logo_tahan
Feministinen mielipide- ja kulttuurilehti 
#5


 


 

Pääkirjoitus
 

Lyhyet
 

Vanhat numerot
 

Yhteystiedot
 

Etusivu

Syömishäiriöluokitteluja

Minä olen jokseenkin kyllästynyt alituiseen syömishäiriöistä kirjoittamiseen ja puhumiseen ja juoruiluun. Ei tarvitse kuin ottaa käteensä yksi naistenlehti, sellainen jossa mielellään käsitellään paljon terveys-ja kehoasioita, ja törmää sanoihin anoreksia ja bulimia ja syömishäiriöt sekä ohjeisiin niiden tunnistamiseksi ja oireilevan yksilön hoitoon ohjaamiseksi. Paradoksaalista kyllä näissä samoissa lehdissä törmää,usein jopa seuraavalla aukeamalla, myös laihdutus- ja painonhallintaohjeisiin ja saarnaan siitä, miten suomalaiset ovat ylipainoinen kansa ja miten paljon se kansantaloudelle maksaakaan, sekä tietenkin lukuisiin muotivaatekuviin, joissa malleina toimivat reilusti alipainoiset jokanaisen kauneusihanteet. No, tuossahan ei ole mitään uutta. Tulee vain tunne, että niin tai näin, aina väärinpäin. Mutta se mikä minua nykyisellään eniten ärsyttää on noiden lehtien ja niiden haastattelemien asiantuntijoiden puhe, jossa naiset jaotellaan syömishäiriöisiin, jotka ovat sairaita, ja niihin terveisiin, joilla on normaali suhde ruokaan ja syömiseen.

Minä  nimittäin väitän, että jos sovelletaan noita yleisimpiä syömishäiriökriteerejä niin suunnilleen jokainen tuntemani suunnilleen oman ikäiseni (plus aika moni vanhempi ja vähintään yhtä moni nuorempi) suomalainen nainen on jonkin lajin "syömishäiriöinen". Olen sitä mieltä, että tässä kulttuurissa ja yhteiskunnassa ei voi nykyään samalla kasvaa aikuiseksi naiseksi ja säilyttää "normaalia" asennetta ruokaan ja syömiseen. Ja mikä sitä paitsi on tuo kovin kaivattu "normaali asenne"?

Se, miten suhde ruokaan on "vääristynyt" onkin sitten toinen juttu. Siinä näyttäisi esiintyvän jonkin verran vaihtelua. Luokittelisin kuitenkin kaikki tuntemani (ja samalla muutkin, koska tuttavapiirini on melkoisen laaja) naisihmiset karkeasti kolmeen ryhmään sen perusteella, miten he suhtautuvat ruokaan ja syömiseen.

Ensimmäistä ryhmää voisi kutsua yksinkertaisesti nipottajiksi. Nipot ovat suunnattoman tai kohtalaisen tarkkoja siitä miten ja mitä ja milloin syövät, ja heillä näyttää olevan aika iso joukko rajoituksia syömisen suhteen. Jotkut vain yksinkertaisesti tarkkailevat armottomasti painoaan ja ryhtyvät dieetille heti kun muutama ylimääräinen kilo näkyy puntarissa. Toiset ovat koko ajan pienellä dieetillä ja harrastavat usein jotakin urheilajia, joka edellyttää tietynlaista vartaloa ja/tai ruokavaliota ja ruokailurytmiä. Syöminen tapahtuu pitkälti liikunnan ehdoilla. Sitten ovat tietysti kasvissyöjät ja vegaanit ja muut hihhulit, joille syöminen ja tietynlainen ruokavalio on uskonnon korvike ja sen noudattaminen vaatii kohtalaisen paljon aikaa ja vaivaa. Syömishäiriöiseksi näitä naisia voi kutsua siksi, että monet heistä ovat laihoja tai vähintään hyvin hoikkia, ja siksi, että heidän elämänsä ainakin jossain määrin pyörii syömisen ja painon tai oman kehon ympärillä. Kutsuilla ja kylässä kaikki nämä naiset ovat tarkkoja sen suhteen mitä suuhunsa pistävät. Näiden naisten ryhmä on varsin suuri ja yliedustettuina ovat alle 40-vuotiaiden ikäluokat.

Toinen suuri joukko ovat repsahtajat. Siinä missä nipot tarkkailevat ja säätelevät ahkerasti pyrkivät myös repsahtajat ainakin ajoittain säätelemään, mutta epäonnistuvat siinä jatkuvasti. Repsahtajat ovat nimittäin niitä, jotka ovat jatkuvasti omasta mielestään vähän liian lihavia ja dieetin tarpeessa ja aloittavat helposti laihduttamisen ja kuntoilun, mutta luovuttavat aivan yhtä helposti, koska eivät yksinkertaisesti voi vastustaa mieliherkkujaan. Repsahtajat sortuvat heti kun joku vähän houkuttelee tai muuten vain maailma murjoo tai on syytä juhlia. He ovat niitä, jotka kutsuilla ottavat innokkaasti lautaselleen kaiken mitä tarjotaan, koska eivät pysty sanomaan ei tai eivät halua loukata emäntää. Myös näitä naisia on paljon ja he ovat keskimäärin hiukan vanhempia kuin nipottajat. Syömishäiriöisiksi heitäkin voi kutsua, koska heidänkin elämänsä pyörii aika lailla syömisen ja oman kropan ympärillä,ja erityisesti siksi, että he ovat kroonisesti tyytymättömiä omaan olemukseensa ja pyrkivät laihduttamaan.

