Naurusta: kohtaamisia valtamedian kanssa

Aloitetaanpa tunnustuksella: olen viime aikoina melko toistuvasti löytänyt itseni television äärestä lauantai-iltaisin parhaaseen katseluaikaan. Silloin tulee peräkkäin kaksi ohjelmaa, joilla molemmilla on varsin huomattavat katsojaluvut: iloinen yhteislauluohjelma Bumtsi-Bum sekä viikon uutistapahtumia ironisoiva Uutisvuoto.

Näiden molempien ohjelmien tarkoitus on naurattaa ja viihdyttää. Minä en toki silti kovin vakavissani voisi odottaakaan niiden ääressä nauravani ja viihtyväni: olen melko nuori ja urbaani ja korkeasti koulutettu, enkä siis oikein edusta varsinaista kohderyhmää; minun laskeskellaan ehkä siihen aikaan olevan joka tapauksessa discoissa tai kaapelikanavilla. Katselumotiivini painottuvatkin sen toisen päätekijän suuntaan, joka lienee näiden ohjelmien suosion taustalla: kanavalle on jäätävä, sillä tähän katseluaikaan on helpointa kuvitella tavoittavansa häivähdyksiä jonkinlaisesta median luomasta kollektiivisesta todellisuudesta, siitä mikä on se "yleinen" ja "normaali" yhteisöllinen mentaliteetti, jonka osasiksi suuri suomalaisyleisö sujuvimmin sulautuu .

Minusta näissä perinpohjaisesti erilaisissa ohjelmissa on jotakin, mikä herättää halun asettaa ne rinnakkain ja vertailla. Ne luovat yhteisyyttä naurun ympärille, mutta eri tavoin. Uutisvuodossa on jotakin varsin perinteistä: se koostuu nokkelasta sanailusta, kevyestä vittuilusta "vakaville" asioille, kun taas Bumtsi- Bumissa nämä vakavat asiat on yksinkertaisesti unohdettu ja suljettu ulkopuolelle. Hauskanpidon väkinäisyyskin on luonteeltaan erilaista. Bumtsi-Bumissa hauskuutta varsin näkyvästi täytyy lietsoa; on pakko irtautua arjesta vaikka sitten hampaat irvessä. Uutisvuodon katkera taustavire puolestaan näkyy siinä, että vaikka aihevalintojen taustalla selvästi on aito moraalinen närkästys ("Katsokaa nyt, miten epävakavia asioita niin sanotut vakavat mediat käsittelevät!", "On tässäkin muka uutisviikko!"), ei tätä närkästystä suoraan saa paljastaa, vaan on esiinnyttävä kyynisenä nihilististinä: huumori peittää perustansa.

Nyt tulee kirjoitukseni toinen tunnustus: minä kyllä tykkään yksiselitteisesti enemmän Uutisvuodosta kuin Bumtsi-Bumista. Ja tämä havainto saa minut sukupuoli-identiteettikriisin partaalle harva se lauantai.

On nimittäin täysin ilmeistä, että Uutisvuoto on jätkäporukan oma yhteinen juttu: se on perinteisellä tavalla toimivan miehisen homososiaalisuuden julkinen ylistys- ja sementointiriitti. On varsin selvää, että tämä kisailu siitä, kuka on rennoin ja nokkelin jätkä, tapahtuu naisen toiseuttamisen kautta ja tämä naisen toiseuttaminen tapahtuu ohjelmassa usealla eri tasolla. Paitsi että tämä - kuten jokainen voi pikku vilkaisulla todeta - suoraan näkyy siinä, mille asioille nauretaan, on myös selvästi havaittavissa, että koko ohjelman dynamiikka toimii sen varassa, että jokaisessa ohjelmassa vieraana on ainakin yksi henkilö, joka ei "osaa pelata" - ja aika usein tämä henkilö on ihan konkreettisesti ollut sukupuoleltaan nainen. Olen löytänyt Uutisvuodosta paikkoja ainakin kolmenlaisille toisille. Nainen on se, joka suosiolla jättää omat vitsit kertomatta, myötäilee vain ja nauraa miesten jutuille. Poika on se, joka yrittää kovasti päästä miesten mukaan ja olla yhtä hauska kuin nämäkin, mutta joka ei selvästikään ole oppinut sitä oikeaa dramaturgiaa; niinpä hän ei saa muita nauramaan vitseilleen, tunnustamaan itseään. Tosikko on ainoa sellainen toinen, jolle suoraan ollaan ilkeitä, sillä hän ei ymmärrä edes sitä, että on jäänyt jonkin yhteisyyden ulkopuolelle. Aina nainenkaan ei toki joudu Naiseksi, Pojaksi tai Tosikoksi. Kuten muistamme, Tarja Halosella meni Uutisvuodossa hyvin ja hänpä pääsikin presidentiksi.

