etusivulle

 

AALTO, Hugo Alvar Henrik, arkkitehti, akateemikko, professori, syntynyt Kuortaneella helmikuun 3. päivänä 1898, kuollut Helsingissä toukokuun 11. päivänä 1976. Vanhemmat: piirimaanmittari J. H. Aalto ja Selma Hackstedt.

—Alvarin isoisät olivat useammassa polvessa mylläreitä, joten isä oli ensimmäistä "koulunkäynyttä polvea". Erittäin tärkeä henkilö Alvarin kehitykselle oli myös äidin isä Hugo Hamilkar Hackstedt, Evon metsäopiston opettaja, täysverinen humanisti, keksijä, luonnon tuntija, jonka kotona luettiin klassikoita alkuperäiskielillä. J. H. Aalto muutti perheensä 1903 Jyväskylään lasten parempien koulunkäyntimahdollisuuksien vuoksi. Alvar pääsi ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta 1916 ja lähti opiskelemaan Helsingin Teknilliseen korkeakouluun, josta valmistui arkkitehdiksi 1921. Alvar Aallolla oli oma arkkitehtitoimisto Jyväskylässä 1923—27, Turussa 1927—33, ja siitä lähtien Helsingissä.
    Alvar Aalto oli Suomen Arkkitehtiliiton puheenjohtaja 1943—58, jona aikana myös Aallon ideoimana Suomen standardisoimislaitos (jonka jälkeläinen tavallaan on nyk. Rakennustietosäätiö) aloitti toimintansa. Hän toimi 1946—48 Massachusetts Institute of Tecnologyn (Cambridge, USA) professorina. Suomen Akatemian jäseneksi hänet nimitettiin 1955, Akatemian esimiehenä hän oli 1963—68. Into piirtämiseen alkoi maanmittari-isän ja hänen apulaistensa suuren piirustuspöydän alla, joskus myös tuon tärkeän "valkoisen pöydän" päällä. Kun hän vielä opiskeluaikoinaan kesäisin oli paljon isänsä apulaisena, sai hän maastotyön ja karttojen teon kautta luonnollisen tuntuman maastoon ja topografiaan, kolmiulotteisuuteen, sekä luonnon rikkaisiin ja tarkoituksenmukaisiin muotoihin. Tämä näkyy selvästi hänen suunnitelmissaan koskivatpa ne rakennuksia, asemakaavoja tai merkittävää design-tuotantoa (lasimaljakot, huonekalut). Koulupoikana ja opiskelijana hän kirjoitteli teräviä pakinoita ja piirsi pilakuvia lehtiin. Valmistuttuaan arkkitehdiksi ensityöt olivat valaisinten, hautakivien jms. piirtämistä, kunnes hänen taitonsa arkkitehtina pääsivät esille.
   Alvar Aallon Etelä-Pohjanmaalle toteutetuista suunnitelmista tärkeimmät ovat: Alajärven nuorisoseurantalo 1919 (myöh. suojeluskuntatalona ym.), Kauhajärven kirkon kellotapuli 1921—23, Mannerin talo Töysässä 1923, E-P suojeluskuntapiirin piiriesikunnan rakennusryhmä (nyk. Seinäjoen Suojeluskuntatalo) 1924—26 (on Aallon esifunktionalistisen uusklassismin ensimmäisen vaiheen päätyö ja ainut alkuperäisenä säilynyt nuoruudentyö), Strömbergin tehdas ja asuntoalue Vaasassa 1944—47, Alajärvellä kunnansairaala 1924—28, Väinölä 1926, kaupungintalo 1966—69, jonka vierellä rakennus-ryhmänä myös seurakuntatalo ja terveyskeskus, nyt uusimpana 1992 kirjastotalo. Kilpailujen perusteella Aalto rakensi Seinäjoen hallinto- ja kulttuurikeskuksen: kirkko Lakeuden Risti 1951—60, kaupungintalo 1958—62, kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto 1964—65, seurakuntakeskus 1965—66, valtion virastotalo 1966—68, kaupunginteatteri 1969—87. Rakennusryhmän keskelle valmistui vielä 1989 koko sommitelman kokoajana graniittilaatoilla ruudutettu kivipintainen Kansalaistori. Tämä Aalto-keskus on ainut Aallon monista "kokonaissuunnitelmista", joka toteutettiin alusta loppuun asti hänen suunnitelmiensa mukaan. Aallolle oli koko hänen uransa ajan tyypillistä pyrkiä saamaan yleisten rakennusten yhteyteen sisäpiha, tori, kansalaisten kokoontumispaikka. Seinäjoelle hän teki uransa ensimmäisen toteutetun sisäpihan Suojeluskunta-taloryhmän keskelle, kirkon ja seurakuntakeskuksen väliin syntyi jälleen agora, ja Aaltokeskukseen Kansalaistori, Aallon uran viimeinen forum.
