Menetyksiä

Neljä hammasharjaa on sijoitettu yhteiseen mukiin: olemme perhe. Elämme tyypillisesti. Asumme lähiössä, syömme puolivalmisteita, joskus vähän imuroimme. Jouluna meillä on joulukuusi. (Enimmäkseen vajoamme ja mätänemme.)

Pluto-kuvainen hammasharja on Lailan. Häntä varten vessan hyllyllä on myös oranssi-valkoinen lapsille soveltuva Elmex-hammastahna. Lailan hampaat ovat valkoiset, joskin toisessa yläkakkosessa vähän "i:tä", kuulin hammaslääkärin luettelevan hoitajalleen. Lailalla on omia mielipiteitä. Hän pitää mekoista, Jäätiikeristä ja Jumalasta. Hän ei hyväksy sitä, että Lampunhenki kutsuu Niiskuneitiä "herrakseen", eikä sitä, että liikennevaloissa olisi "ukkoja". Jeesuskin on hänestä oikeasti nainen. Lailan tämänhetkinen lempilaulu on Aaveratsastajat; minä laulan edellä ja hän hennosti perässä: "Ja taivahalta silloin eräs ääni huudahtaa: / Sa, cowboy, käänny tieltäsi, et sitä jatkaa saa / tai paholaisen karjalaumaa joudut ajamaan, / kun kerran päättyy elontie ja saavut manalaan."

Aatoksella on kuusi hammasta ja kuukauden verran käytetty hammasharja. Hän tanssii mielellään. Kun Lailan kanssa leikimme puuttumisleikkiä, Aatos kuljettelee esineitä pois, ja Lailan on mahdoton keksiä, mikä on se yksi, joka todella puuttuu. Aatos pyyhkäisee puoli hyllyä kirjoja lattialle vähintään neljä kertaa päivässä, koska tahtoo löytää niistä Myyrän auton ja Iloisen sanakirjan. Neljännen kerran jälkeen en nosta kirjoja lattialta, ennen kuin seuraavana aamuna.

Miehelläni ja minulla on lilat hammasharjat. Yksi mieheni takahampaista poistettiin alkukesällä. Harjasten hyvävoipaisuudesta päätellen hän ei huolla hampaitaan yhtä usein kuin minä. Hän lukee, vessassakin, ja jättää lukemansa pesukoneen päälle. Viimeksi pysähdyin tarkastelemaan auki jätettyä artikkelia, jossa oli kuvia eri-ikäisistä hampaista: Onko oikein, että vanhojen hampaat saavat mädäntyä suuhun? Mieheni ehdotti, että me, hän ja minä, ryhtyisimme käyttämään hengityssuojia. En innostunut ideasta vaan ostin seuraavana päivänä Antiplakki-suuvettä ja hammaslankaa. Mieheni polttaa piippua ja koputtaa kynnellään lasia, kun siihen pitää kaataa virvoitusjuomaa. Minä olen mieheni kanssa samaa mieltä kaikesta, mikä on helppoa, koska meillä kannatetaan sitä, ettei mieltä ole, ainakaan meillä, ja muistelen nuoruuteni ruumiinosia.

Elokuussa tapahtui kaksi asiaa: Venäjä menetti 130 miestä merenpohjaan ja kolmannen kerroksen Koskinen astui elämäämme.

Koskinen ilmestyi illalla. Hän huojui hiljaa ovellamme, ja minä kysyin: "Onko sinulla jokin hätä?" "Hätä", hymähti Koskinen. Taskussa oli väärät avaimet. Koskinen makasi yön olohuoneemme vuodesohvalla. Tunnuin puuttuvani vieraaseen elämään, kun otin häneltä silmälasit pois.

Niin hiljainen Koskinen alkoi näkyä. Koskinen kaatui rappuun. Koskista talutettiin. Koskinen ei saanut avainta sinne minne piti. Koskinen soitti ovikelloa. Koskinen kantoi televisiota kahdeksalta aamulla autoon. Koskisen auto katosi pihalta. Koskinen rymisteli portaissa. Ja sitten tuli ambulanssi.

Mutta ei se sillä ohi ollut. Seuraavana päivänä Koskinen käveli rapussa vastaan ja poistui takaoven kautta siihen suuntaan, jossa on neuvola ja Dream Pub.

Kuukauden puolivälin jälkeen Koskinen alkoi pyytää rahaa lainaksi. Annoin kympin, ja kun olin sulkemassa ovea, Koskinen äännähti: "Anna vielä markka!" Ja pian Koskinen aneli viittä markkaa. "Sitten se on loppu."

Koskinen jäi ajatuksiini. Levittelin lakanoita kauan parvekkeelle kuullakseni, mitä pihapenkillä istuva nainen puhui Koskiselle. (Nainen kertoi, että Koskinen on vielä ihan sama ihminen. Minun lapsuudenystävälläni on tapana sanoa juoposta äidistään, että tämä ei enää ole sama ihminen kuin ennen.) Kuuntelin rapusta askelia. Kauppamatkalla vilkuilin, näkyisikö Koskista ulkosalla. Lehdessä joku, jolla oli sama nimi, kommentoi ydinsukelluvene Kurskin uppoamista. "Syvä sukellus pohjaan", tiesi lehti. Aluksi joku koputteli hätäviestiä, mutta kun pelastaminen olikin mahdotonta, kukaan ei koskaan koputellutkaan.

Kysyin mieheltäni, kuolisiko hän mieluummin merenpohjaan vai avaruuteen. Hän kuolisi avaruuteen. Siellä saattaisi olla yksittäisiä valopisteitä. Minusta täydellinen pimeys kuulostaa asialliselta tavalta kuolla.

Eilen Koskisella ei ollut enää silmälaseja. Hiukset olivat kasvaneet, kasvot huvenneet, ääni tuli kumman korkealta. Hän olisi myynyt cd-levyjä, kaksin käsin kannettavan pinon parilla kympillä.

Illalla olin soittaa Koskiselle. Tahdoin sanoa jotakin, kysyä, myydäänkö levyistä ensin ne, joista eniten pitää, ja sitten toiset, nopeasti, kevyesti. Ja miten monta huonekalua siellä vielä on? Kuinka sinä pääset sohvasta eroon, kun et sitä yksin kanna eikä autoakaan enää pihalla näy, ja vaikka näkyisikin, niin kuinka perkeleessä sinä sitä ajaisit, kun ei sinulla ole silmälaseja ja sitä paitsi olet kuitenkin humalassa?

Lapsuuteni leikki: Menettäisitkö mieluummin näkösi vai kuulosi? Jalkasi vai kätesi? Äänesi vai äitisi? Anun vai Miian? Sukupuolesi vai asuntosi? Rakkaasi vai itsesi?

"Entä se kolmivuotias rannalla, kanervikossa: 'entä jos otan pois veden', hiekkaa, kalliota, 'entä jos otan pois hiekan, kallion pois maan otan, ilman, mitä sitten, mitä?'"

Tänään soitti naisystäväni S ja ilmoitti, että minulla on väärä suhtautuminen ja tekniikka. Koskisen päälle pitäisi kaataa vettä, kun hän makaa rapussa. Olo olisi mahdollisimman epämiellyttävä, ja raitistumispyrkimys vauhdittuisi. Eikä Koskinen kuitenkaan muistaisi, kuka sen veden kaatoi.

S itse oli juhannuksena ottanut poikakaverinsa silmälasit tämän sammuttua ja haudannut ne pieneen kuoppaan kuusen alle.

Tarja Pulli

Takaisin