Miehen ja naisen välistä kommunikaatiota hinnalla millä hyvänsä

Tänä vuonna suomeksi Otavan kustantamana ilmestynyt Deborah Tannenin Puhummeko samaa kieltä? Nainen ja mies keskustelevat (alkuteos 1990) oli minulle ennen kaikkea hyvin hämmentävä kirja. Sen luettuaan jää nimittäin miettimään, miten ihmeessä sen voisi lukea ilman että se tuntuisi sisäisesti räikeän ristiriitaiselta. Siksi sitä mielestäni kannattaa tarkastella vähän tarkemminkin. Miten ihmeessä tällainen kirja on mahdollinen? Miten se on tarkoitettu luettavaksi?

Puhummeko samaa kieltä? on periaatteessa jonkinlaista kansantajuistettua sosiolingvistiikkaa; siinä Tannen kertoilee yleisesti sukupuolisesti eriytyneistä tavoistamme käyttää kieltä ja ajatella kielellisen kommunikaation merkitystä. Rehellisempää olisi kuitenkin määritellä kirjan olevan kovalta ytimeltään naisille suunnattu ihmissuhdeopas: Tannen ei malta pidättäytyä antamasta lukijalleen myös suoria neuvoja siitä miten kuvailtuja naisten ja miesten kommunikaatiotyylien eroista johtuvia ongelmia voi ratkoa. Tavallaan Puhummeko samaa kieltä? on silti onnistuttu profiloimaan hiukan "älyllisemmäksi" kuin "itseapua" ja "henkistä kasvua" propagoiva opaskirjallisuus keskimäärin - mikä juuri tekee siitä kiusallisen viettelevän. Tieteen piirissä Tannenin edustaman tyyppiseen sukupuolierojen sosiolingvistiseen "tutkimukseen" on silti (hyvin perustein) suhtauduttu erittäin varauksellisesti; yksi hyvä ja perusteellinen suomeksi saatavilla oleva katsaus tämäntyyppisten lähtökohtien ongelmiin on Deborah Cameronin Sukupuoli ja kieli (Vastapaino 1996).

Sukupuolierot ovat tietenkin populaari aihe eikä Tannenin tapa käsitellä niitä juuri poikkea mars/venus -jutuista tai kaiken maailman evoluutiopsykologeista ja -biologeista - ja siksikin sen paradoksien tarkastelemisella voisi olla laajempaakin merkitystä. Tannen sulkeistaa hyvin johdonmukaisesti kaiken pohdinnan esittelemiensä erojen mahdollisesta biologisesta perustasta, joten siltä osin häntä ei voi kritisoida samoin perustein kuin suurta osaa muusta populaaritieteestä. Yhteistä tälle kaikelle valtavirtajulkisuudessa kierrätettävälle sukupuolieropuheelle on kuitenkin kaikkien valtasuhteiden katoaminen näkyvistä, valtanäkökulman täydellinen poissaolo. Tannen sijoittuu jonnekin yksilötason käytännöllisiä selviytymisneuvoja antavan opaskirjallisuuden ja naisten ja miesten olemassaolevia "eroja" viattomasti kuvailevan popularisoidun tieteen välille. "Selvitän niitä järjettömiltä tuntuvia väärinkäsityksiä, jotka hiertävät ihmissuhteitamme ja osoitan, että mies ja nainen voivat tulkita saman keskustelun eri tavoin silloinkin, kun ei ole kysymys ilmeisestä väärinkäsityksestä. Selitän, minkä vuoksi vilpittömät kommunikointipyrkimykset niin usein epäonnistuvat ja millä tavalla voimme jossakin määrin välttää siitä turhautumista tai lievittää sitä", määrittelee Tannen (11) pyrkimyksensä. Hän hokee, että molemmat tyylit ovat sinänsä aivan yhtä hyviä tai oikeita: tarkoitus ei ole "syyllistää" ketään tai kehottaa kumpaakaan ryhmää muuttamaan omaa tyyliään.

Tannen kuvailee siis "naisisen" ja "miehisen" kommunikaatiotyylin yhteentörmäyksiä ja vakuuttelee samalla, että kaikki korjaantuisi, jos vain naiset ja miehet oppisivat tiedostamaan ja ottamaan huomioon keskinäiset eronsa. Erojen ei tunnusteta alistavan naisia sen enempää kuin miehiäkään eikä pohdita millaisia yhteiskunnallisia vaikutuksia niillä on tai millaisia rakenteita ja sosiaalisia käytäntöjä niiden olemassaolo ylläpitää - ainoa ongelma näyttää olevan, että nämä erot yksilötasolla miehen ja naisen keskustellessa aiheuttavat "tarpeettomia" väärinkäsityksiä ja "turhaa" syyttelyä.

Status vai läheisyys?

Tannenilaisittain ajatellen naisisen ja miehisen kommunikaatiotyylin välinen ero on siinä, että käsitykset siitä, mihin kieltä käytetään ovat erilaiset: mies suuntautuu kilpailuun kun taas nainen suuntautuu yhteyteen. Mies on yksilö hierarkiassa, hänelle keskustelut ovat kamppailukenttiä, taistelua riippumattomuudesta ja puolustautumista vihollisia vastaan, jotka yrittävät horjuttaa hänen asemaansa. Naisten keskusteluilla pyritään suoremmin läheisyyden säilymiseen ja vahvistumiseen, puhujien keskinäiseen tukeen. Siinä missä miehelle pahin uhka on alisteinen asema ja riippuvuus toisista, naiselle se on eristyneisyys ja ystävättä jääminen. Mies jäsentää maailmaa statuksen ja nainen yhteyden viitekehyksen kautta. Lyhyesti: mies tahtoo, että häntä arvostetaan, nainen että hänestä pidetään.