    Aallon muista kotimaan töistä huomattavimpia ovat: Jyväskylän työväentalo 1924—25, Muuramen kirkko 1926—29, Lounais-Suomen Maalaistentalo Turussa 1927—28 (Aallon viimeinen julkisivuiltaan klassistinen rakennus, mutta kaupunginteatterin interiööreiltään täyttä funkkista!), Turun Sanomien toimitalo 1927—29 (Suomen ensimmäinen täys-funkkistalo), Paimion parantola 1929—33, Viipurin kaupunkikirjasto 1933—35, oma talo Helsingissä 1934—36, Villa Mairea Noormarkussa 1937—39, Sunilan tehdas ja asuntoalue Kotkassa 1936-54, Säynätsalon kunnantalo 1949—52, Teknilli-nen korkeakoulu Otaniemessä 1949—70, Rautatalo Helsinki 1951—55, Kasvatusopillinen korkeakoulu Jyväskylä 1951—71, Kansaneläkelaitos Helsinki 1952—56, Kulttuuritalo Helsinki 1952—58, Koetalo Muuratsalo 1953, Aallon ateljee Helsinki 1955, Teatteri- ja konserttitalo Oulu 1955, Vuoksenniskan kirkko Imatralla 1956-58, Keski-Suomen Museo Jyväskylä 1959—61, Enso-Gutzeitin pääkonttori Helsinki 1959-62, Helsingin keskustasuunnitelma 1959—, Rovaniemen kirjasto 1961—65, Finlandia-talo Helsinki 1967—75, Villa Schildt Tammisaari 1969—70, Lappia-teatteritalo Rovaniemi 1970—75, Lahden kirkko 1970—78, Alvar Aalto-museo Jyväskylä 1971—73, Jyväskylän teatteritalo 1972—82.
   Aalto ei suinkaan keskittynyt vain julkiseen rakentamiseen, sillä asuinrakennuksia ja -rakennusryhmiä on toteutettuna paljon. Myös asemakaava-aluesuunnittelmia hän laati kunnioitettavan määrän, useasti kilpailuvoiton perusteella. Aallon funkkiskauden Suomen töistä jäävät ainakin Paimion parantola ja Viipurin kirjastotalo ikuisesti maailman arkkiteh-tuurikirjallisuuteen Suomen arkkitehtuurin kirkkaina helminä. Merkittäviä ulkomailla toteutettuja töitä: MIT asuntola, Cambridge Mass. USA 1947—48, Hansaviertelin asuinkerrostalo Berliini 1955—57, Aalborgin taidemuseo Tanska 1957—72, Wolfsburgin kulttuurikeskus Saksa 1958—63, Essenin oopperatalo Saksa 1959—88, kirkko ja seurakuntakeskus Wolksburg Saksa 1959—62, Institute of International Edueationin sisustus New York 1963—65, Västmanland-Dala osakuntatalo Upsalassa 1963—65, Pohjolan talo Reykjavikissa 1965—68, Benedietine Collegen kirjasto Mount Angel Oregon USA 1965—70 sekä Kirkko ja seurakuntakeskus Riola, Italia 1966-78. Valitettavasti moni ulkomailla voitettu kilpailu jäi vaille toteutusta. Alvar Aalto osallistui ahkerasti arkkitehtuurikilpailuihin niin kotimaassa kuin kansainvälisillä kilpakentillä. Jo 30-vuotiaana hän oli voittanut lukemattoman määrän huomattavia kilpailuja, jotka toivat hänelle vaativia töitä. Maailmannäyttelyiden Suomen-paviljonkikilpailuihin hän osallistui kahdesti: vuonna 1936 Pariisin -37 näyttelyä varten hän sai kilpailun 1. ja 2. palkinnon, vuonna 1938 New Yorkin -39 näyttelyä varten tuli jälleen 1. ja 2. palkinnot ja Aino Aallolle 3. palkinto! Kansainvälisiä tunnustuspalkintoja ja huomionosoituksia tuli runsaasti. On myös muistettava Aallon moni-puolinen design-työ. Hän pysyy aina tämän vuosisadan erittäin merkittävänä huonekalusuunnittelijana ja Aallon maljakot ovat maailmankuuluja taidelasin saavutuksia. Arkkitehtina Alvar Aalto on kuuluisin ja tunnustetuin koskaan eläneistä suomalaisista arkkitehdeistä erikoisesti suuressa maailmassa, vähitellen myös kotimaassaan.

