SUOMALAINEN VÄKIVALTA - KUKA PELKÄÄ UHRIA?

Ensimmäisen kerran elämässäni teen tutkimusta, joka poikii tappouhkauksia. Saan vihamielisiä kirjeitä ja puhelinsoittoja, mutta niiden ohella myös pyyntöjä: auta ja kuuntele minua. Ensimmäisen kerran tutkimusalueeni tihkuu kätkettyjä intressejä, puhutun ja tehdyn ristiriitoja ja paradoksaalisia asetelmia. Ja vasta nyt tutkijaurallani tilastot, joita tavallisesti vaaditaan ilmiön tosiasiallisuuden osoittamiseksi, pettävät. Tarkoitushakuista tulkintaa, jyrähtelee numeerista näyttöä vaativa faktakonservatiivi. Piiloonjääviä tapauksia, analysoi tutkija, joka juuri osoitti, etteivät piiloonjäävät tapaukset kumoa sosiaaliluokan merkitystä. Voisi luulla, että tutkimani aihe olisi elinkauppa. Tai järjestäytynyt rikollisuus. Mutta ei - teen tutkimusta parisuhdeväkivallan ja seksuaalisen väkivallan seurauksista sekä siitä, millaista suomalaisen miehen ja naisen väkivalta on. Siis millaista?

Väkivallan sukupuoli virallisessa Suomessa

Moderneissa yhteiskunnissa tosiasioiden kriteereinä pidetään usein numeroja ja tilastoja. Henkilö, joka kertoo jonkin ilmiön olemassaolosta lukujen perusteella, kuvaa asiaa "objektiivisemmin" kuin henkilö, joka vetoaa ihmisten kokemuksiin.

Tässä mielessä suomalaisen väkivallanteon perusfakta on ollut tiedossa jo ensimmäisistä rikollisuustilastoista lähtien. Tekijä on mies. Katsoipa mitä tahansa henkirikollisuuden lajia miehet ovat tekijöinä yliedustettuja erityisesti silloin, kun kyse on vakavasta väkivallasta ja seksuaalisesta väkivallasta. Ainoa poikkeava kategoria - joka nyttemmin on lähes tarpeeton - on lapsensurma. Sillä tarkoitettiin (oman) vastasyntyneen lapsen surmaamista. Syyt, jotka tekivät siitä voittopuolisesti naisten henkirikollisuuden lajin, ovat ilmeisiä.

Miesten yliedustuksessa ei ole kyse muutaman prosentin erosta. Väkivallan eri muodoissa miehet ovat tekijöinä 70-97 prosentissa tapauksista. Se, että fyysiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan syyllistyneet ovat merkkiä uros, toistuu maasta toiseen. Tämä, paremmin kuin vakuuttava teoria tai tieteellinen todistelu, onkin antanut pontta väitteille esimerkiksi raiskausten evolutionaarisesta perustasta tai miehisestä kuolemanvietistä.

Toistuvuuden rinnalla kulkevat kuitenkin kulttuuriset erot. Tilastojen mukaan Suomessa on Länsi-Euroopan korkein henkirikollisuusaste ja suomalaiset miehet ja naiset eroavat toisistaan rikoksentekijöinä selvästi. Esimerkiksi USA:ssa naisten ja miesten osuus aikuisten kuolemaan johtaneessa rikollisuudessa on paljon tasavertaisempi, mikä johtunee erilaisesta asekulttuurista. Ja toinen, ehkä unohdetumpi suomalainen piirre on se, että vaikka poliisin tietoon tullut ja uhritutkimusten kartoittama seksuaalinen väkivalta onkin yleistynyt Suomessa, on se harvinaisempaa kuin esimerkiksi Kanadassa tai USA:ssa.

Sukupuoleen liittyvät tilastolliset säännönmukaisuudet heijastelevat yhtä väkivallan sukupuolistuneisuuden tasoa. Ne kertovat myös, että miehet ja naiset joutuvat erilaisen väkivallan uhreiksi. Miehet kärsivät yleisemmin tuntemattoman tekemästä väkivallasta julkisessa tilassa. Heidän kokemansa väkivalta on suoraa fyysistä väkivaltaa, harvemmin seksuaalista väkivaltaa. Miesten väkivalta on usein myös jatkoa väkivaltaisessa alakulttuurissa toimimiselle.

Naiset kokevat väkivaltaa, jonka seuraukset ovat henkisesti erityisen traumatisoivia: erilaista seksuaalista väkivaltaa ja tuttujen ja rakkaiden tekemää väkivaltaa joko kotona tai työpaikalla. Kaikki väkivalta jättää jälkensä. Naisten kokeman väkivallan muodoille tyypillistä on kuitenkin väkivaltaisen kokemuksen kertaantuvuus ja jatkuvuus. Työpaikaltaan tai kodistaan lähteminen merkitsisi oman elämän muuttamista eikä raiskatuksi tulemisen muisto haalistu repeämien paranemisen myötä. Ja jos ei vaihda kumppaninsa sukupuolta - mitä olisi loogista suositella, sillä tilastojen mukaan turvallisin kumppani on naiskumppani - naisen täytyy myös rakentaa uudelleen luottamus miehiin ja uskallus suhteeseen. Tieto, että naiset menettävät henkensä nimenomaisesti miespuolisten puolisoittensa tai ex-puolisoittensa surmaamina, ei tietenkään helpota luottamuksen syntymistä.