Paitsi että kommunikaation säännöt ovat erilaiset pelkistä miehistä ja pelkistä naisista koostuvissa ryhmissä, sama kommunikaatiotilanne voidaan jäsentää eri tavoin nais- ja miesnäkökulmasta: "Miehet ovat useammin taipuvaisia keskittymään keskustelussa statuksella pelaamiseen: Yrittääkö tuo toinen voittaa minut tai painaa minut alas? Yrittääkö hän saavuttaa hallitsevan aseman saamalla minut tekemään tahtonsa mukaan? Naiset ovat useammin virittyneitä yhteyksillä pelaamiseen: yrittääkö tuo toinen päästä lähemmäksi vai etäämmälle minusta? Koska molemmat ainekset ovat aina läsnä, naisten ja miesten on helppo keskittää huomionsa saman keskustelun eri aineksiin" (37) Tästä ilmiöstä Tannen löytää paljon esimerkkejä. Onko kysymyksen esittäminen hyökkäys tai haaste vai vain aktiivisen kiinnostuksen osoittamista toisen puhetta kohtaan? Pyytääkö omien ongelmiensa valittaja epäsuorasti toiselta empatianosoituksia vahvistukseksi omien tuntemustensa oikeutuksesta vai onko valittaminen epäsuora pyyntö saada toiselta neuvoja ja ratkaisuja ongelmiin? Milloin myötätunnonilmauksista pidättäytyminen on välinpitämättömyyttä ja milloin taas osoitus toisen riippumattomuuden tunnustamisesta ja halusta olla kuulostamatta alentuvalta?

Miesten ja naisten kommunikaatiotyylien välillä on Tannenille kyse samanlaisesta yhteismitattomuudesta kuin eri kulttuurien (vaikkapa amerikkalaisen ja japanilaisen) välillä - ja Tannen käyttääkin suoria rinnastuksia kulttuurienväliseen kommunikaatioon ideoidensa ymmärrettäväksi tekemisen apuna. Tannen kuvailee taustaksi "tyttökulttuurien" ja "poikakulttuurien" kommunikaatiosäännöstöjä (joissa esim. sellaisilla asioilla kuten "salaisuuksien kertominen" on täysin erilainen asema ja painoarvo) ja osoittaa sitten, miten aikuisen naisen ja miehen välisissä keskustelutilanteissa voi havaita molempien tulkitsevan tapahtumia jossain määrin omien "kasvukulttuuriensa" normistojen läpi ja kautta.

Vaikka Tannenin perusasetelma sinänsä kuulostaa äärimmilleen yksinkertaistetulta, tietyllä tasolla se "toimii"- hän saa tehtyä ymmärrettäviksi monia arkipäivän tilanteita tämän yhden ja saman sukupuolisen tyylieron ilmenemisen paikkoina. Kirjan teho perustuu konkreettisiin esimerkkeihin ja yllättäviin rinnastuksiin - ja näitä keinoja Tannen epäilemättä osaa käyttää.

Vääriä yleistyksiä? Erojen tuottamista?

Tannenin edustaman tyyppistä puhetta sukupuolieroista on tietenkin helppo kritisoida. Olemme myös yhä hanakampia niin tekemään, sillä retorisina keinoinakin jyrkkä olemuksellisen eron korostaminen ja räikeät "miehet sitä ja naiset tätä" -yleistykset tuntuvat vanhanaikaisilta. Tyypillisimmillään tämä sukupuolieropuheen kritiikki kuitenkin juuttuu joko hyvin alhaiselle tai hyvin korkealle abstraktiotasolle.

Yksi vaihtoehto on lähteä kysymään, pitävätkö esitetyt väitteet miehistä ja naisista paikkansa ja pyrkiä osoittamaan, miten rajattua joukkoa (amerikkalaista keskiluokkaa, tiettyä sukupolvea jne.) Tannenin ryhmät "miehet" ja "naiset" todellisuudessa edustavat. Vaikka Tannen vetoaa useissa yhteyksissä kokeellisiin (sosiaali-)psykologisiin tutkimustuloksiin, hän perustaa väitteidensä vakuuttavuuden ensisijaisesti tiettyjen anekdootinomaisesti kerrottujen tapausesimerkkien intuitiiviseen uskottavuuteen. (tyyliin "eräs miespuolinen tuttava kertoi minulle kerran siitä miten hän oli vaimonsa kanssa ravintolassa syömässä ja heille tuli riitaa…"). Tämän intuitiivisen uskottavuuden voi helposti kyseenalaistaa - useimmat esimerkit kun kuulostavat lähinnä stereotypioiden toistelulta ja niistä vedetyt johtopäätökset (teoria kahdesta radikaalisti toisistaan eroavasta kommunikaatiokulttuurista) etenkin näin suomalaisnäkökulmasta varsin liioitellulta.