—Puolisot: 1. 1924—1949 arkkitehti Aino Maria Mandelin (Marsio), vanhemmat: ylijunailija Alfred Marsio ja Johanna Lovisa Näsman. 2. vuodesta 1952 arkkitehti Elsa Kaisa Mäkiniemi, syntynyt Kemissä marraskuun 22. päivänä 1922, kuoli 12.4.1994 Helsingissä. Vanhemmat: jääkärieversti Johan August Mäkiniemi ja Aino Maria Kemppainen.

T. S. ( Touko Saari ) Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja III

alkuun | sivun alkuun | aakkosellinen hakemisto | etusivu


AALTO, Paul Georg Nikolai, everstiluutnantti, syntynyt Turussa joulukuun 19. päivänä 1904, kuollut Ilmajoella helmikuun 22. päivänä 1979. Vanhemmat: etsiväylikonstaapeli Johan Viktor Aalto ja Fanny Johansson.

— Ilmajoen ja laajemminkin koko eteläpohjalaisen maanpuolustustyön kannalta oli suuri merkitys sillä seikalla, että Ilmajoen suojeluskunnan päälliköksi tuli sellainen sotilas ja persoonallisuus kuin Aalto oli. Toiminnassaan hän osasi ottaa huomioon toisaalta sotilaallisen kurin ja järjestyksen vaatimukset, toisaalta koulutettavanaan ja johdettavanaan olevan vapaaehtoisen maanpuolustusjoukon ajattelu- ja toimintatavan. Tämä tuli sittemmin merkitsemään aivan erityisen paljon sotavuosien 1939—1944 raskaissa koettelemuksissa. Kapteeni Aallolla oli aikaa kuusi vuotta valmentaa Ilmajoen miehet vastaanottamaan ne vaikeat ajat, joiden myrskypilvet jo olivat nousemassa Euroopan taivaalle, vaikka yksityisen kansalaisen ei ollutkaan niitä silloin vielä helppo havaita.
— Aallon johdolla Ilmajoen suojeluskunta ja muut Ilmajoen reserviläiset, joiden jatkokoulutus tapahtui kertausharjoituksissa, saavuttivat sellaisen koulutuksellisen valmiuden, että kun lokakuussa 1939 valtakunnan puolustusvoima siirrettiin maan rajoille, Ilmajoen tykistö oli myös henkisesti valmis, johtajaansa luottava joukkoyksikkö. Aalto johti patteristonsa läpi pitkien sotavuosien alaistensa kunnioittamana ja myös esimiestensä luottamusta nauttien. Erityisen vaikeissa tilanteissa hänen johtoonsa uskottiin hänen oman patteristonsa lisäksi useista patteristoista koottuja tykistöryhmiä. Näin tapahtui mm. kesän 1944 suurtaisteluissa Karjalan kannaksella Siiranmäen menestyksellisissä torjuntataisteluissa majuri Aalto johti tykistöryhmiä, joka käsitti viisi patteristoa. Viipurin pohjoispuolella käydyissä ankarissa Talin — Ihantalan taisteluissa, suurimmassa kamppailussa, mitä Pohjolan sotahistoria tuntee, Aalto johti koko ajan suuria tykistöryhmiä. Juuri näissä taisteluissa murtui venäläisten suurhyökkäyksen kärki; sitä ennen Suomelta oli vaadittu ehdoitta antautumista.
—  Taistelujen vielä riehuessa majuri Aalto ylennettiin everstiluutnantiksi ja palkittiin 2. luokan vapaudenristillä. Aseitten vaiettua syyskuussa Aalto määrättiin erikoistehtäviin Etelä-Pohjanmaalle. Lokakuun 1. päivänä antamassaan jäähyväispäiväkäskyssä hän lausui käsityksensä käydyistä taisteluista ja niiden merkityksestä samoin kuin ajatuksensa aseveljistään. Hän katsoi, että patteristo oli aina täyttänyt tehtävänsä järkkymättä ja usein vaikuttanut ratkaisevasti taistelun menestykselliseen tulokseen. "Suomen taistelevaa armeijaa ei ole Iyöty", hän lausui. " Saamme asua vapaan isänmaan kamaraa. Parempaa todistusta käymämme taistelun oikeutuksesta ja välttämättömyydestä emme kaipaa, niin raskaat kuin annetut uhrit ovatkin olleet." Komentaja myös kiitti aseveljiään taisteluvuosien aikana osoitetusta taitavuudesta, rohkeudesta ja herpaantumattomasta taistelutahdosta. Se uusi tehtävä johon everstiluutnantti Aalto joutui, vei hänet lopulta 22 kuukautta jatkuneeseen tutkintavankeuteen 1945—1946 ns. asekätkentäjutun vuoksi. Aalto ei kuitenkaan ollut rikkonut sotilasvelvollisuuttaan. Päinvastoin hän oli toiminut esimiestensä antamien tehtävien mukaisesti ja mielessä huolenpito isänmaan tulevaisuudesta, jonka turvaamiseksi oli ryhdytty erinäisiin toimenpiteisiin siltä varalta, että maa joutuisi miehitysuhan alaiseksi.
— Tutkintavankeuden aika oli Aallolle paljolti yksinäisen miehen sotaa, mutta senkin hän kesti miehekkäästi ja suoraselkäisenä suomalaisena. Hän oli yksi niitä eriasteisissa tehtävissä toimineita kansalaisiamme, jotka sodan jälkiselvittelyissä joutuivat kärsimään, jopa tuomituiksikin sellaisesta, mitä yleinen kansalaismielipide ei pitänyt tuomittavana. IImajoen ja koko Etelä-Pohjanmaan historiassa eversti-luutnantti Aalto säilytti pysyvän sijan rauhanvuosien taitavana suojeluskuntajohtajana ja sotavuosien esimerkillisenä rintamakomentajana. Asekätkentäjuttu katkaisi Aallon sotilasuran hänen ollessaan vasta parhaassa miehuusiässään.

— Puoliso: Hämeenlinnassa lokakuun 4. päivänä 1931 Elna Alise Helander, syntynyt Hämeenlinnassa syyskuun 22. päivänä 1909, kuollut Ilmajoella helmikuun 16. Päivänä 1978. Vanhemmat: vaatturimestari Oskar Helander ja Alice Sved.

Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja III. Lyhenne nimimerkki M. U. :n tekstistä.

alkuun | sivun alkuun | aakkosellinen hakemisto | etusivu

AALTONEN, Pauli Aleksander, kuvanveistäjä syntynyt Ilmajoella heinäkuun 5. päivänä 1890 kuollut siellä huhtikuun 30. päivänä 1937. Vanhemmat: kauppias ja maanviljelijä Salomon Aaltonen ja Sanna Kenkkilä (Porkkamäki).