Mutta, saattaa nyt miesasiahenkilö puuskahtaa, ja paheksua edellä sanottua 'uhrifeminisminä' tai liioitteluna. Eikö kuitenkin ole niin, että väkivallan uhri on tavallisesti mies? Kyllä, niin on. Mutta vain silloin, kun katsotaan poliisin tietoon tulleen väkivallan osuutta. Eikä sukupuolten välinen epäsuhta ole silloinkaan yhtä suuri kuin tekijöissä. Uhritutkimukset, jotka kartoittavat myös virallisten tilastojen ulkopuolelle jäävää väkivaltaa ja piilorikollisuutta, osoittavat, että naiset ja miehet joutuvat fyysisen väkivallan uhreiksi lähes yhtä usein. Tappojen ja murhien uhreista naisia on reilu kolmannes, loput on miehiä.

Koska väkivallantekijöinä naisten ja miesten epäsuhta on suuri, ei heidän vertaamisensa ole täysin reilua. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että väkivallan tilanteissa ja kohteissa on eroa. Nainen kohtelee väkivaltaisesti, tappaa tai käyttää hyväkseen tuttuja tai henkilöitä, joihin hänellä on suhde. Lapsiin kohdistuva vakava väkivalta, tuntemattomiin kohdistuva väkivalta ja seksuaalinen väkivalta ovat naiselle äärimmäisen harvinaisia. Eikä nainen tapa toisten naisten lapsia. Mies ei valikoi. Usein naisen tekemän henkirikoksen taustalla on pitkään jatkunut parisuhdeväkivalta tai mielenterveysongelma. Nainen ei tapa erityistä raakuutta osoittaen, nyrkkejä tai ylenpalttista väkivaltaa käyttäen. Siitä palkitaan tuomitsemalla tekijä usein syyntakeellisena. Tämä näkyy puolisoiden tai ex-puolisoiden surmista annetuissa tuomioissa, jotka ovat naisille keskimäärin pidempiä kuin miehille. Epäsuhta johtuu osittain siitä, että suomalainen oikeuskäytäntö keskittyy vain yhteen, juuri käsiteltävänä olevaan tapaukseen. Käytännössä mielentilalausunto, jonka yksi kriteeri on tapauksen erityinen julmuus, on tavallisin tuomiota lieventävä peruste. Suomalainen oikeuskäytäntö ei kuitenkaan tunnusta suhteen historiaa, kuten parisuhdeväkivaltaa, lieventäväksi asianhaaraksi, paitsi oudosti kylläkin raiskauksen yhteydessä. Jopa uusi seksuaalirikoslakimme ymmärtää, että suhteen historia voi antaa syytä odottaa seksin kuuluvan asiaan.

Tilastolliset säännönmukaisuudet ovat vain säännönmukaisuuksia. Ne eivät kerro syitä eivätkä "totuutta" sukupuolesta. Eivätkä ne väitä, etteikö nainenkin tappaisi ja ehkä myös - uuden seksuaalirikoslain myötä - raiskaisi. Se ei vain ole tavallista. Tilastot ovat sosiaalinen käytäntö, joka ilmentää elämistä sosiaalisessa ja kulttuurisessa maailmassa. Säännönmukaisuuksien voi toki tulkita kielivän jotain evoluutiosta. Mutta mitä? Esimerkiksi tilastollisesti kehitysmaissa kuollaan useammin nälkään kuin läntisissä hyvinvointivaltiossa. Kertooko tämä siis siitä, että tiettyjen alueiden ihmisillä on evoluution kautta kehittynyt taipumus välttää nälkäkuolemaa, vaiko siitä, millaiset taloudelliset, poliittiset ja ekologiset rakenteet maailmaa jäsentävät? Samalla tavoin väkivallan kulttuurinen miehisyys, sukupuolena elämisen pakko ja se vallan mahdollisuus, joka mieheyteen liittyy, rakenteellistavat elämäämme universaalisesti.

Koska tilastot ja niiden tulkinnat ovat sosiaalisesti sidonnaisia, voi niistä lukea jotakin siitä yhteiskunnasta, jossa ne tehdään. Suomalaisittain on kiinnostavaa, että järkeä ja numeroita arvostavassa rationaalisessa kulttuurissa kysymys väkivallan sukupuolesta on ollut tabu. Eikö sen pitäisi olla täysin looginen lähtökohta väkivaltatutkimukselle? Entä mistä kulttuurisesta torjunnasta kertoo se, ettei korkea henkirikollisuusasteemme huolestuta ja usuta meitä kaikkia "turvallisuustalkoisiin" ja väkivallan vastaiseen työhön? Mitä ylipäätänsä tavoistamme elää toistemme kanssa kertoo se, että läimimme mieluummin tuttuja kuin tuntemattomia ja läheisiä rankaisemme kaikkein rankimmin.