Toinen yleisesti käytössä oleva, "filosofisempi", tapa kritisoida tällaista sukupuolieropuhetta on kysyä yleisesti tällaista sukupuolten välisten erojen nimeämisen mielekkyyttä ja oikeutusta. Eikö kaikki eroista puhuminen aina vain tuota ja vahvista eroja? Haluammeko ylläpitää kaksijakoista sukupuolijärjestelmää jatkuvasti tuottaen sitä puheessamme? Sosiaalisen konstruktionismin perusteesejä on helppo laiskasti käyttää perusteluiksi sille, että sivuuttaa haasteen tarkastella mitään tämäntyyppistä sukupuolieropuhetta yhtään tarkemmin - kaikki puhe sukupuolieroista kun saadaan leimattua älyllisesti ja poliittisesti kyseenalaiseksi sillä yhdellä ja samalla yleisellä argumentilla, että se tuottaa ja ylläpitää eroja. Tällaisen ajattelutavan mukaan sukupuolijärjestelmä lakkaa olemasta, kun vain lakkaamme olettamasta sen olemassaolon - ja yleisenä moraalisena sääntönä on, että jokainen aloittakoon itsestään.

Molemmista em. lähtökohdista käsin esitetty kritiikki on mielestäni riittämätöntä.

Jos Puhummeko samaa kieltä? luetaan väitteinä miehistä ja naisista todellisina ihmisryhminä ja kritisoidaan sitä sitten siltä pohjalta (vertaamalla esiteltyä havaintomateriaalia "todellisuuteen"), jää huomiotta se, ettei kirjan suosio todennäköisesti suinkaan perustu tällaiseen lukutapaan. Myönnän, että kirja oli minunkin mielestäni kiinnostava ja huomasin välillä tulleeni vietellyksi lukemaan sitä jossakin ihan muussa roolissa kuin kirjoittajan käyttämien retoristen keinojen kriittisenä tarkkailijana - jollaisena olin kirjaan tarttunut. Hetkittäin tunnistin Tannenin kuvaamat asetelmat omasta arkielämästäni - ja koin oivaltaneeni jotakin uutta siitä, millaista pinnanalaista dynamiikkaa noiden itse koettujen asetelmien taustalla voisi olla. Ei kirja minulle silti näissä kohdissa ensisijassa sukupuolesta kertonut: Tannen ei onnistu sanomaan paljonkaan uutta naisista ja miehistä todellisina ryhminä tai edes Naisista ja Miehistä kulttuurisina konstruktioina. Olettaisin, että Tannenin kirjan mahdollinen merkityksellisyys lukijalle koostuu jostakin muusta: siitä, että se tarjoaa uusia jäsennystapoja ja käsitteitä, joiden avulla tarttua todellisuuteen, välineitä joiden avulla voi nähdä arkielämän tuttuja tilanteita uudessa valossa. Ja luultavasti lähes jokaisen lukijan on helppo kuvitella olevansa juuri se androgyyni poikkeus, se täysin epätyypillinen sukupuolensa edustaja, joka juuri epätyypillisyytensä vuoksi voi asettua Tannenin avustuksella tarkkailemaan miesten ja naisten kommunikaatiota kauempaa.

Toisekseen on mielestäni perustelematonta dogmatismia sanoa, ettei sukupuolten välisistä eroista voisi lainkaan puhua ja että kaikki eroista puhuminen vain vahvistaisi kaksijakoista sukupuolijärjestelmää - ts. ettei Tannen edes teoriassa voisi onnistua pyrkimyksessään puhua naisten ja miesten välisistä eroista asettamatta miestä normiksi. Eroista puhuminen aina sekä heikentää/murentaa että tuottaa/vahvistaa eroja - eikä se tapahdu minkään yksinkertaisten sääntöjen mukaan ennustettavissa olevalla tavalla.

Tannen ilmaisee olevansa tietoinen siitä vaarasta, että naisten ja miesten välisistä eroista puhuminen helposti tulkitaan epäsuoraksi väitteeksi, että naisten tulisi yksipuolisesti omaksua miehinen tyyli ja kouluttautua irti omista tottumuksistaan. Ydinkysymys onkin se, millä tavalla Tannen eroista puhuu: onnistuuko hän välttämään sen vaaran, että tulisi artikuloineeksi käsittelemänsä erot tavalla, joka epäsuorasti asettaa miehen normiksi ja kehottaa naisia muuttumaan.

Mielestäni hän ei siinä onnistu - ja tahdon kysyä, mistä tämä johtuu, mikä sen tekee mahdolliseksi.

Puhummeko samaa kieltä? on mitä selvimmin (hetero-)naisille suunnattu parisuhdeopas. Siinä, että se on (hetero-)naisille suunnattu parisuhdeopas, ei tietenkään vielä sinänsä ole mitään arveluttavaa - ongelmat juontuvat pikemminkin siitä, että se samalla nimenomaisesti kieltää olevansa sen kummemmin (hetero-)naisille suunnattu kuin myöskään parisuhdeopas. Tavallaanhan kun kyseessä muka on yhtä lailla ihan vain "pelkkä kuvailu" ja "tieteen tulosten popularisointi". Niinpä Tannenin ei tarvitse suoraan kohdata kysymystä siitä, onko minkään tiettyjen, miesten ja naisten erilaisiin kommunikaatiotapoihin kytkeytyvien ongelmien (siis myöskään heteronaisen parisuhdeongelmien) paras ratkaisukeino juuri se yleislääke, jota hän ratkaisuksi tarjoaa: erojen yhä parempi tiedostaminen. Se on selvää, että se on ainoa ratkaisu, joka on sovellettavissa mihin tahansa tilanteeseen - mutta Tannen ei kyllä paljon perustele, miksi lähtökohtaisesti lähtee etsimään juuri ratkaisua joka sopii mihin tahansa tilanteeseen .