—Taideopinnot: STY:n piirustuskoulu 1912—14.—Teoksia ensi kerran näytt.: 1914. —Julkisia teoksia: Ilmajoen sankaripatsas 1920, Kauhajoen sankaripatsas 1921.—Kokoelmat: Ateneumin taidemus. — SKL:n jäs.
— Pauli Aaltonen oli eteläpohjalaista talonpoikaissukua, jossa jo aikaisemmin oli esiintynyt taiteellista lahjakkuutta. Niinpä Paulin isoisä oli harras luonnonpalvelija, erämies ja puunleikkaaja. Häneltä lieneekin peräisin se herkkä näkemys ja elävä luonnonrakkaus, joka kuvastuu Pauli Aaltosen eläinaiheisissa veistoksissa. Taiteilijan äiti taas oli etevä ryijynmestari.
—   Pauli Aaltonen eli tavallisen eteläpohjalaisen maalaispojan lapsuuden, oli paimenpoikana pienestä pitäen ja kävi kansakoulun Ilmajoella. Jo kansakoulussa tuli näkyviin Paulin taiteellinen lahjakkuus, sillä piirustus oli hänellä veressään. Rippikoulusta päästyään Aaltonen meni 1909 Helsinkiin taideteollisuuskouluun, jonka kurssin hän suoritti hyvin arvosanoin ja kävi samalla valtion stipendillä Tukholman suuressa taideteollisuusnäytteIyssä saamassa oppia ja herätteitä. Välillä hän asui kotipitäjässään ja oli mukana mm. raittiusseura Ladun toiminnassa ja nuorisoseuraliikkeessä.
—   V. 1913 Aaltonen meni Ateneumiin, josta hän seuraavana vuonna pääsi kurssinsa parhaana oppilaana saaden ensimmäisen kehoituspalkinnon. Yhdessä Ragnar Ekelundin kanssa hän sai Ateneumissa ollessaan myös kolmannen dukaattipalkinnon graniittisella naisenpäällä. V. 1914 Aaltonen sai Taideyhdistyksen apurahan Pariisin matkaa varten, mutta saman vuoden elokuussa syttynyt maailmansota teki matkan tyhjäksi. Aaltosen täytyi siirtyä Helsingistä Vaasaan, jossa hän järjesti pian oman näyttelyn ja loi useita veistoksia. Lahjakas nuorimies eli nyt varsinaista kypsymiskauttaan ja tulevaisuus näytti sodasta huolimatta kaikin puolin lupaavalta. — Mutta nuoren miehen levoton veri veti vaikeuksista huolimatta ulkomaille.
— Tammikuussa 1916 maailmansodan parhaillaan riehuessa idässä ja lännessä Aaltonen lähti seikkailemaan. Oikeastaan hän lähti Saksaan aikoen liittyä 27. kuninkaalliseen preussilaiseen jääkäripataljoonaan, mutta Tukholmassa hän joutui muutamien iloisten veljien pariin ja heräsi todellisuuteen vasta Norjan pääkaupungissa.
— Täällä hän jälleen vietti jonkun viikon iloista elämää, kunnes huomasi olevansa suuressa valtamerilaivassa matkalla meren yli Amerikkaan, suoraan New Yorkiin. Täältä hän pian siirtyi suomalaiskeskukseen, Worcesterin kaupunkiin Massachusettsin valtiossa, mutta palasi pian takaisin New Yorkiin ja opiskeli ahkerasti Beaux Arts Institute of Design nimisessä amerikkalaisessa taideakatemiassa.
— Täältä päästyään ja diploomin saatuaan hän matkusti Pennsylvaniaan, Pittsburgin kaupunkiin, jossa hän vapaaehtoisena liittyi Yhdysvaltain armeijaan, tuli Ranskaan 1918, taisteli länsirintamalla saksalaisia vastaan kunnes haavoittui ja joutui pois rintamalta. Sen jälkeen hän sai pienen kuukausieläkkeen Yhdysvaltain hallitukselta kuolemaansa asti. —
—   Vuoden 1918 syksyllä Aaltonen palasi Ranskasta takaisin Amerikkaan, josta tuli kotimaahan 1919. Täällä hän teki ahkerasti töitä, eli parhainta luomisvaihettaan ja järjesti yhdessä taiteilija Yrjö Ollilan kanssa Helsingissä yhteisen näyttelyn, jossa hän sai veistoksistaan paljon kiitosta. Edelleen hän valmisti Ilmajoen sankaripatsaan 1918 kaatuneiden hautakummulle, samoin Kauhajoen sankaripatsaan, joista viimeksi mainittua työtä merkittävällä tavalla avusti hänen vanhempi veljensä Juho Aaltonen.
— V. 1922 Pauli Aaltonen lähti jälleen Amerikkaan, jossa hän meni naimisiin. Jonkin aikaa taiteilija eli nyt rauhallista perhe elämää New Yorkissa, toimi erään teatterin kulissimaalarina ja jatkoi opintojaan samassa taideakatemiassa, jossa hän aikaisemminkin oli opiskellut.
— Pian kuitenkin alkoi hänen toinen suuri seikkailunsa: hän lähti Kanadaan st. James lahden korpiin, kauas pohjoisiin lumierämaihin.Täällä hän metsästeli, nukkui yönsä metsässä, ampui joskus eläimen, mutta jätti usein myös ampumatta ja katseli eläimiä niiden omassa luonnollisessa ympäristössään. Hirven äitikohtaus, jonka hän sittemmin ikuisti sielukkaassa hirviveistoksessaan, on peräisin täältä pohjoisesta korvesta. Tällä neljä ja puoli vuotta kestäneellä "korpivaelluksella" oli tärkeä merkitys Aaltosen kehitykselle. Hänestä kehittyi sielukas ja omintakeinen eläinkuvanveistäjä, jona hän saavutti kestävimmät taiteelliset voittonsa.
— Palattuaan Kanadan korpimailta Aaltonen osallistui Amerikassa neljään taidenäyttelyyn lähinnä eläinveistoksillaan ja sai runsaasti kiittäviä arvosteluja. V. 1928 hän tuli taas Suomeen ja eli sen jälkeen synnyinpitäjässään Ilmajoella vapaana taiteilijana. Keväällä 1937 hän vapaaehtoisesti erosi elämästä. Alkoholi johon hän oli tottunut hukuttamaan sisäistä tuskaansa koitui hänen tuhokseen.
— Aaltonen suoritti taiteellisen luomistyönsä itsenäisenä, ulkopuolella kaikkien suuntien ja karsinoiden. Ennen kaikkea hän oli eläinkuvanveistäjä, joka parhaissa veistoksissaan, esim. sellaisissa kuin ovat hirviaiheiset "Äidinrakkaus" ja "Kilpakosijat" tulkitsee syvästi eläinten sielua. Suomen historiasta, isonvihan päiviltä, on aihe puunveistoksessa "Kasakka", jossa inhimillinen raakuus on ilmaistu koruttomin viivoin ja muodoin. Kaikki Pauli Aaltosen eläinveistokset osoittavat väkevää psykologista vaistoa ja eläytymiskykyä ja rehevää taiteellista mielikuvitusta.
— Aaltonen oli myös tunnettu muotokuvien luoja. Hän on muovaillut mm. Ilmajoen vanhan kunnanlääkärin L. M. Castrenin, kauppaneuvos Tuom. Laurellin, lääninarkkitehti A. V. Stenforsin, pankinjohtaja Iivari Koiviston, USAn konsulin James Wilkinsonin ja eräiden amerikkalaisten tehtailijain muotokuvat. Hänen lapsikuvistaan herkin on hänen oman Timo poikansa kuva. Monipuolisen kuvanveistotaiteensa ohella Pauli Aaltonen on luonut eräitä maalauksia, jotka osoittavat herkkää värisilmää ja varmaa aistia. — Amerikassa ollessaan hän kirjoitti runoja, joita julkaistiin sikäläisissä suomenkielisissä lehdissä ja julkaisuissa. Valitettavasti suurin osa Aaltosen parhaista veistoksista jäi toisen maailmansodan aikana Käkisalmeen ja tuhoutui siellä. Osa taas on yksityisten hallussa sekä kotimaassa että ulkomailla.