Väkivallan merkitykset, kokemukset ja symbolit

Väkivallan sukupuoli on myös merkitysten ja symbolien sukupuolistuneisuutta. Sitä ovat myös ruumiillisten ihmisten, tyttöjen ja poikien, naisten ja miesten, kokemukset ja teot, joita arvioidaan tekijänsä sukupuolella. Kulttuurisessa alitajunnassa väkivalta, valta ja mieheys ketjuuntuvat yhtä luonnikkaasti kuin hoiva, nöyryys ja naiseus.

Tämän me tiedämme kaikki, ja sen me myös kohtaamme päivittäin. Pojat leikkivät fyysisempiä leikkejä, nujakoivat ja opettelevat taistelun eleet ja asennot viimeistään tietokonepelien myötä. Tytöt leikkivät nukeilla, hoivaavat, puhuvat ja selvittävät. Traditio toistuu, vaikka tasa-arvon nimissä tytöistäkin kasvatetaan vahvoja yksilöitä. Käytännössä ns. sukupuolisensitiivisen kasvatuksen ja tasa-arvoretoriikan kohtaaminen on merkinnyt sitä, että pojat leikitetään yhä systemaattisesti pojiksi, mutta perinteisiä tyttöjen leikkejä aikuiset eivät tue yhtä pontevasti.
Sukupuolistuneisuutta kokemuksissa kuvaa myös se, että miehet ja naiset ymmärtävät väkivallan eri tavoin. Miehet käsittävät väkivallan useammin kapeasti: tietyiksi teoiksi. Naisten kuvauksissa useammanlaiset teot, uhka ja pakottaminen ovat myös väkivaltaa.

Kokemuksilla ja teoilla, kuten leikeillä, on sukupuolimerkitys toimijan sukupuolesta riippumatta. Väkivalta on maskuliinista myös silloin, kun tekijänä on nainen, joka tappelee kuin mies. On aseita ja naisten aseita. On lyöjiä ja neitejä. Ja siten on myös uhreja ja miehiä. Väkivallan toimijan symbolinen sukupuoli on mies ja uhrin nainen. Merkitysten ja ruumiillisten toimijoiden pyhitetystä yhteydestä kertoo se, että miesten yhteydessä uhriudesta vaietaan.

Miesten uhriutumisesta elettynä kokemuksena ei ole tutkimuksia eikä tarinallista perinnettä toisin kuin naisten kokemuksista. Tutkimuksellisessa keskustelussa mies nousee uhrina esiin kahdessa yhteydessä: selityksenä sille, miksi hänestä tulee väkivaltainen tai hyväksikäyttäjä tai miksi hän traumatisoituu sodan ja taistelujen yhteydessä. Paradoksaalisesti molemmissa yhteyksissä uhriutuneen miehen miehuus on "pelastettu" väkivallalla. Niin patologisena kuin väkivaltaisen miehen voikin ymmärtää, hän ei nyt sentään ole jäänyt nurkkaan nyyhkyttämään vaan reagoi! Ja niin traumatisoituneina kuin esimerkiksi Vietnamin sodan amerikkalaissotilaat tai suomalaisesta kirjallisuudesta tutut viinalla ja räyhäämisellä sodan tuskat sammuttavat miehet esitetäänkin, heidän uhriutumisensa myös oikeutetaan. He ovat tehneet miehen teon. Siten tutkimukselliset valinnatkin ovat vaalineet myyttiä miehestä, joka ei uhriudu ja väkivallasta, joka on vain teko.

Uhriutumisen dynamiikkaa

Kategoriaan ´uhri´ ja tapaamme kohdella väkivaltaa kokenutta ja kohdata hänet konkretisoituu useita väkivallan paradokseja, joita mietin seuraavassa seksuaalisen väkivallan ja parisuhdeväkivallan kautta. Pohdintani perustuu väkivaltaa kokeneiden naisten elämäkerrallisten kirjeiden analyysiin, uhriutumisesta ja traumatisoitumisesta tehtyyn tutkimukseen sekä siihen, että olen - osittain sivullisena - seurannut kiistelyä ja keskustelua parisuhdeväkivallan tai perheväkivallan ja seksuaalisen väkivallan ammatillisista hoitokäytännöistä.

On kiistatta selvää, että väkivaltakokemuksella on seurauksensa. Lyöntien, potkujen, haavojen ja murtumien, siis erilaisten fyysisten seurausten lisäksi kokemus vaikuttaa psyykkisesti.

"Koko elämäni pohja kuitenkin keinahti kerralla kumoon... Se, että koskemattomuutta uhataan, tuuppaistaan tai läimäytetään kuin pahaista rakkikoiraa, sattuu jonnekin niin syvälle, ettei paluuta ole."

Seurausten vakavuusaste vaihtelee, mutta jokainen lyödyksi tullut joutuu jollain lailla kohtaamaan sen, ettei hänellä olekaan itsestäänselvästi koskemattomuuden suojaa ja myös käsittelemään, mitä se merkitsee itsen ja maailman suhteelle. Vakavimmillaan väkivallan kokemus on traumaattinen. Vaikka arkikielessä onkin tullut tavaksi leimata yksi jos toinenkin asia "tosi traumaattiseksi", ei psyykkinen trauma ole triviaa. Eläminen jatkuvassa pelon maailmassa tai sellainen väkivaltainen kokemus, joka on minuuden suhteen äärimmäisen loukkaava ja emotionaalisesti lamaannuttava, johtaa psyykkisiin oireisiin, univaikeuksiin, paniikkikohtauksiin ja muistikatkoksiin. Väkivallan seurauksena henkilön toimijuus - siis ne tavat, jolla henkilö arvioi itseään ja suhdettaan maailmaan, tekemisensä mahdollisuuksia ja seurauksia - muuttuu. Traumatisoitunut henkilö on masentunut ja ylivirittynyt, samalla hänen aikaperspektiivinsä kapenee. Odotushorisontiksi riittää seuraava päivä.