Kuka Tannenia lukee ? Missä mies ja nainen kohtaavat?

Tannen vaikuttaisi täysin sivuuttavan kysymyksen siitä, kenelle hän kirjoittaa - tai pikemminkin: kenelle hän voi kirjoittaa? kenet hän voi saada lukijakseen? Tannen uskottelee voivansa kirjoittaa kenelle tahansa - jolloin näyttää reilulta suositella sitä, että kaikki vain "opettelevat toistensa kieltä". Mutta miksi moiseen opetteluun ryhtyisivät ketkään muut kuin ne, joille kommunikaatiotyylien ero jo valmiiksi on koettu ongelma? Tannen osoittaa vakuuttavasti, että juuri naisten kommunikaatiosuuntautuneeseen kulttuuriin kuuluu huolestua kommunikaation epäonnistumisista - ja samalla hän itse kuitenkin yrittää puhutella oletettua sukupuoletonta lukijaa.

Toinen Tannenin ongelma on se, että vaikka nämä hänen identifioimiensa sukupuolistuneiden kommunikaatiotyylien yhteentörmäyksistä johtuvat ongelmat ovat hyvin erilaisia eri elämänalueilla, niin hän yrittää tunkea ne kaikki samaan muottiin, jotta voisi tarjota kaikkiin samaa ratkaisua: erojen parempaa tiedostamista.

Standarditilanne on seuraava: naisen ja miehen keskustellessa nämä tarkastelevat kommunikaatiota eri näkökulmista (heillä on eri käsitys siitä mitä heidän välillään "todella tapahtuu"), ja vaikka siis keskustelu näennäisesti (ilmisisältöjen tasolla) etenisikin ihan hyvin, lopputulos on, että keskustelun osapuolet vähintäänkin leimaavat toisensa oudoiksi, epäkohteliaiksi tms. - koska eivät tiedosta, että heillä on vain eri tyylit.Tannenin esittelemistä konkreettisista esimerkeistä käy selvästi ilmi, että on olemassa tästä standarditilanteesta laadullisesti poikkeavia tapoja, joilla hänen kuvaamansa kommunikaatiotyylien erilaisuus voi aiheuttaa ongelmia. Osa ongelmista tulee esiin nimenomaan silloin, kun jokin puhetilanne tapahtuu institutionaalisessa ympäristössä, joka on jo etukäteen määritelty joko tunnepuheen (yksityisen) tai asiapuheen (julkisen) alueeseen kuuluvaksi. Se, joka tiedostaa, ettei onnistuisi menestyksekkäästi osallistumaan puheeseen kyseiseen ympäristöön kuuluvia sääntöjä noudattaen jättää osallistumatta ollenkaan - ja niinpä nainen vaikenee julkisuudessa ja mies yksityisyydessä. Tällöin on siis kyse siitä, että nimenomaan tiedostetaan tyylien ero - ja vaietaan, koska tiedostetaan.

Tannenin tarjoama yleislääke kaikkiin sukupuolten välisiin kommunikaatio-ongelmiin on yksinkertainen: "Jos tunnistamme toistemme väliset erot ja ymmärrämme niitä, voimme ottaa ne huomioon, sopeutua niihin ja oppia toistemme tyyleistä". Tannenin yleislääkkeen olisi määrä toimia sekä yksityisyydessä että julkisuudessa. Voi kuitenkin väittää, että jos Tannenin esittämät ratkaisut ylipäänsä johonkin riittävät, niin sitten ehkä johonkin yksityisen ja julkisen rajamailla olevaan hyvänpäiväntuttujen väliseen vuorovaikutukseen. Sen sijaan työelämässä ("puhtaan asiapuheen alueella") ja parisuhteessa ("puhtaan tunnepuheen alueella") ongelmat ovat perustavampia. Kaikki Tannenin pontevan suggestiivinen vakuuttelu siitä, miten kaikki korjautuu, kunhan vain erot tiedostetaan entistä paremmin, vaikuttaa surkuhupaisan päälleliimatulta, kun samanaikaisesti hänen konkreettiset esimerkkinsä itsessään antavat ymmärtää, että miesten ja naisten eri elämismaailmoissa on kyse jostakin paljon perustavammasta kuin vain pinnallisista "kielellisistä väärinkäsityksistä". Aivan erityisesti näin on kun tulee puhe Tannenin figuureista "julkisuudessa vaikeneva nainen" ja "yksityisyydessä vaikeneva mies".