—Puoliso: 1922 Mirjam os. Salovaara.

Lähteet: Etelä-Pohjalaisia elämäkertoja osa 1, Suomen kuvataiteilijat 1986.

alkuun | sivun alkuun | aakkosellinen hakemisto | etusivu

AALTONEN (o.s. Kenkkilä), Susanna, emäntä eteläpohjalaisen ryijynkudonnan mestari, syntynyt Ilmajoella helmikuun 23. päivänä 1853, kuollut siellä lokakuun 24. päivänä 1925. Vanhemmat: maanviljelijä Salomon Salomoninp. ja Maria Jaakontytär.

—Sanna Aaltonen syntyi Kitinojalla ja kasvoi vaatimattomassa maanviljelijän kodissa tottui lapsesta asti ahkeraan työntekoon ja tuli jo varhain tunnetuksi monipuolisesta käytännöllisestä lahjakuudestaan, kesti parhaassa nuoruudessaan 1800-luvun suurten nälkävuosien kaikki kauhut ja oppi voittamaan suuriakin vaikeuksia vain omaan apuunsa ja Jumalaan luottaen. Mentyään naimisiin ilmajokelaisen kauppiaan ja maanviljelijän Salomon Aaltosen kanssa 1870 luvulla nuori pariskunta siirtyi Peräseinäjoelle, jossa Aaltonen perusti kauppaliikkeen. Jo täällä nuori emäntä joutui miehensä sairauden takia ajoittain hoitamaan yksinään koko liikettä. Sairaus tuli pysyväksi ja saattoi Sanna Aaltosen aloitekyvyn, elämänuskon ja käytännöllisen kätevyyden mitä kovimmalle koetukselle. 1880 luvulla pariskunta muuttikin takaisin Ilmajoelle, jossa perustettiin oma liike Kiikkalan kylään. Täällä Sanna Aaltonen, miehensä vähitellen pahenevan hermosairauden vuoksi, joutui yksinään huolehtimaan sekä liikkeestä että lapsistaan. Tämä kävi tarmokkaalle Sannallekin lopuksi ylivoimaiseksi, joten liike jouduttiin lopettamaan, ja pariskunta siirtyi Ilmajoen Palonkylään josta he olivat hankkineet itselleen pienen kodin.
— Jo Kiikkalassa Sanna Aaltonen oli aloittanut ryijyjen kutomisen, joka teki hänet kuuluisaksi omassa maassa ja vieläpä maamme rajojen ulkopuolellakin. Varsinaisen herätteen ryijyjen kutomiseen Sanna Aaltonen sai jo rippikoulutyttönä muutamilta Ilmajoen sen ajan säätyläisnaisilta. Ilmajoella oli jo 1820—30 luvuilla alkanut todellinen ryijynkudonnan renessanssi, jonka luojina olivat Alceniuksen "mamsellit". V. 1822 kuolleella Ilmajoen kappalaisella Daniel Teofilus Alceniuksella oli seitsemän lasta, joista Elina Vilhelmina ja Amalia Lovisa elivät "vanhoinapiikoina", Agatha Elisabet oli vihitty avioliittoon Kauhajoen kappalaisen Gustaf Adolf Andströmin kanssa ja jäi jo vihkimisvuotenaan leskeksi, ja Helena Sofia oli Töysän 1857 kuolleen saarnaajan Karl Magnus Wilskmanin leski ja voimistelumme merkkimiehen, professori Ivar Vilskmanin äiti. Kaikki nämä sisarukset harrastivat hienojen kankaiden ja ryijyjen kudontaa, joka taito oli periytynyt ilmeisesti heidän äidiltään, Lapväärtin kappalaisen tyttäreltä, Maria Kristina Roosilta, joka taas lienee saanut vaikutteita Lapväärtin jo 1700 luvulla kuuluisasta kankaankutomataidosta. Jo rippikoulussa ollessaan Sanna Aaltonen oli rouva Wilskmanin tyttäreltä saanut kehoituksen käydä luonaan ja täällä Sanna Aaltonen näki ensi kerran Alceniussisarusten kutomia ryijyjä ja kätevänä tyttönä rupesi kodissaan kokeilemaan niiden kutomista. Aluksi hän oli kutonut vain pienen ryijyn, mutta kun se onnistui, kutoi hän saman tien myös suuremman, josta tuli korean kukallinen biedermeierryijy.
— Tästä vaatimattomasta alusta lähti Sanna Aaltosen tie ryijynkudonnan mestaruuteen. Naapurit ensiksi ihastuivat Sanna Aaltosen töihin ja pyysivät häntä kutomaan lisää ryijyjä. Vähitellen hänen ryisynkodontansa laajeni: häneltä tilattiin ryijyjä myös oman pitäjän ulkopuolelle ja hän sai neuvoa myös rovasti Elias Malakias Rosengrenin tyttäriltä. Herralan pappilan neidit toimittivat Aaltosen ryijyjä myytäviksi pääkaupunkia myöten, kunnes kaksikin johtavaa helsinkiläistä kotiteollisuusliikettä ryhtyi välittämään hänen taitavien käsiensä tuotteita. Pian hän joutui yhteistoimintaan myös Ilona Jalavan kanssa. Tällöin Sanna Aaltonen olikin jo tunnustettu mestari, joka sai kutoa ryijyjä niin paljon kuin suinkin ehti —olihan hän samalla suuren perheen äiti ja huoltaja. Monta kertaa hän työskentelikin suurissa vaikeuksissa, monien taloudellisten ja henkisten huolien rasittamana. Joskus kudottiin hänen kodissaan kolmilla, jopa toisinaan neljilläkin kangaspuilla yhtä aikaa. Kutoipa Sanna Aaltonen suuren punapohjaisen lattiaryijyn myös Suomen silloiselle kenraalikuvernöörille Bobrikoville.
— Pitkän aikaa Sanna Aaltonen kuului Etelä-Pohjanmaan Kotiteollisuusyhdistyksen johtokuntaan ja edusti Etelä-Pohjanmaan kotiteollisuutta monissa eri tilaisuuksissa aina pääkaupungissa asti.— Sanna Aaltonen kävi läpi kaikki suomalaisen ryijytaiteen kehitysasteet. Hän kutoi ulkomaisten — lähinnä saksalaisten — kukkamallien mukaan, otti käytäntöön suomalaisia kuviomalleja, valmisti ryijyjä taiteilijain piirrosten ja suunnitelmien mukaisesti ja saavutti varsinaisen mestaruutensa, kun löydettiin vanhat suomalaiset kansanomaiset ryijymallit ja keksittiin niihin kätkeytyvä, menneiden sukupolvien taiteelliseen lahjakkuuteen perustuva kauneus. Nämä olivatkin lähinnä hänen sydäntään ja tyydyttivät hänen herkkää ja vaativaa kauneusaistiaan.