Kolmas ja varsin pieni ryhmä ovat välinpitämättömät. Heille syömiseen ja painonhallintaan liittyvät kysymykset eivät ole kovinkaan tärkeitä. Heillä on nimittäin tärkeämpääkin tekemistä. Niin tärkeää, että he usein yksinkertaisesti unohtavat syödä jos ei heitä siitä kukaan ole muistuttamassa. Noissa tilanteissa he ovat yleensä niin omistautuneita jollekin (mieluiten älylliselle) harrastukselleen tai intohimollen, että syömisestä tulee sivuseikka. Mutta kun he muistavat syödä niin sitten he kyllä syövät  hyvällä ruokahalulla niin paljon kuin huvittaa. Painoasiat eivät heitä sinänsä kiinnosta. Syömishäiriöiseksi heitäkin silti voisi kutsua, lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkin tuollainen välinpitämätön asenne on naiselle meidän kulttuurissamme epänormaali, kyllähän naisen pitäisi olla edes jossain määrin ruoanlaitosta kiinnostunut ja hallita perustaidot. Toiseksi heiltä katoaa kiireessä usein näläntunne ja syöminen voi olla todella epäsäännöllistä, mikä ei sekään ole kovinkaan terveellistä ja voidaan lukea häiriökäyttäytymiseksi. Tämä ryhmä on varsin pieni, koska vaatii todella paljon pysyä välinpitämättömänä noiden asioiden suhteen tässä yhteiskunnassa ja naissukupuolen edustajana. Näitä naisia on tasaisen vähän kaikissa ikäryhmissä ja yleensä he ovat eläneet melko poikkeuksellisissa olosuhteissa ja käyneet mahdollisesti koulua, jossa ei harrastettu joukkopunnituksia.

Itse tunnustaudun nipottajaksi. Olen alipainoinen ja minulla on paljon syömiseen liittyviä tapoja ja mieltymyksiä. On paljon ruokalajeja, joita kartan, koska ne ovat joko lihottavia tai pahanmakuisia tai molempia yhtä aikaa. Lisäksi pidän tarkasti huolta siitä, että saan kaikki tarvittavatvitamiinit ja hivenaineet. Varsinaiseksi anorektikoksi ei minusta kuitenkaan ole, koska en halua laihtua ja olen suorastaaan häpeämättömän tyytyväinen omaan vartalooni (mitä kaikki nipotkaan eivät suinkaan ole ja mikä on kai aika harvinaista nykymaailmassa). 

Nuorempana, tai lapsena, kuuluin enemmän välinpitämättömien kategoriaan, mutta sitä mukaa kun aloin tajuta muutamia tämän yhteiskunnan realiteetteja ja jopa elää niiden ehdoilla, myös suhteeni syömiseen muuttui. Jouduin, tai minut pakotettiin, ottamaan siihen kantaa. Olisinko kiltti ja mukava ja pyöreä ja myöntyvä, vai uskaltaisinko sanoa ei silloin kun siltä tuntuu? Päätös ei ollut ollenkaan vaikea. 

Toivoisinkin, että yksioikoinen luokittelu terveisiin ja sairaisiin, syömishäiriöisiin ja normaalisyöjiin, tässä kysymyksessä hylättäisiin. Tietenkin on niitä, joilla syömisen kanssa leikkiminen menee äärimmäisyyksiin, jotka laihtuvat 30-kiloisiksi, aloittavat päivänsä oksentamalla ja vaarantavat terveytensä. En vähättele heidän tilanteidensa vakavuutta. Mutta minusta on huuhaata olettaa, että me kaikki muut olisimme noista piirteistä täysin vapaita, että terveiden ja sairaiden raja olisi jotenkin selkeä, ja että sairauden puolelle lipsuneet voitaisiin hokkuspokkusparantaa ja terapoida takaisiin terveesti syövien joukkoon. Noita terveitä ei nimittäin ole. Koska kysessä ei ole laatuero vaan aste-ero, ja kun tarpeeksi tarkkaan kenen tahansa ns. tavallisen naisen syömiskäyttäytymistä tutkitaan niin kyllähän sieltä jonkinlaiset häiriön merkit saadaan esille. Niitä merkkejä on sitten kiva yhdessä vatvoa ja analysoida. Samalla monet varsinaiset ongelmat jäävät syrjään.
 

MARISA MÄKINEN
marisam@saunalahti.fi