Julkisuudessa vaikeneva nainen

Tannen ottaa itsensä havaintoesimerkiksi siitä, että aivan tietynlainen julkinen puhuminen on naiselle erityisen vaikeaa: naisen on vaikea käyttää puhetta nimenomaan huomion saamiseen, joten tilanteet, joissa puhujan puheen avulla pitäisi vakuuttaa yleisö paitsi itse asiasta myös puhujan omasta oikeudesta puhua, ovat naiselle kaikkein epämiellyttävimpiä. "Vaikka viihdynkin kutsutun asiantuntijan roolissa, en ole koskaan soittanut keskusteluohjelmaan, jota olen kuunnellut, vaikka minulla usein olisi ollut sanottavaa. Kun olen ohjelman kutsuvieraana, auktoriteettiasemani on taattu jo ennen kuin alan puhua. Jos soittaisin ohjelmaan ulkopuolisena, vaatisin tuota oikeutta omin voimin. Minun olisi saatava ihmiset pitämään itseäni uskottavana selittämällä kuka olen. Se taas saattaisi tuntua itsensä suurentelulta. Jos taas en selittäisi kuka olen, huomautukseni saatettaisiin sivuuttaa tai niitä voitaisiin vähätellä. Ja vaikka aivan luontevasti voin luennoida jopa tuhansiin yltäville ryhmille, esitän harvoin kysymyksiä toisen luennoitsijan puheen jälkeen ellen tunne sekä aihetta että ryhmää erittäin hyvin"(89), Tannen tunnustaa. No niin! Tannen, joka suorastaan ammatikseen tiedostaa kommunikaatiotyylien sukupuolittuneisuutta näkee silti kärsivänsä tyypillisistä "naisten ongelmista". Onko Tannenin ongelmana tosiaan se, ettei hänkään vielä tiedosta riittävästi?

"Kahden erilaisen kommunikaatiokulttuurin" kohtaamisen kehyksestä käsin ajateltuna ei voida selittää, miksi nainen usein syrjäytyy miesten jutuista silloinkin, kun hän pelaa tyylipuhtaasti näiden kanssa samaa peliä - ainakin ellei sitten pelaa sitä huomattavasti näitä paremmin. Ongelma ei aina ole se, ettei naisen puhetta osattaisi tulkita naisen puheena, vaan yhtä lailla juuri se että naisen puhetta tulkitaan naisen puheena. Tullakseen julkisuudessa vähätellyksi naisen ei tarvitse rikkoa miehisen asiapuheen sääntöjä (esim. käyttämällä argumentaation apuna esimerkkejä yksityiselämästään tai henkilökohtaisista kokemuksistaan), vaan naisen sanoja tulkitaan ikään kuin sanottu joka tapauksessa olisi enemmän sidoksissa yksityiselämään.

Yksityisyydessä vaikeneva mies

Tannen vaikuttaisikin olevan jossain määrin tietoinen mallinsa sopimattomuudesta julkisen puheen alueelle jossa sukupuolten välisten valtasuhteiden hierarkkisuuden todellisuutta on vaikeampi noin vain lakaista maton alle. Mutta voiko yksityisen alueella eli sekasukupuolisissa läheissuhteissa ilmeneviä ongelmia yhtään sen paremmin ratkaista vain tiedostamalla niiden yhteydet sukupuolen mukaan eriytyneisiin tyyleihin?

Kuten Tannen toteaa, se, että kommunikaatiotyylien erot pystytään nimeämään sukupuolisidonnaisiksi sen sijaan, että nähtäisiin ne täysin ainutkertaisina ja yksilöllisinä "vapauttaa yksilöt yksilöllisen patologian taakasta"(16). Perinteisesti juuri naiset ovat tottuneet "patologisoimaan" itseään - joten tietystä näkökulmasta näiden törmäystilanteiden sukupuolittuneisuuden tiedostaminen tietenkin on vapauttavaa - vaikka onkin hiukan outoa lukea Tannenin kutsua tätä erojen nimeämistä sukupuolieroiksi näiden erojen selittämiseksi . Varmasti on niin, että Tannenin luettuaan ei kukaan tyylien törmätessä tunne itseään syylliseksi. Mutta onko syyllistäminen ja patologisointi sitten todellakin läheissuhteiden ensisijainen ongelma? Tai edes ensisijainen Tannenin kuvaamiin tyylieroihin liittyvä ongelma?

Tannenin oletus on, että perheissä on paljon "turhaa riitaa" ja puolisot esittävät toisilleen "vääriä syytöksiä" ymmärtämättä, ettei mitään "todellisia " ongelmia ole. Tannen jättää epäselväksi, mikä sitten olisi tällainen "todellisempi" ongelma. Silloin harvoin kun Tannen tätä kysymystä sivuaa, nämä "todellisemmat ongelmat" vaikuttaisivat olevan sellaisia kuin "aidon rakkauden ja välittämisen puute" tai "puhdas itsekkyys". Tannenille ainoa ajateltavissa oleva todellinen ongelma parisuhteessa on siis kaiketi väärin valittu puoliso (siis sellainen joka on huono ihmisenä: pahantahtoinen, patologinen yksilö). No, se sopii tietenkin hyvin amerikkalaistyyppiseen serial monogamy-kulttuuriin, jossa ei tarvitse turhan monimutkaisia ajatella: joko Se Oikea on löytynyt (ja tämän pikku puutteisiin tulee vain sopeutua) tai sitten on ongelmat ovat korjaamattomissa: se olikin Se Väärä -pitää vaihtaa.

Tämä halu leimata parisuhteissa koetut ongelmat enimmäkseen "pinnallisiksi" ja "näennäisiksi" vaikuttaa todella oudolta suhteutettuna siihen, että Tannen toisaalta suoraan väittää, että miehille ja naisille parisuhteessa on kyse täysin eri asioista. "Monille miehille kodin rauha ja mukavuus merkitsevät sitä, ettei heidän siellä tarvitse tehdä vaikutusta eikä osoittaa arvoaan puhumalla. Kotona he ovat vihdoinkin tilanteessa, jossa puhetta ei tarvita. Naisille koti sen sijaan on paikka, jossa he voivat vapaasti puhua ja jossa he tuntevat voimakkainta puhumisen tarvetta heille läheisimpien kanssa. Heille kodin mukavuus merkitsee vapautta puhua ilman että heidän tarvitsee huolehtia siitä, millä tavalla heidän puhettaan arvostellaan "(87). Tannen siis kuvaa odotukset perustavasti yhteismitattomiksi ja lukijasta kuvattu ristiriita näyttää yksiselitteisen todelliselta ja suoralta.