"Minä olin ainakin niin hajalla, että hyvä kun uskalsin lähikauppaan itkemättä mennä… Minä pilkoin tulevaisuuteni pieniksi palasiksi. Ajattelin, että kunhan tämä päivä ja huominen ja jo ensi viikolla voi olla helpompaa…"

Äärimmillään kyse on minuuden muuntumisesta ja joskus myös hajoamisesta väkivallan seurauksena. Elämäkerroissa se entinen minä, jota ei lyöty, ja se minä, jota lyödään, ovat kaksi eri henkilöä.

"Aikaisemmin… (m)inähän olin älykäs ja puoliani pitävä sekä melkoisen kauniskin… Tietenkin ajattelin lopulta vian olevan itsessäni. Että nyt minusta olikin tullut nalkuttava, omistushaluinen ja mustasukkainen avopuoliso."

Kuka tahansa voi traumatisoitua. Edellä olevat esimerkit tulevat naisilta ja parisuhdeväkivallasta, mutta samalla tavalla reagoivat kaikki emotionaalisesti äärimmäisessä tilanteessa, jossa perustavat minuutta ja todellisuutta ylläpitävät odotukset hajoavat. Itse asiassa pyrkimys kuvata niitä seuraamuksia, joita sodan jatkuva stressi ja väkivaltaisuudet aiheuttivat miehille, on synnyttänyt psyykkisen trauman käsitteen ja teoretisoinnin.

Naiset ja miehet traumatisoituvat väkivallan kokemuksista hieman eri lailla. Miestä "suojelevat" hänen kokemuksensa väkivallan asiantuntijana ja välineellinen suhtautuminen väkivaltaan. Naista uhriuttaa erityisesti se, että hänet pahoinpitelee tavallisimmin oma rakas tai läheinen omassa kodissa. Usein väkivalta on myös seksuaalista. Kumpikin väkivallan muoto on häpäisevää ja yksityistä. Niitä ei voi selittää tavoilla, jotka tekisivät kokemuksesta jollain lailla sankarillisen tai irrottaisi väkivallan kokijasta. Miesten keskinäisessä väkivallassa tämä on mahdollista, sillä jo osallisuus tappeluun on miehuullista, tuli voitto kotiin tai ei. Tuntematonta lyöjää on myös helpompi vihata, jolloin tapahtuma saa syyn: se saatanan nilkki kävi päälle. Mutta se, että ihminen, jonka piti rakastaa juuri minua sellaisena kuin olen, lyö, on isku minuuden kokemukselle. Juuri sinä rakkaani, vitun huora, olet ansainnut tämän! Raiskauksen viesti on yhtä voimallinen: olet otettavissa ja nöyryytettävissä seksuaalisuutesi kautta. Tapahtuman käsittämättömyys saa etsimään syytä itsestä.

Tosi traumat ja pelko

Uhriutumisen ensimmäinen paradoksi tulee siitä, että pystymme kyllä ymmärtämään arkiset traumat - kuinka esimerkiksi murron jälkeen oma koti tuntuu turvattomalta tai kuinka hirvikolarin jälkeen pelottaa ajaa syksyllä - mutta samanlaisella empatialla emme pysty suhtautumaan parisuhdeväkivaltaa ja seksuaalista väkivaltaa kokeneisiin. Heidän traumatisoitumisensa tuntuu olevan niin suurta ja pelottavaa, että se traumatisoi myös meidät, sivustakatsojat.

Väkivallan seurausten unohtaminen näkyy käytännöissä. Odotamme, että väkivaltaa kokenut jaksaisi hoitaa itsensä, lapsensa ja perheensä, hakea apua ja tehdä ratkaisuja. Oletamme, että sovittelussa - jonne parisuhdeväkivaltatapauksia on tulvinut sen jälkeen, kun siitä tuli yleisen syytteen alainen rikos - osapuolet voivat tavata toisensa tasapuolisina osapuolina. Tai että heillä edes on sama intressi suostua sovitteluun. Edelleen edellytämme avioerotilanteissa, että pahoinpitelyä kestänyt vaimo ja pahoinpitelevä kohta ex-mies, pystyvät pelkästään rationaalisesti ja vain lapsen parasta ajatellen sopimaan tapaamisista. Ja jos yritämme myötäelää jonkin tunteen, vaikuttaa siltä, että on helpompi kuvitella juonittelu ja kosto kuin se lamaannuttava pelko ja väsyminen, joka traumatisoitumiseen liittyy. Ja vielä ajattelemme, että seksuaalisen väkivallan muistosta voi vapautua sen jälkeen, kun HIV-testistä on saatu negatiivinen tulos ja vaginan vauriot ovat parantuneet.