— Sanna Aaltonen harjoitti ryijynkudontaa yli 35 vuotta ja osallistui moniin näyttelyihin ja kilpailuihin saaden paljon tunnustusta. Hänen palkintoluettelonsa on sellainen, että tuskin kukaan toinen suomalainen kansannainen käsityötaidossa sellaista on pystynyt hankkimaan. Niitä palkittiin Vaasan läänin maanviljelysseuran, myöhemmin Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseuran maanviljelyskokouksissa ja näyttelyissä 1891, 1905 ja 1909. Ilmajoen vanha maamiesseura antoi hänelle palkinnon 1897 ja toisen kerran erittäin kunniakkaasti satavuotisjuhlissaan 1903. Vaasan suuressa ammattinäyttelyssä 1908 Sanna Aaltonen sai palkinnon, samoin Etelä Pohjanmaan kotiteollisuusyhdistyksen suuressa näyttelyssä Ilmajoella 1913 ensimmäistä palkintoa vastaavan kunniakirjan. Yleisessä maanviljelysnäyttelyssä Kuopiossa 1906 hän sai palkinnot ryijystä ja kotitaiteesta. Palkinnot olivat yleensä korkeinta luokkaa. Jo vuonna 1904 Sanna Aaltonen osallistui Pietarin yleisvenäläiseen kotiteollisuusnäyttelyyn ja sai siellä ryijystään ensimmäisen palkinnon.
— Mutta suurimman menestyksen Sanna Aaltonen saavutti Pietarin yleisvenäläisessä kotiteollisuusnäyttelyssä 1913, jolloin hän sai ensimmäisen palkinnon ja kunniakirjan ryijystä ja kotitaiteesta, ja hänen taiteellinen näyttelyryijynsä ostettiin Pietarin taideteollisuusmuseoon. Ilmajokelainen emäntä tunnustettiin siis koko laajan keisarikunnan mestarikutojaksi. Tällä ryijyllä olikin mielenkiintoinen historia. Sen malli oli peräisin Saarijärveltä jo vuodelta 1721. Ilmajokelainen veistonopettaja Salomon Ristilä sai tämän vanhan ryijyn haltuunsa Peräseinäjoelta, Annalan talon vanhalta muorilta, joka taas suurena nälkävuonna 1867 oli vaihtanut sen vanhoilla "fällyillä" kuljeskelevilta kerjäläisiltä — nämä olivat saaneet sen jollakin tavoin Saarijärveltä. Ryijyn värit olivat säilyneet nukan juuressa siksi hyvin että Sanna Aaltonen voi valmistaa näyttelyryijynsä täysin samanlaiseksi kuin tämä vanha ryijykin oli. Sen koko oli 170 x 190 sm. Ryijy oli sitten hillittyjen värien ja aistikkaan sommittelun mestarinäyte — ei ole ihme, vaikka professori U. T. Sirelius otti sen värikuvan teokseensa "Suomen ryijyt". Mainittakoon, että veistonopettaja Ristilä myi alkuperäisen vanhan ryijyn Helsinkiin professori Eliel Aspelin Haapkylälle.
— Sanna Aaltonen oli voimainsa päivinä tarmokas ja taitava työn ja toimen ihminen, esikuvallinen eteläpohjalainen äiti ja kotia koossapitävä henki, sydämellinen, hyväapuinen ja oikeamielinen nainen, joka ympäristössään nautti jakamatonta arvonantoa ja kunnioitusta. Hän osallistui monista elämänhuolistaan väsähtämättä tarmokkaasti aikansa sivistysharrastuksiin Ilmajoella, ja käytti suuret lahjansa myös kanssaihmistensä hyväksi. Sanna Aaltonen nukkuu Ilmajoen hautausmaalla poikansa, kuvanveistäjä Pauli Aaltosen luoman kauniin muistomerkin alla. Ja hänen tyttärensä, runoilija Hilja Aaltonen Hallapää on äitinsä muistolle runoillut eräitä kauneimpia säkeitään.

—Puoliso: Ilmajoella kesäkuun 28 päivänä 1872 maanviljelijä ja kauppias Salomon Aaltonen, syntynyt Ilmajoella huhtikuun 30 päivänä 1851, kuollut siellä marraskuun 2 päivänä 1938. Vanhemmat: talollinen Iisak Tanelinpoika Latva-Mattila ja Maija Juhontytär Djerf.