Uutisvuodon miehisyydessä ei kyse kuitenkaan mielestäni ole vain tai ensisijassa siitä, että heteromiehet siinä kertoilevat avoimen seksistisiä juttuja suurelle yleisölle (vaikka sitähän he tietenkin tekevät täydellä syötöllä) tai edes siitä, mikä on niiden sukupuoli, jotka saavat edustaa sitä "toista", jonka havaittavan ulkopuolisuuden varaan näiden hyvien jätkien rento yhteisyys rakentuu. Ennemminkin kyse siitä, että naurun paikka kuvatussa kommunikaatiodynamiikassa on varsin miehinen. Koska muka olet ollut naisseurassa, jossa keskitytään kilpailemaan vitsien kerronnalla ja voittaja on se, joka parhaiten saa muut nauramaan ja naurun kohde on jossakin "oman ryhmän" ulkopuolella? Silti luulen, että jokainen vähänkin laajamittaisemmin aikaansa miesvoittoisissa seurueissa viettänyt tunnistaa välittömästi tuon kevyen kyynisen vittuilun varaan rakentuvan dynamiikan: se on suoraan miestenkeskisestä tosielämästä.

Bumtsi-Bumissa nauretaan myös, mutta ei toisten kustannuksella. Bumtsi-Bumissa ei naureta miehekkäästi. Miten voitaisiinkaan: juontajakin kun on mikä lie lanteitaan heiluttava homopoika - ehkä naisten mieleen, mutta ei missään nimessä mikään menestyjä miesten keskinäishierarkiassa. Ei Bumtsi-Bum silti ole mikään naisten ja homojen juttukaan - ehei: se on nimenomaan kaikkien juttu.

Yhteistä näille ohjelmille on, että niissä nauru - yhdessä nauraminen - merkitsee yhteisyyden. Pidemmälle menevä yhteisyys näkyy ohjelmaformaatissa. Molemmat ovat muka-tietovisailuja, joista kuitenkin käy hyvin selkeästi ilmi, ettei niissä ole mistään varsinaisesta visailusta kyse: niissä halutaan pilkata kilpailua. Pisteitä annetaan täysin mielivaltaisesti ja juuri tästä mielivaltaisuudesta pyritään molemmissa ohjelmissa toistuvasti tekemään jotakin vallan kihelmöivän hauskaa, kielletynmakuista huvia. Halu eksplisiittisesti pilkata kilpailuformaattia ei tietenkään ole mitään sattumanvaraista: juuri senhän tahdomme lauantai-iltana parhaaseen katseluaikaan nähdä kyseenalaistettavan. Raadettuaan koko viikon ahkerasti töissä se saunasta tullut katsoja haluaa nimenomaan kuulla, ettei menestys olekaan oikeasti niin tärkeää, että "pisteytys" on aina mielivaltaista.