Voisi tietysti ajatella, niin kuin on laitakin, että traumatisoitumisen käsite on Suomessa uusi ja että se ei ole edes tuttu kaikille niille, jotka työskentelevät väkivaltaa kokeneiden ihmisten kanssa. Mutta eikö kuitenkin hyvin arkinen käsite, pelko, ole kenen tahansa helppo ymmärtää. Kaikkialla ja kaikissa tilanteissa, myös parisuhdeväkivallassa ja seksuaalisessa väkivallassa, nyrkin politiikka on pelon politiikkaa. Tätä samaa pelon politiikkaahan väkivallan ehkäisyn ammattilaiset käyttävät opastaakseen potentiaalisia uhreja turvaamaan itsensä. Älä siis liftaa ja varo pimeitä paikkoja, sillä iso paha mies voi tulla.

"Minä opin pelkäämään. Minä opin asettamaan sanani soikeiksi, sopiviksi suupaloiksi. Mietin, mitä milloinkin voisin hänelle sanoa ja miten isoina annoksina. Kuitenkin, vaikka kuinka nätisti olisin ollut, hän löysi syyn ilkkua minua ja sivaltaa."

Seuraavassa lainauksessa nainen kertoo tapahtumista synnytysosastolta kotiutumisen jälkeen 1.

"… ku mä rupesin siivoomaan sitä vauvaa, se (aviomies) rupesi potkimaan mua ja se potki mua alapäähän ja sano, et siinähän kuolet. Ja se potki mua niin kauan alapäähän, et mä olin ihan veressä ... ja tää vauva rupes itkemään ja mä pyysin vaa (sitä miestä) lopettaan, et mä kuolen kohta…"

Väkivalta parisuhteessa ei ole vain lievää läpsyttelyä mutta ei myöskään täysin kontrolloimatonta. Loukkasivatpa lyönnit vakavasti tai eivät, niitä seuraa pelko. Väkivallasta tulee jotakin, joka oikeasti voi tapahtua minulle. Se ei ole enää vain etäinen uhka. Pelko on läsnä silloinkin, kun kaikki näyttäisi menevän hyvin, ja näivettää siten sekä kokijaansa että suhdetta sisältäpäin. Lyödyn, useimmiten naisen, elämä täyttyy uumoilulla ja varomisella. Hän ottaa huomioon väkivallan mahdollisuuden, senkin että kumppani ymmärtää väärin ja sitten…

"Kerran - mä muistan - viime kerrasta ei ollut kulunu vielä kauaa - mä makasin sängyllä. Me oltiin rakasteltu. Mä en voinu lähtee mihinkään, vaik mulla oli hirvee hätä. Mut ku Eki olis voinu loukkaantuu. Luulla että mä… no jotenkin, en tykänny. Ja sit siitä olis seurannut hirvee rähinä. Niin mä odotin, että se nukkuu varmasti. Että se kesti - mä olin varma ett rakko puhkee." 2

Pikkuhiljaa pelon politiikka saa kokijan luopumaan monista itselleen tärkeistä asioista ja oikeuksistaan. Ja koska luopuminen on osittain "vapaaehtoista", varmuuden vuoksi tapahtuvaa - eihän se Eki nyt sillä kertaa estänyt veskiin menoa, eihän mitään oikeasti vielä tapahtunut - tuntuu se lähes omalta valinnalta. Mutta kerta kerralta toistumalla pelko vakiinnuttaa vallan, joka saa henkilön luopumaan itsestään ja toiveistaan.

Pelko tekee nöyräksi, ja pelon tuottaminen on strategista. Ja ehkä tämä on se, mitä emme kestä parisuhdeväkivallan ja seksuaalisen väkivallan uhreissa. He konkretisoivat pelon mahdollisuuden. Ja he rikkovat illuusion suomalaisesta parisuhteesta ja sukupuolten välisestä suhteesta symmetrisenä, vahvojen yksilöiden suhteena. Kukapa, varsinkaan heteroseksuaalinen nainen, haluaisi tulla muistutetuksi rakkauden ja luottamuksen hinnasta. Ja kukapa haluaisi myöskään lähteä pohtimaan sitä, missä määrin väkivalta parisuhteessa on tietoista kontrollointia ja hallintaa.

Pelon politiikka on kulttuurisesti vanha keino hallita. Siksi on paradoksaalista, että sitä ei tunnusteta. Pelosta tulee jotain irrationaalista, häpeällistä ja henkilön oma ongelma. Väkivallan ja seksuaalisen väkivallan yhteydessä vasta fyysiset vammat "todistavat", että pelkoon oli "oikeasti" aihetta. Samanaikaisesti koko väkivallan kulttuurimme kertoo: nyrkin pelko on viisauden alku.

Kuka muka uhri?