Kirjan tragikoomisimpia kohtia onkin se, kun Tannen esittää jopa (!) tähänkin esittelemäänsä ongelmaan tutun standardiratkaisunsa . "Oivaltaessaan, että miehillä ja naisilla on erilaiset näkemykset puhumisen asemasta ihmissuhteissa nainen voi antaa miehen lukea aamulehteään aamiaispöydässä tulkitsematta sitä hänen torjumisekseen tai suhteen epäonnistumiseksi. Ja mies voi ymmärtää naisen puhumishalua tulkitsematta sitä kohtuuttomaksi vaatimukseksi tai manipuloivaksi yritykseksi estää häntä tekemästä sitä mitä hän tahtoo."(86)

Lukija jää ihmettelemään, millä perusteella Tannen olettaa sen, että esimerkkiparin mies vaikenee ja lukee sanomalehteä olevan naiselle ongelma vain, koska nainen kokee sen "merkkinä" jostakin muusta (eli miehen "vihamielisyydestä") - eikö se päinvastoin ole ongelma ihan itsessään ? Tämä (-kin) herättää kysymään, millainen käsitys kielestä ja kommunikaatiosta Tannenilla oikein on. Onko kaikki kommunikaatioon ja kommunikointityyleihin liittyvä todellakin vain pintaa? Ovatko kommunikaatio-ongelmat todellakin ymmärrettävissä sellaisiksi puhtaan "teknisiksi" ongelmiksi, joissa lähetetty "viesti" ei menekään vääristymättömänä perille? Entä jos kommunikaatiotyyli onkin ihmisen syvin minä ja onnistunut aktiivinen kommunikaatio se kaikkein tärkein asia läheisissä ihmissuhteissa?

Ketä pitää ymmärtää?

Tannenin julkituotu tavoite on molempien sukupuolten "kaksikielisyys"- mutta paitsi että miesten kaksikielistäminen jää tyhjäksi retoriikaksi niin kauan kun hänen lukijakuntanaan todellisuudessa ovat naiset, myös itse toimintasuositukset poikkeavat toisistaan. Siinä missä naiselle suositellaan myös asertiveness trainig -tyyppistä "toisen sukupuolen" käyttämän kielen aktiivista opettelua, miehelle vaikuttaisi riittävän "passiivinen kaksikielisyys", ts. se että hän jollain minimaalisella tavalla "ymmärtää" naisen erilaista tyyliä. Tarjotut ratkaisut poikkeavat toisistaan selvästi miesten eduksi: naisten tulisi aktiivisesti ottaa paikkansa julkisissa puhetilanteissa eikä vain jäädä odottamaan miehiltä ymmärtämystä ja huomioonottoa. Miesten taas ei tarvitse parisuhde-elämänkään puolella juuri muuta tehdä kuin "olla patologisoimatta" naista.

Itse havaitsin tannenlaiseen ajattelumalliin suhteutettuna olevani täsmälleen yhtä huonosti sosiaalistunut "miehiseen" kuin "naisiseenkin" kommunikaatiokulttuuriin - mutta myönnettävästi tulin useaan otteeseen ajatelleeksi haikeana, miten helppoa olisikaan kommunikoida naisten kanssa, jos nämä 1) olisivat lukeneet tanneninsa hyvin ja 2) luulisivat minua mieheksi. Mies asetettiin rooliin, jossa hän saa kommunikaatiotilanteissa käyttäytyä suunnilleen miten tahansa - hyvinkin tylysti, hyökkäävästi tai vetäytyvästi. Tätä kaikkea pitää vain ymmärtää, sillä mies ei kuitenkaan pohjimmiltaan tarkoita mitään pahaa. Suorana jatkona tälle voitaisiin samanlaisia ymmärtämisoppaita julkaista toki vaikkapa perheväkivallan alalta: ehkäpä kuuluisat perusfiguurit "nalkuttava vaimo" ja "lyövä mies" vain kärsivät kommunikaatio-ongelmista ja voisivat oppia ymmärtämään toistensa tyylejä. Eihän mikään ongelma ole todellinen ongelma, jos vain taustalla kuitenkin on aitoa rakkautta.

Ei, en nyt suinkaan tarkoita sanoa, että naisen kannalta "väärin" kommunikoivat miehet sitten todellisuudessa tarkoittaisivat pahaa. Sitä paitsi minusta on periaatteessa ihan oikeasti tärkeää tehdä jotenkin näkyväksi ja ymmärretyksi myös niitä Tannenin "miehisiksi" nimeämiä tyylejä: tunnepuheesta vetäytymistä ja läheisyyden etsimistä ystävällismielisten (rituaalisten) "taisteluiden" kautta. Se että tällaista kommunikaatiotyyliä hyväksyttäisiin naisissakin on mielestäni kaikin puolin kannatettava tavoite (joskaan ei välttämättä erityisesti feministinen tavoite, sillä eiväthän ne ole ensisijaisesti miehet vaan toiset naiset, jotka odottavat naisten olevan aina kykeneviä nimenomaan siihen yhteyssuuntautuneeseen, toisia puhujia aktiivisesti tukemaan pyrkivään tunnepuheeseen). Kuitenkin on ongelmallista, jos tällaisen tyylin "pinnanalaista dynamiikkaa" näkyväksi tehtäessä se jo lähtökohtaisesti liitetään mieheen ja mieheyteen, jolloin kaikki edut sen lisääntyvästä ymmärtämisestä keräävät ne "miehisen puhetyylin" piirteitä omaksuneet, jotka lisäksi sattuvat olemaan miehiä.