W. R. Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja A-L

alkuun | sivun alkuun | aakkosellinen hakemisto | etusivu

ALM Johan, kirkkomaalari, kenttävääpeli, syntynyt maaliskuun 18. päivänä 1728, kuollut Vaasassa kesäkuun 19. päivänä 1810.

— Johan Almin tunnettuja töitä on maakunnassamme 1750-luvulta vuosisadan viimeiselle vuosikymmenelle. V. 1759 hän suoritti Alavuden kirkossa saarnastuolin koristelun, jonka työn oli pannut alulle kirkkomaalari Hjulström. Samana vuonna Alm suoritti maalaustyötä myös Uudenkaarlepyyn kirkossa. Saarnastuolien koristamiset ja alttaritaulujen maalaukset näyttävät olleen hänen päätehtäviään kirkkomaalauksen alalla. Varmaankaan hän ei olisi saanut 1766 maalata Ilmajoen kirkkoon alttaritaulua, ellei hänen nimensä jo silloin olisi ollut hyvin tunnettu. Hänen Ilmajoen alttaritaulunsa, Kristus ristillä, kustansi kirkkoherra, tohtori Salomon Hannelius puolisonsa Magdalena Peldanin kanssa. Syksyllä 1773 Alm maalasi ja kultasi Isonkyrön kirkon kukon ja myös Matti Hongan tekemän tapulin kokonaan. Näissä töissä hänen taitonsa ei vielä niinkään tullut näkysälle vaan vasta siinä työssä jonka hän suoritti kirkon sisällä. Kirkkoherra Jaakko Geetin kustannuksella maalattiin kirkon seinät täyteen raamatunaiheisia kuvia 1500-luvulla. Alm maalasi kirkkoon alttaritaulun, kuvitti saarnastuolin laidat ja maalasi lehterin reunakaiteeseen apostolien kuvat. Hän suoritti nämät maalaustyöt 1773—75. Kun Antti Hakolan rakentamaan Evijärven kirkkoon tehtiin Ähtävän Pirkkalassa 1789 kaunismuotoinen saarnastuoli, kutsuttiin kenttävääpeli Alm, jolla nimellä tämä kirkkomaalari oli Evijärven kirkon tilikirjoihin merkitty, suorittamaan sen maalauksen ja kultauksen. Alm suoritti työn 1791, ja tämä maalaustyön mestarinäyte on entisöitynä edelleen käytössä Evijärven kirkossa.

— Puolisot: 1 ) lukkari Österlundin leski Anna Catharina Tilgren, syntynyt 1735, kuollut helmikuun 13. päivänä 1774, 2) Vaasassa lokakuun 10 päivänä 1776 Elisabet Häggroth, syntynyt kesäkuussa 1733, kuollut kesäkuun 12. päivänä 1805, isä: Vaasan lukkari Erik Häggroth.

V. T. Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja A-L

alkuun | sivun alkuun | aakkosellinen hakemisto | etusivu

ANNALA, Matias ( Matti ) Arnold, taidemaalari, syntynyt Töysässä huhtikuun 14. päivänä 1898, kuollut Alavudella lokakuun 23. päivänä 1958. Vanhemmat: seppä Juha Annala ja Vilhelmiina Keskinen.

— Kansakoulun käytyään Matti Annala harjoitti opintoja Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1920—23, jossa hän sai oppilaspalkintoja ja apurahoja. Ensi kerran hän asetti teoksiaan näytteille 1919—20, teki opintomatkan Pariisiin 1928 ja osallistui suomalaisen taiteen yhteisnäyttelyihin Tukholmassa ja Oslossa 1929 sekä Amsterdamissa 1931. Kotimaassa hänellä oli yhteisnäyttelyissä teoksia näytteillä Suomen Taideakatemian 3-vuotisnäyttelyssä sekä useita kertoja Suomen Taiteilija-seuran, Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton ja Pohjalaisen taiteilijaliiton näyttelyissä. Lisäksi hänellä oli lukuisia yksityis-näyttelyitä eri puolilla Suomea mm. Helsingissä. Hän sai dukaattikilpailussa III palkinnon 1922 ja I palkinnon 1923, valtion taidekilpailussa IV sijan 1933 ja III palkinnon 1934 sekä Kordelinin (1924—25 ja 1934), valtion (1925) ja Ahlströmin (1925) apurahat.
— Annalan teoksia on Ateneumissa ja Tampereen Taidemuseossa sekä yksityiskokoelmissa Amerikassa, Tanskassa ja Ruotsissa. Muita huomattavia teoksia ovat Kiuruveden (1925), Soinin (1930) ja Pylkönmäen (1941) kirkkojen alttari-taulut.
— Annala osallistui myös yhdistystoimintaan kuuluen Suomen Taiteilijaseuraan ja Pohjalaiseen taiteilijaliittoon, jonka johtokunnan jäsenenä hän oli useita kertoja, sekä Viiriryhmään. Suurin osa Annalan tuotantoa on suoritettu öljyvärejä käyttäen, vain harvoin tuli kysymykseen muu materiaali. Näitä maalauksia, jotka sisältävät maisema-, asetelma-, laatu- ja muotokuvia, on taiteilijan jäämistössäkin suuri kokoelma. Siitä voi todeta taiteilijan kehityksen ja taiteelliset tavoitteet.
— Opiskeluajasta aina 1930-luvun puoliväliin saakka Annala eli parasta luomiskauttaan ja sinä aikana syntyivät hänen merkittävimmät teoksensa. Myöhemmin valmistuneet työt eivät aina nouse samalle tasolle. Vuodelta 1923 oleva alaston tutkielma osoittaa jo Annalan muoto- ja väritajua. Siveltimen käyttö on varmaa ja ihonvärin kellertävät ja ruskeat värisoinnut muodostavat tehokkaan kontrastin taustan sinisen kanssa. " Härkösen Impi" suurehko teos, kuuluu ilmeisesti Annalan keskeisempään tuotantoon.
— Herännäisseurat ovat antaneet taiteilijalle innoitusta useampaankin tutkielmaan. Näistä vaikuttavin on eräs signeeramaton luonnos, jossa henkilöhahmot on sattuvasti karakterisoitu. Taiteilijan isää esittävä pienikokoinen teos on maalattu tavallista huolitellummin. Tällä maalauksella Annala sai valtion palkinnon. Pääosan taiteilijan tuotannosta muodostavat kuitenkin maisema-aiheet, joissa hän on kuvannut tavallisesti kotiseutuaan ja Lapin tuntureita. Annala oli luonteeltaan rauhallinen, vain keskusteluissa ilmeni joskus kiivaampikin mielenlaatu. Hänen teoksensa syntyivät nopeasti ilman mainittavaa jälkikorjailua. Innoituksen hetkinä, niin hän kertoi, värituubin ottaminen laatikosta tuotti kiusallisen keskeytyksen. Vaatimattomista oloista lähtenyt ahkera sepänpoika Matti Annala kuuluu niihin taidemaalareihin, jotka ovat suorittaneet pääasiallisen elämäntyönsä maaseudulla ja saavuttaneet merkittävän päämäärän.