Toinen paradoksi on, että vaikka väkivallan kohteeksi joutumisella on sekä fyysisiä että ennen kaikkea psyykkisiä seurauksia, eivät edes uhrit itse halua tulla nimetyksi kategoriaan ´uhri´. Päinvastoin. Sekä parisuhdeväkivaltaa että seksuaalista väkivaltaa kohdanneiden naisten elämäkerroissa ja haastatteluissa kerrotaan tarinaa sinnittelystä, kestämisestä ja selviytymisestä. Selviytymisen eetos ja vahvuuden arvostus ovat niin voimakkaita, että heikkouden hetkistä vaietaan. Heikkouden kokemukselle ei löydy kertomisen tapoja eikä edes tiloja. Suomessa ei esimerkiksi ole syntynyt samankaltaista väkivaltaa kokeneiden keskinäistä selviytyjäverkostoa kuin Keski-Euroopassa tai USA:ssa. Omakohtaisuus ei yhdistä miehiä eikä naisia. Seksuaalisen väkivallan ja parisuhdeväkivallan uhrit pysyvät kaapissa ja tiukasti. Miehet kokoontuvat halukkaammin entisinä väkivallantekijöinä kuin kohteina.

Syitä on monia.

Ensiksikin uhriksi ei pääse kuka tahansa. Uhrius on status, jonka ansaitakseen on oltava joko hyvä uhri tai sankariuhri. Hyvä uhri on sellainen, joka on kaikin tavoin viaton tapahtumaan. Hän on esimerkiksi pieni lapsi. Tai henkilö, joka on täysin oikealla asialla, täysin oikeanlainen ja käyttäytyy juuri kuten pitääkin. Ennen kaikkea hän ei ole osallinen tapahtumaan, eikä hänellä ole suhdetta tekijään. Teko vain sattuu hänelle. Uhrin statuksensa on ansainnut myös sankariuhri. Hän on joutunut koettelemuksiin jonkin päämäärän vuoksi. Mutta ennen kaikkea hän on uhri oikealla tavalla: hän ei valita vaan kestää, hän ei haperru vaan taittuu.

Viattomat uhrit ja sankarit ovat uhrin statuksensa ansainneet. Se vapauttaa heidät vastuusta tapahtumien suhteen. Pystymme säälimään, palkitsemaan, suremaan ja ylevöittämään heidät. Kumpikaan uhri ei ongelmallista selviytymisen eetosta ja vahvan yksilön myyttiä. Viattomat uhrit eivät oikeastaan ole toimijoita vaan sivullisia, jotka vain joutuvat uhreiksi. Heillä ei selvästikään edes ollut selviytymisen mahdollisuutta. Ja sankariuhrit - he nimenomaan ovat selviytymisen eetoksen kantajia. He antavat kaikkensa, mitä ei enää voi epäillä, sillä he antavat ainoansa, elämänsä. Parisuhdeväkivallan ja seksuaalisen väkivallan uhreilla ei kuitenkaan ole pääsyä hyväksi uhriksi. He ovat huonoja uhreja, liian vahvoja. He jaksavat pitkään yrittää suhteensa muuttamista ja väkivallan lopettamista sekä kotikonstein että ammattiauttajien avulla, omaa käyttäytymistään muuttamalla ja vaatimuksia ja rajoja asettamalla. He ovat osallisia ja jaksavat sinnitellä: pitää yllä ulkokuorta, selviytyä työnteosta, vastata lapsista, toimia maltillisesti ja järkevästi sen sijaan, että he romahtaisivat ja huutaisivat tuskansa maailmalle. He jaksavat ottaa huomioon muut ja toivoa.

Mutta samanaikaisesti he eivät ole tarpeeksi vahvoja. He oireilevat, tuntevat heikkoutta, pelkäävät. Itkeä nyyhkivät. He eivät puolustaudu jämäkästi ja repäise itseään onnettomasta suhteesta ja väkivaltaisesta miehestä jo ensi iskun jälkeen. Tilastotutkimuksen perusteella lähes kolmanneksella väkivaltaisessa suhteessa elävistä naisista väkivalta oli kestänyt jo kymmenen vuotta. Ja tämä on - niillä perusteilla, joilla me arkijärkisesti ja tieteellisestikin ymmärrämme rationaalisen toiminnan - lähes käsittämätöntä. Jos et pidä kengänjäljistä kasvoillasi, miksi siis makaat lattialla, kyselee jo läheisriippuvuutta diagnostisoiva terapeuttikin. Seksuaalisen väkivallan uhria voi moittia siitä, ettei hän ole asettanut rajojaan tarpeeksi selvästi ja ajoissa, että hän luotti väärään henkilöön ja pelkäsi. Ja että hän oli humalassakin, kykenemätön huolehtimaan itsestään.

Seksuaalisen väkivallan tai parisuhdeväkivallan kokeneilla ei ole pääsyä hyväksi uhriksi myöskään siksi, että selkeimmät ja kehittyneimmät auttamisjärjestelmät on suunniteltu lapsia ja nyttemmin myös parisuhdeväkivallan tekijöitä, miehiä, varten. Tämän voisi tietysti tulkita sukupuolineutraalin ja tasa-arvoisen Suomen piilotettuna naisvihana. Vihana riippuvuudestamme naisiin, olemmehan psykohistoriallisesti vahvojen äitien ja poissaolevien isien lapsia. Vähempikin ahdistaa. Mielestäni tilanne kertoo kuitenkin enemmän vaikeudesta ymmärtää toimijuutta suhteessa uhriutumiseen.