Uutisvuodon ja Bumtsi-bumin tavat kertoa tämä lohduttava tieto ovat erilaiset. Uutisvuoto suhteellistaa luomalla vaihtoehtoisia tapoja nähdä asioiden järjestys. Uutisvuoto ei kiistä sitä, että maailma on pohjimmiltaan kilpailua - mutta väittää, että aina voi kiistellä siitä, mistä kannattaa kilpailla. Sille joka "tajuaa asiat" on selvää, että jakautuvatpa viralliset pisteet miten tahansa, niin oikeasti voittaa aina se, joka saa muut nauramaan. Se rento ja nokkela jätkä, joka on samalla vähäeleisen cool kuin Jari Tervo konsanaan, saa jätkien kesken kapakanpöydässä aina tunnustuksen ja arvostuksen kaltaisiltaan. Bumtsi-Bum lohduttaa toisin: väittämällä, että loppujen lopuksi mikään ei oikeasti ole niin tärkeää. Se lupaa yleishumaanisti hyväksyntää kaikille ehdoitta, valaa uskoa kaikkien hierarkioiden tuolle puolen asettumisen mahdollisuuteen. Paitsi ettei siinä tarvitse taistella paikasta hierarkiassa "oikein" suorituksin (kuten vakavissa visailuissa, joissa on palkintoja) ei tarvitse päteä edes olemalla rento ja nokkela. Päinvastoin: jokaisesta "liian" fiksusta kommentista saa sanktioita ja sooloilijat laitetaan takaisin ruotuun. Jokaisen on osallistuttava yhteisen tunnelman luomiseen luopumalla pyrkimyksestään olla yhtään mitään. Edes jaritervomaisen myhäilevästi cool ei saa olla, sillä Bumtsi-Bumissa tietenkin HUUDETAAN ja kiljutaan!!! Bumtsi-Bumin tarjoamalle "ehdottomalle" hyväksynnälle on vain yksi ehto - ja se onkin melko kova: on luovuttava kaikesta kasvojensa varjelusta ja iloisen leppoisasti kestettävä turhia kyselemättä kaikki naminami-nonsense. Bumtsi-Bumin nauru on suuntaamatonta kahdessa mielessä: ei naureta kenenkään kustannuksella eikä kenenkään vitseille, vaan puhtaan itsetarkoituksellisesti.

Ero heijastuu myös juontajien rooliin. Uutisvuodossa sisäpiiriin pääsee saamalla muut nauramaan vitseilleen ja jokainen nauru on tunnustus sille joka kertoo vitsin - ja juontajan tehtävä onkin tällöin tehdä muiden olo mahdollisimman turvatuksi: hän nauraa eniten ja kaikille. Bumtsi-Bumissa asetelma on vastakkainen: jokaisella on velvollisuus viihtyä - ei niinkään olla hauska - minkä vuoksi juontaja onkin se, joka eniten pelleilee helpottaakseen tätä pakkonauramisen tehtävää.

Vakuuttavasti on teoretisoitu, että juuri nauru on korvaamattoman tärkeä yhteisöllisyyden sidoste: sellaisen yhteisyyden luoja, jossa on mukana tunnetta, aitoa henkilökohtaista merkityksellisyyttä ja osallistumista, ts. jotakin laskelmoinnin ylittävää ja osallisten identiteetteihin asti yltävää. Jos se, mitä näytetään televisiossa lauantai-iltana parhaaseen katseluaikaan, vähänkään kuvaa sitä, mikä meille on ajatuksellisesti ja kulttuurisesti mahdollista, niin tässä ollaan aika suurten kysymysten ja valtavien umpikujien äärellä. Nämä kaksi tapaa luoda yhteisen naurun sidostamaa yhteisöllisyyttä meille siis näytetään lauantaina parhaaseen katseluaikaan. Jääkö miesten homososiaalisen Uutisvuoto- naurun ulkopuolelle haluaville naisille väistämättä vain tuo ontto, sisällyksetön ja suunnaton Bumtsi-Bum-nauru? Tuo loputtoman tasa-arvoinen nauru, joka ei dogmaattisessa hierarkiavastaisuudessaan voi tunnustaa mitään arvoja - ja joka siten on tuomittu jäämään vain hetkelliseksi pakopaikaksi "todellisuudesta"?

