logo_tahan
Feministinen mielipide- ja kulttuurilehti 
#5






 


 

Pääkirjoitus
 

Lyhyet
 

Vanhat numerot
 

Yhteystiedot
 

Etusivu

Sukupolveni unta


Sydämessäni on pikkuinen lipas, jonka olen lukinnut huolellisesti. Minä hellin salassa kuvaa luodolla seisovasta talosta. On 70-luku ja talosta kuuluu reipasta laulua. Tanakat naiset istuvat ringissä ja laulavat. Heitä on kaksitoista ja heillä kaikilla on Marimekon raitapaita päällä.

1970-luvusta muistan vähän. Silloin minun elämäni täytti peruskoulun aloittaminen, ja se että dysleksian tunnistamisessa oltiin vasta sen laiskuudeksi kutsumisen vaiheessa.

Laulavat naiset haluavat  parantaa maailman. He ovat hyviä, niin hyviä, ettei sellaisia naisia enää ole eikä tule. He tuoksuvat laventelilta ja steariinilta. He koristelevat raskaita kankaita kirjoen violetilla villalangalla kankaaseen narttumerkkejä. Merkin sisällä on nyrkki. He ovat vahvoja naisia.

Toisella vuosituhannella, kun tekstinkäsittelyohjelmien kehittyminen oli vapauttanut minut toisiinsa sekoittuvien kirjainten häpeästä, luulin kerran nähneeni heistä vilahduksen eräässä konferenssissa. Olin sukeltanut Finlandia-talon räystään alle pitämään sadetta ja kun sade jatkui, päätin mennä sisälle lämmittelemään. Astuin oranssinhohtoiseen konferenssisaliin tyhjin ajatuksin.

He elivät yhä, nuo ihmeelliset naiset! Vierustoverini käsiohjelmasta luin, että joku heistä oli saanut huoneen valtioneuvoston kansliasta, muutaman palkan maksoi Yleisradio ja yksi oli valittu eduskuntaan. Kun naiset nousivat estradille yhdessä ja asettuivat satiiniliinalla peitetyn pöydän taakse istumaan, pienet kellot alkoivat soida sisälläni, kuin tuhat kissaa olisi juossut näkymättömän varpusen perässä.

Naiset avasivat suunsa ja alkoivat puhua kieltä, jota en tunnistanut. Se muistutti etäisesti suomea, mutta eestiä se ei ollut. Eeuu, he sanoivat,  yykoo, Peking plus viis ja Amsterdamin sopimus. He puhuivat perheen ja työn yhteensovittamisesta ja piirsivät meille kuvan väsyneestä perheenäidistä. He puhuivat naisista, joiden aviomiehet raiskasivat heidät humalassa ja he vetosivat tunteisiimme kertomalla sairaanhoitajien palkkaneuvotteluista.

Pyysin puheenvuoroa ja kolistelin ylös penkkirivin päässä. Polvet tutisten minä kysyin heiltä jotain. Minä, minä sanoin, sillä halusin yhtäkkiä puhua itsestäni. 

En ole koskaan käynyt Pekingissä enkä Amsterdamissa. Mieheni ei jätä vessaamme pesemättä, koska elän naisen kanssa. Sairaanhoitajien vuositulot ovat keskimäärin omiani suuremmat, koska olen lyhyiden työsuhteiden kierteessä. Kaikki yksityiselämäni tärkeimmät järjestelyt perustuvat suullisiin sopimuksiin: minun parisuhdettani, perhettäni ja kotiani ei laki suojaa. Jos naisystäväni pahoinpitelisi minua, ei olisi turvakotia, mihin voisin mennä ja kotikaupunkini vuokra-asuntomarkkinat ovat elävä painajainen.

Naiset estradilla vaikenivat ensin. Hieraisin silmiäni. En nähnyt enää maripaidan raitoja. Marja Kurjen silkkihuivit hulmahtivat kuin iso aalto, kun he alkoivat yhtäkkiä puhua yhteen ääneen: Euroopan unioni, mainstreaming, läpäisyvaikutus, Peking plus kymmenen, CEDAW, Euroopan komissio päätöslauselmassaan… Laskin naiset uudestaan - heitä oli neljä. Mihin joutuivat ne kahdeksan muuta?

Suljin lippaan kannen hiljaa. Silti kolahdus vavisutti peruskalliota. Finlandia-talon marmorilaatat tanssivat seinällä murto-osasekunnin verran. En voi luopua luodostani: rauhanlauluista, solmuvärjätyistä tekstiileistä ja vihreästä teestä. Luodolle on vain pitempi matka kuin luulin, unen pitkä päivämatka.
 

ANNA LAVIN