Ajattelumme uhrista ja syyllisestä on omituisen dikotomista. Viaton uhri on passiivinen, kuin teuraaksi vietävä lammas. Hän ei ole toimija vaan kohde: joko hän hyväksyy kohtalonsa tai hänellä ei ole mitään toiminnan mahdollisuutta tilanteessa. Syyllinen taas on nimenomaan toimija, hän on aktiivinen, joskin väärällä tavalla. Se, että lapset ovat ei-toimijoita, antaa oikeuden auttaa. Vastaavasti on helppo kohdata väärintoimija, joka haluaa toimia oikein. Mutta parisuhteessa elävien naisten toimijuus on vaikeammin ymmärrettävissä. He ovat osallisia ja aikuisia - siis oikeutettuja ja velvoitettuja päättämään elämästään. Samanaikaisesti he eivät kuitenkaan toimi kuten yksilöt, jotka päättävät omasta elämästään itsellisesti ja muista riippumattomasti vaan ottavat huomioon muiden tarpeet ja rakkauden vaateet.

Usea, erityisesti rakenteellisen väkivallan tutkija toteaa, että nimenomaan uhrilla ei ole varaa mieltää itseään uhriksi. Uhri-nimikkeen hyväksyminen riistäisi häneltä ajatuksen siitä, että hän voisi vaikuttaa kohtaloonsa tai että elämä voisi tästä vielä muuttua. Siksi on helpompi hyväksyä kanssasyyllisyys ja ajatus siitä, että jos vain en olisi… turpiin ei olisi tullut. Toisin ajatteleminen merkitsisi sen hyväksymistä, että oma elämä on täysin jonkun muun kuin itsen varassa. Paradoksi väkivallan kokijan kannalta on, että jotta häntä voitaisiin auttaa ja tukea, on jollain lailla ymmärrettävä ja tunnistettava väkivallan seuraamuksia ja sen psyykkistä dynamiikkaa, ennen kaikkea pelkoa. Tämä merkitsee myös sitä, että väkivallan valta on nähtävä siitäkin huolimatta, että ymmärtäisi ja säälisi lyöjää. On siis osittain hyväksyttävä itsensä uhrina. Mutta tämän täytyy tapahtua tavalla, joka ei tee väkivallan kokijasta vain ja ainoastaan uhria ja traumatisoitunutta raakkia. Kyllä, väkivallan kokemuksella on seuraamuksensa, mutta siitäkin huolimatta kokija on muutakin kuin uhri. Hän osaa ja pystyy ottamaan vastuun omasta elämästään, hän on toimija, joka tietää tilanteestaan enemmän kuin muut. Tämä ei kuitenkaan voi merkitä sitä, että hänellä pitäisi olla vastuu väkivallan lopettamisesta tai että juuri häneltä pitäisi odottaa arjen sankaritekoja. Minne katoaa väkivallantekijän toimijuus ja vastuu? Yleisempi paradoksi onkin, kuinka itsestäänselvästi ja monilla eri tavoilla uhrit tai mahdolliset uhrit vastuullistetaan väkivallasta. Kampanjat itsepuolustuskursseista, jämäköitymisestä ja turvasuunnittelusta kehottavat varustautumaan ja varomaan, jottei vain joutuisi avuttomaksi uhriksi. Samalla vastuu uhriutumisesta asetetaan väkivallan kohteelle eikä tekijälle. Siis sille, jonka itse asiassa pitäisi toimia toisin. Mitä tämä kertoo suhteestamme väkivaltaan? Sitäkö, että jollain lailla ymmärrämme väkivallan käyttöä emmekä edes voi kuvitella yhteiskuntaa vailla väkivaltaa? Sitäkö, että tunnistamme nyrkin politiikan vallan, muttemme tohdi sitä tunnustaa? Sitäkö, että vaikka eettisesti puolustuskyvyttömyyden pitäisi johtaa haluun suojella, oikeasti arvostammekin enemmän tilaisuuden hyväksikäyttämistä kuin humanistista lirkuttelua.

Sääli on sairautta: vahvan yksilön myytti

Se, mikä toistuvasti hätkähdyttää, olipa kyse väkivaltaa kokeneista, ammattiauttajista tai vierestäseuraajista, on kyvyttömyys tai haluttomuus samastua uhrin kokemukseen ja uhriin, olipa hän sukupuoleltaan kumpi tahansa. Ylipäätänsä emme pidä uhreista edes silloin, kun olemme itse kokeneet väkivaltaa.

"Muistan aikuisena lyöneeni äitiä muutaman kerran suutuspäissäni. Löin jo lyötyä. Hänen heikkoutensa raivostutti minua, hän suorastaan kerjäsi toista lyömään ja esitti sitten marttyyria…"

