ALKU Kalpea aamu valaisi Joonatanin vaaleat kasvot mökin keittiön värikkään lasin läpi saaden hänet näyttämään iloisemmalta kuin hän olikaan. Hän pakkasi ruisleipää ja vettä ja tarvikkeita uskolliseen eräreppuunsa. Keittiön sisäkammariin johtava ovi avautui ja vanhan oloinen nainen astui keittiöön sisään.      "Joona, taasko lähdet? Etkö tänäkään päivänä halua olla muiden kanssa? Etkö vieläkään?" Joonatan kääntyi katsomaan naista.      "En enää. En tänään. Ehkä toisena päivänä, ehkä vuosien päästä vasta, muori."      Muori painoi kasvonsa alas ja pudisti hiljalleen päätään. "Et ikuisuuteen voi paeta. Täytyy sinun unohtaa kärsimyksesi ja alkaa elää. Ehkä tavata joku mukava tyttö..." Joonatan ei malttanut olla hymyilemättä muorin kommentille tytöistä. Aina muori yritti hänen parastaan, sen Joonatan tiesi ja arveli, että pian hänen täytyisi myös paremmin kuunnella, ottaa neuvo vastaan, tehdä parhain.      "Muori-kulta", Joonatan sanoi hymyillen ja asteli muorin luo, painaen sitten kätensä naisen olkapäille. "Jonakin päivänä… Ja monta pientä lasta myös? Nekö tekisivät sinusta onnellisen puolestani?"      "Vain sinun parhaaksesi, kulta, minä sellaista toivon."      "Tiedän." Joonatan halasi vanhaa naista ja antoi tälle pienen suukon poskelle.      "Mutta ei nyt. Tänään haluan mennä luontoon ja miettiä. Vielä kerran", hän lisäsi pikaisesti nähdessään muorin kohottavan päätään vastalauseeseen. Nyt muori oli hiljaa ja hetken päästä nyökkäsi, myöntyen.      "Olkoon niin. Olethan varovainen?"      "Mahdollisimman. Sinun ei tarvitse olla minusta huolissaan, otan veitsen mukaan." Muori nyökkäsi vielä toisen kerran, hyväksyvästi ja kääntyi sitten takaisin sisäkammariin johtavan oven luo. Hän meni ja sulki oven kiinni perässään, jättäen Joonatanin yksin keittiöön. Joonatan haroi notkeilla sormillaan vaaleita hiuksiaan ja huokaisi. Niin… hänen parastaan muori vain ajatteli… Pitäisi jättää tuska ja ikävä taakseen, lakata suremasta liikaa vanhempiaan. Niin, mutta ei tänään.      Tottuneesti hän heilautti eräreppunsa selkäänsä ja lähti sitten mökistä. Muori katseli häntä sisäkammarin ikkunasta. * * * * * Aamu oli aurinkoinen, lintujen viserrystä täynnä. Joonatan suuntasi kylästä poispäin, läheisille kallioille. Vakaasti astellen, pitäen yllä hyvää vauhtia, hän lähestyi kivisempää ympäristöä. Havupuut alkoivat harventua ja sammal täplitti selvemmin maata. Tottuneesti hän kiipesi jyrkkää rinnettä ylös ja ylhäällä istui sammalenvihreälle kivelle. Hän katseli havupuiden latvojen yli, kylään päin. Joonatan tiesi, että tänään kylässä olisi suuret juhlat, jotka kestäisivät, jos nuoret vain jaksaisivat, pitkälle yöhön. Jo nyt kylässä ripustettiin ympäriinsä koristeellisia kukkaköynnöksiä juhlaa varten, vaikkei sen todellisuudessa pitänyt alkaa kuin vasta illalla. Sama se, juhla alkoi tavallaan aina heti aamusta.      Joonatan nosti kasvonsa hellän pilvistä taivasta kohti. Hän siristi silmiään ja katseli lintujen lentoa sinisellä taivaalla. Aurinko paistoi hänen kasvoilleen ja hän tunsi olonsa rauhalliseksi. Hän huokaisi. Väistämättä muistot tulivat jälleen kerran hänen mieleensä. Jälleen kerran hän muisti tuon aamun kymmenen vuotta sitten, kun hän oli viattomana leikkinyt monien ystäviensä kanssa, innostuneena odottaen virallista ilmoitusta juhlan alkamisesta. He, hän ja joukko muita kylän lapsia, olivat jahdanneet toisiaan ja nauraneet. Sitten kylään oli juossut muutama hengästynyt metsästäjä. He olivat huutaneet susien hyökkäyksestä. He, lapset, olivat hiljentyneet. Sudet olivat vakava asia.      Vanhempia oli kerääntynyt metsästäjien ympärille, ja kuullessaan uhasta, he olivat rientäneet lastensa luo ja taluttaneet nämä kukin omiin koteihinsa. Joonatanin vanhemmat eivät tulleet hänen luokseen. Pieni Joonatan-lapsi muisti, että hänen vanhempansa olivat sinä aamuna naureskellen sanoneet hänelle, että he menisivät metsästäjien mukaan. Siitä oli ollut pitkä aika kun he viimeksi olivat olleet metsällä ja Joonatan oli jo tarpeeksi iso poika, pitämään huolta itsestään. Hän oli tuntenut itsensä ylpeäksi, ja hänen vanhempansa olivat olleet niin innostuneita.      Pian kaikki muut lapset olivat viety pois, vain Joonatan seisoi aukiolla, yksin. Metsästäjät olivat vilkaisseet häntä surullisesti ja sitten rientäneet pois. Hän oli katsellut metsään rajaan, toivoen, että hänen vanhempansa olisivat tulleet esiin ja vieneet hänet takaisin kotomökkiin turvaan, niin kuin muiden vanhemmat olivat tehneet. He eivät tulleet. Muori oli tullut. Miehensä vuosia sitten menettänyt vakava, jo silloin harmaahiuksinen vanha nainen oli tullut hänen luokseen ja suostutellut tulemaan kanssaan. Muori oli ollut hänen tukenaan, kun metsästäjät viimein olivat tulleet metsästä ulos, kantaen kankaalla peitettyjä paareja. Muiden ihmisten katseet olivat olleet sääliväisiä, mutta ymmärtämättömiä. He eivät tienneet mitä Joonatan oli tuntenut nähdessään vanhempiensa ruumiit. Vain muori pystyi ymmärtämään hänen suruaan. Sinä päivänä ei ollut juhlaa.      Sen jälkeen hän oli eristäytynyt, jättänyt ystäviensä seuran. Elänyt vain puoliksi päivästä päivään. Hän oli karannut usein pois muorin luota, karannut metsään. Itkenyt itsensä väsyksiin ja lopuksi palannut takaisin muorin hoiviin.      Joonatan muisti, ja itki menetystä yhä. Aamuaurinko teki hänen kyyneleestään sateenkaaren hänen poskelleen. Muistot olivat hänelle surullisia.      Jossain hänen lähellään oksa katkesi ja rapsahti. Joonatan pyyhkäisi nopeasti kyyneleensä pois poskeltaan ja nousi seisomaan. Joku kiipesi ja lähestyi häntä alhaaltapäin. Joonatan tunnisti hänet. Nykyään ainoa ystävä, joka hänellä oli. Mikael tietysti arvasi hänen tulleen tänään tänne. Kenties hän tuli taas pitämään Joonatanille seuraa, ja kenties suostuttelemaan tätä liittymään juhlaan. Edes kerran.      Joonatan istui takaisin kivelle ja odotti Mikaelin pääsevän ylös hänen luokseen. This story © to Riikka Kankaanpää, please do not use without permission.