan kotiin. Heidän talonsa ei onneksi ollut metsän laidan lähettyvillä. Juuri kun Joonatan oli kääntynyt juostakseen pois, hän näki muorin lähestyvän häntä. Jo silloin harmaahapsinen, miehensä vuosia sitten menettänyt muori tuli hänen luokseen ja tarttui häntä käsistä. Muori ei ollut sanonut mitään, mutta hänen katseensa sai Joonatanin silmät kostumaan. Sitten muori oli kietonut kätensä Joonatanin harteilla ja lähtenyt viemään tätä poispäin aukiolta. Samoin muori oli pitänyt häntä lähellään, käsi lämpimänä hänen hartioillaan kun metsästäjät olivat palanneet peitettyjä paareja kantaen. Ruskeat villahuovat olivat tummentuneet päältä. Joonatan tiesi että hänen vanhempansa olivat poissa, silloin. Kukaan muu ei ymmärtänyt sitä. Jotkut yrittivät väittää, että hänen vanhempansa vain olivat menneet toiseen maahan, mutta että kyllä he sieltä hänet näkisivät. Mutta miten he voisivat nähdä Joonatanin, kun heidät oli haudattu vartijapuiden alle? Hänen ystävänsä eivät ymmärtäneet miltä hänestä tuntui, eikä kestänyt pitkään kunnes hän oli täysin eristäytynyt heidän seurastaan. Muori ei ollut sanonut mitään. Ei tarvinnut, sillä hän tiesi. Sen jälkeen Joonatan oli usein karannut muorin metsään vaeltelemaan, aivan yksin ilma mitään tarvikkeita. Hän oli joskus vain juossut ja juossut, kunnes oli saavuttanut kalliot ja jäänyt sitten niiden huipulle katsomaan maailmaa ympärillään. Hän oli palannut usein vasta yöllä, yrittänyt hiipiä hiljaa omaan kammariinsa, mutta muori oli aina odottamassa häntä, surumielinen katse silmissään. Joonatan oli itkenyt itsensä uneen muorin pitäessä häntä sylissään. Ennen pitkää hän oli saanut pitkän pyytämisen jälkeen veitsen yhdeltä metsästäjältä. Se ei ollut kovin terävä, mutta Joonatan oli käyttänyt sen hiomiseen kaksi päivää, ja veitsen terä suorastaan loisti sen jälkeen. Joonatan lähti yhä usein metsään, mutta enää hän ei viipynyt auringon laskuun asti. Susia ei enää kulkenut kylän lähettyvillä, sillä läheisestä kaupungista oli vuosien saatossa palkattu paljon kulkevia metsästäjiä tappamaan susilaumoja. Joskus harvoin, kun Joonatan oli yöpynyt kalloilla hän oli kuvitellut kuulevansa ulvontaa jostain kaukaa idästä, missä kukaan ei asunut. Hän ei tuntenut enää vihaa, vain surua. Hänen vanhempansa olivat kuolleet ja susilaumoja oli tapettu. Joonatan ei halunnut tehdä enempää. Hän oli käynyt nukkumaan. Joonatan huokaisi ja venytteli. Hän oli hieman turta kylmällä kivellä istumisesta ja nousi siis venytelläkseen tehokkaammin. Vetäessään syvään henkeä hän kuuli yhtäkkiä miten jokin rapsahti hänen lähellään. Joonatan jännittyi ja veti veitsensä esiin. Ääni oli kuulunut hänen sivultaan, mutta kalliolta alaspäin. Hän kumartui varovaisesti kurkistamaan kallionreunan yli, joka siltä puolen oli varsin jyrkkä. Sitten hän rauhoittui, naurahti ja laittoi veitsensä pois. Joonatan istui takaisin kivelle odottamaan, että Mikael ehtisi hänen luokseen. Mikaelin täytyisi kiertää samaa reittiä, jota hänkin oli kulkenut. Joonatan ajatteli, että Mikael oli varmastikin tulossa suostuttelemaan häntä juhliin, ja Mikaelia hän saattaisi kuunnellakin. Joonatanilla oli ainakin yksi ystävä. This story © to Riikka Kankaanpää, please do not use without permission. |