— Puoliso: Helsingissä heinäkuun 1. päivänä 1930 Tyyne Vilhelmiina Staf, syntynyt Tuusulassa marraskuun 8. päivänä 1902. Vanhemmat (ilman avioliittoa): taloudenhoitaja Emil Alfred Vuorimaa (alkuaan Rosenberg) ja Hulda Vilhelmiina Staf.

O. P. Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja A-L -teos .

alkuun | sivun alkuun | aakkosellinen hakemisto | etusivu

ANTILA, Valle Jaakko, rakennusmestari, syntynyt Kurikassa huhtikuun 5. päivänä 1882, kuollut Seinäjoella kesäkuun 26. päivänä 1938. Vanhemmat: kunnallisneuvos Juho Erkki Antila ja Maria Margareta Vuorenmaa.

—Käytyään kansakoulun ja askarreltuaan sen jälkeen maataloustöissä kotitilallaan, meni Valle Antila Helsingin teollisuuskouluun, jonka tutkinnon tie-, vesi ja huonerakennuslinjalla hän suoritti 1908. Samana vuonna hän teki opintomatkan Ruotsiin ja Norjaan, toisen matkan Ruotsiin ja Tanskaan 1911 sekä Kaukaasiaan ja Krimille 1915. Tärkeimmät Antilan johtamat rakennustyöt siltarakennusalalla olivat Koskenkorvan puukaarisilta (1907) sekä riippusillat seuraavissa paikoissa: Perttilän Isossakyrössä (1908—09), Hiirikosken Vähässäkyrössä, Peuralan ja Palon Ilmajoella, Jämpsän Toholammilla (1910), Harjavallan Kokemäellä (1912—13) ja Röyskölän uudelleen rakentaminen Ilmajoella. Maantiesiltoja oli Kauhajoen kirkonkylän (1911), Vammaskosken Tyrväällä (1913—15), Pielisjoen Kaltimossa (1924) ja Laitilansalmen Hämeenkyrössä (1932) sekä rautatien silta Korialla (1923).—Tärkeimmät työt huonerakennusalalla olivat Ilmajoen kappalaisen virkatalo, Etelä-Pohjanmaan kansanopiston laajennustyöt, Kauhajoen kunnallissairaala ja osuusmeijeri, kaikki 1912. Sitten seurasivat Sahakosken voimalaitos (1919) ja Koihnan höyrysaha (1920—22) Kauhajoella, K. J. Gummerus Oy:n uutisrakennuksen korjaus- ja muutostyöt (1926), Uuden Suomen kirjapainon uudistus- ja lisätyöt (1928—29), Nakkilan kirkon uudisrakennus (1936. 37) ja Kaukopään tehtaan uittokanava (1934—35). — Edellä mainitut siltarakennukset ovat huomattavia sen johdosta, että ne edustavat tekniikaltaan maassamme aikaisemmin kokeilemattomia rakennustapoja. Koskenkorvan puukaarisilta oli kunnallisneuvos J. E. Antilan suunnittelema ja suunnitelman toteutti Valle Antila jo viimeisenä koulukesänään. Sillan kantavan osan muodosti kaksi pääkaarta, jotka oli kokoonpantu toisiinsa teräsvöin nidotuista lankuista. Näiden varaan oli sillankansi tuettu tavallisin ansasrakennelmin. Nykyään nähdään samaa lautakaariperiaatetta toteutettavan suurten hallirakennusten kattorakenteissa. Riippusillat, joiden rakentamiseen tutustumista varten Antila teki opintomatkan Norjaan, ovat rakennetut norjalaisten esikuvien mukaan. Niissä on käytetty kantavana osana kumpaankin rantaan ankkuroitua joko kahta köyttä tai köysiryhmää, jotka ovat johdetut kummallekin rannalle pystytetyn pilarirakennelman yli ja sillankansi on ripustettu näiden köysien varaan. Todettakoon vielä että riippusiltatekniikan soveltaminen Etelä-Pohjanmaan oloihin on noin 50 vuoden ajan huomattavalla tavalla vaikuttanut liikenneyhteyksien kehittymiseen, koska sillat rakennettuna kevyttä hevosliikennettä varten ovat tehneet mahdolliseksi myöskin moottoriliikenteen kehittymisen sellaiseen määrään, josta vuosisatamme alun sillanrakentaja ei osannut uneksiakaan.

— Puoliso: Maria Latva-Kokko, syntynyt Kauhajoella syyskuun 25. päivänä 1887. Vanhemmat: maanviljelijä Matti Latva-Kokko ja Johanna Aronen.

P. A-la. Lähde: Eteläpohjalaisia elämäkertoja -teos A-L.

alkuun | sivun alkuun | aakkosellinen hakemisto | etusivu


laskuri 2.5.00 lähtien.

email:
raimom@nic.fi