Tietenkin Uutisvuoto tavoittelee yhtä lailla sekä nais- että mieskatsojia: eihän minkään muunlaisen ohjelman lähettäminen oikein olisi lauantai-iltana parhaaseen katseluaikaan mahdollistakaan - ja kokeilkaapa vain syöttää sana "uutisvuoto" hakurobottiin, niin löydätte paljon sellaisten nuorten naisten kotisivuja, jotka ovat tahtoneet linkittäytyä mieliohjelmansa nettisivuille. Sitä taustaa vasten, että vaihtoehtona on Bumtsi-Bum ymmärrän tämän täydellisesti, niin läpipatriarkaalinen kuin uutisvuotoyhteisöllisyyden rakenne onkin.

Paitsi sisällöllinen onttous, minua ahdistaa Bumtsi-Bumin maailman ilmeinen totalitaarisuus. Tehdäänpä yksinkertainen ajatuskoe: kuvitellaan, että Uutisvuoto on oma sosiaalinen yhteisönsä, josta joku mukana ollut sitten kävelisi ulos ovet paukkuen, tiuskaisten, että hyvien jätkien pikkunokkela vittuilu ei ole hänestä lainkaan hauskaa. On selvää, että Uutisvuoto-yhteisölle tällainen tapahtuma olisi tappio. Vaikka asia tietenkin olisikin pakko yrittää vääntää heti vitsiksi, niin jollakin tasolla se epäilemättä johtaisi pakkoon uudelleenarvioida niitä tapoja, joilla hyvät jätkät ovat tottuneet pitämään muut toisen rooleissaan. Uutisvuoto toimii vain niin kauan kuin Nainen nauraa, niin kauan kuin Poika yrittää päästä miesten mukaan ja niin kauan kuin Tosikko ei tajua, että hänelle nauretaan (eikä siis osaa loukkaantua). Jos joku sen sijaan kävelisikin ulos Bumtsi-Bumista ja sanoisi, että nami-nami on tyhmää eikä hänellä ainakaan ole yhtään hauskaa, hän kyseenalaistaisi vain itsensä. "Se yrittää olla jotakin", kuuluisi tuomio. Tämän vuoksi Bumtsi-Bum on totalitaarisempi kaikessa pehmeydessään ja humaaniudessaan: se on maailma, jota ei voi asettaa kyseenalaiseksi.

No, ei meidän tietenkään tarvitse valita hyvien jätkien läpipatriarkaalisesti hierarkkisen sisäpiiriyhteisön ja pehmeän piilototalitaarisesti tasa-arvoisen pakkohauskanpitoyhteisön välillä, sillä totta kai on olemassa tapoja, joilla myös naiset nauravat keskenään riippumatta kummastakaan edellä kuvatusta yhteisöllisyyslogiikasta - ne tavat vain eivät näy televisiossa lauantaisin parhaaseen katseluaikaan. Ei, en ole sitä mieltä, että todellisuudessa olemassa oleville asioille olisi itsetarkoituksellista saada julkista näkyvyyttä - mutta olisi kiinnostava kysyä, mistä johtuu se että naistenkeskinen tyhjänpäiväinen yhdessäviihtyminen /-nauraminen suorastaan loistaa poissaolollaan? Trendinä selvästi on, että mediassa yhä enemmän pyritään esittämään "sellaisenaan" ihmisten normaalia leppoisaa yhdessäoloa, johon katsoja voi sitten vain tunnetasolla suoraan sulautua mukaan - tästä ilmiöstähän Bumtsi-Bum ja Uutisvuoto juuri ovat mitä parhaimpia esimerkkejä. Kuitenkaan ei tarvitse kuin vaikkapa tarkkailla radion studiokokoonpanoja havaitakseen, että musiikin välissä tyhjää puhumassa on kyllä yksittäisiä naisia, yksittäisiä miehiä, miespareja ja mies-nainen -pareja - mutta vaikuttaa hämmästyttävän mahdottomalta laittaa kaksi naista studioon ilman mitään erityistä roolitusta, ts. niin ettei kyse ole haastattelusta tai asiapohjaisesta vakavasta keskustelusta. Mitähän meidän tästä tulisi päätellä?

Kaisa Luoma

Takaisin