Separatismin mahdottomuudesta

Kaiken jälkeen lukija jää aidosti äimistyneenä ihmettelemään, miksi ihmeessä naisten ja miesten välisiä suhteita sitten Tannenin maailmassa solmitaan - se nyt vain on niin. Mutta miksi ihmeessä joku verbaalisesti kyvykäs ja kommunikaatiosuuntautunut nainen sitten tahtoo tunnepuheeseen kykenemättömän miehen paitsi ehkä joskus sänkyynsä myös ihan vakituisesti kotiinsa asumaan? Tannenin kirja nimenomaan vakuuttaa, että ainakaan ilman taloudellisten etujen ja yhteiskunnallisen statuksen kaltaisia pariutumismotiiveja naisen ja miehen vapaaehtoisessa yhdessä elämisessä voi olla mitään mieltä. Ja suunnilleen yhtä vähän mieltä vaikuttaisi olevan muussakin sukupuolten välisessä vapaaehtoisessa henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa. Paitsi että kommunikaation vakuutellaan olevan kauttaaltaan kangertelevaa, ei Tannen myöskään tuo esiin sitä mahdollisuutta, että sukupuolistuneissa tyylieroissa olisi samalla myös jotakin positiiviseksi koettua tai että tyylien kohtaamiseen liittyvää dynamiikkaa erotisoitaisiin tai estetisoitaisiin. Asetelma on yksiselitteinen: kommunikaatiotyylien eroa tarkastellaan yksinomaan kommunikaation esteenä. Ja poikkeus vahvistaa säännön: silloin harvoin kun hän kirjan loppupuolella antaa joitakin sensuuntaisia esimerkkejä joissa tämä ero vaikuttaisi olevan jotakin muutakin, on kyse ei-verbaalisesta kommunikaatiosta.

Tannen sopiikin hyväksi esimerkiksi siitä nykykeskustelussa havaittavasta ilmeisestä paradoksista, että mitä tiukemmin heteroseksuaalisen matriisin sokaisemana joku henkilö kirjoittaa, sitä vähemmän tämä vaivautuu tekemään sukupuolten väliseen kommunikaatioon pyrkimisen mielekkyyttä ymmärrettäväksi - ja sitä paremmin hän oikeastaan soveltuisi sukupuoliseparatismin teoreetikoksi. Kun todellisuus kuvataan sellaisena kuin kuvataan ja Tannen ennemminkin on ottanut tehtäväkseen esitellä mahdollisia yksilön selviytymisstrategioita kuin hahmotella poliittista ohjelmaa, on yllättävää, että hän ei esitä ratkaisuksi minkäänlaista sukupuoliseparatismia - vaikka luulisi olevan ilmeistä, että se tällaisessa tilanteessa olisi mielekäs vähintäänkin juuri yksilöllisenä selviytymistrategiana (ellei myös poliittisena strategiana) .

Jäinkin ihmettelemään sitä, mitä oikeastaan kertoo ajattelustamme se, miten helposti ja luontevasti hyväksymme sen, että ilmiö "miehen ja naisen välinen kommunikaatio" metonymisoidaan tilanteeseen, jossa (hetero-)nainen tahtoo parantaa parisuhdettaan? No, voi olla, että parisuhdeopasta on vaikea kirjoittaa ilman ennakko-oletusta, että jos kommunikaatio-ongelmia on, niin niitä on syytä ratkoa yrittämällä kokonaisvaltaisesti eläytyen ymmärtää toista osapuolta - mutta tulisiko tämä sama eetos itsestäänselvästi omaksua myös vaikkapa työelämässä, jonka kohdalla Tannen ei sen kummemmin esittele mitään näille "kokonaisvaltaisille ymmärtämisyrityksille" vaihtoehtoisia selviytymisstrategioita? Miksi oikeastaan olemme niin paljon enemmän huolissamme niistä yleistyksistä, jotka olettavat naisten ja miesten muistuttavan tyylillisesti omaa ryhmäänsä jollakin tietyllä tavalla kuin niistä yleistyksistä olettavat kaikkien tilanteiden joissa nainen ja mies voivat kommunikoida muistuttavan kokemuksellisesti toisiaan? Miksi emme spontaanisti keskeytä ja kysy, "hetkinen, miksi?", kun Tannen siirtyy toteamuksesta, että miesten ja naisten tyylit ovat erilaiset ja että se aiheuttaa (naisille) ongelmia toteamukseen, että miesten ja naisten tulisi siis oppia kokonaisvaltaisesti eläytyen ymmärtämään toisiaan?

Minulle kirjassa kaikkein kuohuttavinta ja hämmentävintä oli juuri se helppous, jolla Tannen sivuuttaa kaikki ne kysymykset, jotka heräävät siitä varsin ilmeisestä ja räikeästä ristiriidasta, joka syntyy siitä että hän toisaalta korostaa sukupuolten välisten erojen radikaaliutta ja niistä syntyvien ongelmien ulottumista kaikkialle arkipäivään - ja että hän silti samalla esittää "vastavuoroisen erojen tiedostamisen" kaltaisia laimean liberaaleja ratkaisuehdotuksia. Millaisten premissien ollessa voimassa voisi näin äärimmäisen ristiriitaiselta tuntuva kirja näyttää edes jotenkin minimaalisesti järkevältä ja yhtenäiseltä?

Jäin ihmettelemään myös sitä, millaisen vastaanoton Tannenin kirjan kaltainen teos olisi saanut joitakin vuosikymmeniä sitten, siis silloin kun separatismi eri muodoissaan vielä oli feminismin sisäisessä keskustelussa itsestäänselvästi mahdollisena pidetty strategia ja jollakin tavalla vakavasti otettava vaihtoehto? Sillä jos se olisi mahdollinen ja vakavasti otettava vaihtoehto, tällainen kirja olisi mahdoton.

Ilmeisesti kuitenkin kulttuurisessa eetoksessa on tapahtunut viime aikoina jotakin käänteentekevää: kaikkinainen poliittinen separatismi on muuttunut jo itsessään ajatuksellisesti niin täydellisen mahdottomaksi, että ei enää tarvita sukupuolten välisen kommunikaation perustelemiseksi tai siihen motivoimiseksi mitään teoriaa sen kummemmin siitä, miten "erilaiset täydentävät toisiaan" kuin myöskään siitä, miten "me kaikki loppujen lopuksi olemme ihmisiä ja yksilöiden väliset erot tärkeämpiä kuin sukupuolten väliset". Tämänhän Tannenin kirja vaikuttaisi todistavan! Kovasti odotin edes joitakin "toistensa täydentävyyteen" vetoavia perusteluita sille, miksi sitten Tannenin esittämistä todellisuuden kuvauksista ei kannata vetää niitä kaikkein loogisimpia johtopäätöksiä eli pyrkiä välttämään sukupuolten välistä kommunikaatiota tai minimoida se välttämättömimpään - mutta mitään perusteluita ei tullut, ilmeisesti niitä ei oleteta tarvittavan.

Joskus aiemmin radikaaleja, feministisiin separatistisiin käytäntöihin perustuvia vaihtoehtoja ehkä vastustettiin ja kritisoitiin nimenomaan tukeutumalla joihinkin tiettyihin näkemyksiin sukupuolesta/sukupuolista/seksuaalisuudesta. Mutta entä jos aidon naislähtöisyyden torjumiseen ja naurettaviksi tekemiseen ei nykyään enää tarvita mitään kovin vahvaa heteroseksististä ideologiaa, joka kertoisi naisen ja miehen psykologisesti tai biologisesti "täydentävän toisiaan" joillakin elämänalueilla? Ja entä jos siihen aivan yhtä vähän tarvitaan sitä toista feministisen kritiikin kohteena perinteisesti ollutta perusasennetta: sukupuolieron vähättelyä ja unohtamista "yhteisen ihmisyyden" ja/tai "erojen moninaisuuden" (joista sukupuoli on vain yksi) varjolla.? Patriarkaalinen valta vaikuttaisi löytäneen naislähtöisten vaihtoehtojen torjumiseen sopivan työntekijän ihan toisaalta - ja se on liberaalihumanistinen "kulttuurien kohtaamisen" imperatiivi, "kaikkien kanssa kaikkialla kaiken aikaa"- eetos. Se pitää kyllä huolta siitä, että valtasuhteet joka tapauksessa säilyvät ennallaan. Alistetut ryhmät eivät voi kieltäytyä kommunikaatiosta hallitsevien ryhmien kanssa, vaikka kommunikaation ehdot olisivatkin selvästi heidän kannaltaan epäedulliset - sillä poliittisilla syillä perusteltu kommunikaatiosta kieltäytyminen on kerta kaikkiaan universaalisti väärin - koskipa separatismi sitten mitä tahansa rajattua elämänaluetta. Se, että joku avoimesti myöntäisi valitsevansa seuransa joillakin muilla kuin virallistettua universaalia ihmisihannetta "mukava, avoin, joustava ja suvaitsevainen" vastaavilla poliittisilla kriteereillä olisi lähestulkoon fasismia. Meillä täällä kohtaamisyhteiskunnassa kun jokainen "kohtaaminen" on ainutlaatuinen ja yhtä hyvä.

Vain tällaisen ajattelun ehdottomaksi moraaliseksi velvollisuudekseen sisäistäneelle subjektille ei tule mieleenkään kysyä, miksi ihmeessä Tannen ei tee selviä erotteluja eri tilanteiden välille ja aseta jokaisen kohdalla kysymystä: "milloin kommunikaatioon kannattaa osallistua, vaikka se tapahtuisikin itselle epäedullisin ehdoin ja toisen osapuolen kielellä?". Tällaisen subjektin ei tarvitse miettiä, millaisin ehdoin milloinkin osallistuu, koska häneltä on yksinkertaisesti viety oikeus miettiä sitä. Hänellä on vain yksi tapa olla olemassa: pyrkiä kokonaisvaltaisesti "ymmärtämään" erotuksetta kaikkea inhimillistä, mitä vastaan tulee eli ennen kaikkea tietysti patriarkaalis-heteroseksististä miesten maailmaa - sillä sitähän nyt yleensä vastaan tulee.

Takaisin