Samastumattomuutemme uhriin nivoutuu kahteen asiakokonaisuuteen. Ensinnäkin siihen, että väkivalta ei ole pelkästään negatiivinen asia. Väkivalta on myös vallan instrumentti, keino ja kyky. Se on myös nautinto. Kiellettyä väkivaltaa on kontrolloimaton väkivalta tai väkivalta, jonka tekijöillä ei ole oikeutta käyttää väkivaltaa. Mutta siitäkin huolimatta voimme ymmärtää sen, toisin kuin uhriuden, joka vaikuttaa täysin käsittämättömältä. Väkivallantekijä toimii. Hän tekee aktiivisesti jonkun selvän teon, pyrkii hallitsemaan maailmaansa. Yleisemmällä tasolla kyse on rationaalisen ajattelun irrationaalisuudesta. Syyn kysyminen väkivaltaan vaikuttaa järkevältä. Ja syitähän lyöntiin löytyy: en pitänyt tyypin naamataulusta, meille tuli riitaa rahasta, pennut itkivät ja stressi puristi. Vaikkemme hyväksyisikään näitä syitä perusteluiksi teoille, ne kuitenkin sopivat tapaamme etsiä motiiveja ja syitä tapahtumille. Uhriutumiselle ei löydy syytä. Sen ydin on, ettei sille oikeasti olekaan "syytä". Tilanne olisi voinut kehittyä myös toisin, jos lyöjä olisi päättänyt toisin. Ne, jotka selviävät uhkaavista tilanteista naarmuitta, ovat käyttäneet samoja keinoja kuin ne, joille käy kaltoin. Selityksettömyyden hyväksyminen pelottaa. Onhan se vastoin koko rationaalista maailmankuvaamme ja kuvitelmaamme, että yksilö on oman elämänsä herra.

Määritelmällisesti uhri on vahvan yksilön antiteesi. Yksilöllä on minuus, hän on vahva, itseriittoinen, määrää itse kohtalostaan ja kamppailee eteenpäin. Hän hyödyntää instrumentteja, keinoja ja konsteja. Uhriudessa ei olekaan yhtään sellaista piirrettä, jota länsimainen kulttuuri arvostaa. Uhri on nimetön, kohde, hänessä ruumiillistuvat heikkous ja haavoittuvuus ja riippuvuus. Suomalaisessa kulttuurissa, joka perustuu vahvuuden ja nimenomaan yksilön vahvuuden varaan, uhrius on vaarallinen, hävettävä asia.

"Ystävieni keskuudessa olen ollut aina tunnettu vahvasta luonteestani, ja tiedänkin omaavani sellaisen. Sen takia olenkin kauhuissani, että silti olen joutunut jatkuvan väkivallan kohteeksi kykenemättä tekemään mitään pitkään aikaan. - - Ehkä myös sen takia en rohjennut puhua asiasta kenellekään, eihän minulle, vahvalle ihmiselle tuollaista voisi tapahtua."

Koska vahvuus ei ole synnyinlahja, vaan se pitää ansaita, pitää sitä myös koko ajan ylläpitää. Yksi ylläpitämisen tapa on tehdä itsestämme vahvoja suhteessa toisiin, jotka nimetään heikoiksi. Siksi heikkouden hetket ja merkit on piilotettava. Se, että ihailemme vahvuutta ja itseriittoisuutta, tekee uhriudesta ja avun tarpeesta jotain enemmän kuin mitä ne käytännöllisesti katsottuina olisivat. Uhri symboloi heikkoutta, ja hän on konkreettinen esimerkki siitä, miten hauras ideaali vahvuus on. Vahvuus ja itseriittoisuus toimivat kulttuurissamme subjektiuden merkkeinä ja samalla merkkeinä siitä, että henkilöllä on oikeus omaan paikkaansa, mielipiteisiinsä, sen mukaiseen kohteluun. Uhri, heikko, menettää oikeutensa kaikkeen tähän, mikä häpeä.

"Sinä keväänä en uskaltanut toista kuukauteen liikkua missään... Läheisessä kahvilassa käydessämme häpesin näyttää itseäni. Ihmettelin häpeän tunnettani, koska järjellä tajusin, etten ole syyllinen mustelmiini. Häpeäminen perustui ilmeisesti siihen, että tunsin minussa olevan jotain vialla, kun en onnistunut toisessakaan avioliitossani, ja häpesin myös sitä, että olen edelleen avuttomasti pahoinpitelijän kanssa yhdessä. "

Päädytään siis paradoksiin: vaikka väkivalta on väärin, on se ymmärrettävää tietyissä olosuhteissa eikä niin väärää kuin olla väärä, siis heikko ja avuton.

Uhriutumisen näkökulmasta suomalainen väkivaltaisuus johdattaa miettimään, ketä ja mitä vahvuuden ja yksilön idealisointi palvelee. Yksilön vahvuus näyttäytyy heikkouden ja riippuvuuden pelkona ja hyvin yksiulotteisena kontrollointina ja hallintana. Mitä tapahtuu muunlaiselle vahvuudelle? Miksi uskallus toivoa ja luottaa ei ole vahvuutta? Miksi kyky sopeutua, arvostaa eroja ja erilaisuutta ei ole vahvuutta. Miksi yksilöllisyydessä on kyse omien rajojen kirkkaudesta ja erillisyydestä. Miksi se ei voi olla läheisyyttä ja yhteisyyttä, me-henkeä ja huolenpitoa.

Psykohistorioitsija lähtisi ehkä etsimään selitystä tälle lähihistoriamme kansallisista traumoista, marginaalisesta asemastamme isojen kainalossa, ohuesta humanismista, harvasta asutuksesta ja nopeasta modernisoitumisesta. Koska en ole psykohistorioitsija vaan sosiaalipsykologi, minua kiinnostavat enemmän vahvuuden seuraukset ja vahvuuteen piiloutuva valta. Vahvuus, joka merkitsee heikkouden poissaoloa, perustuu pelolle tulla paljastetuksi heikkona. Se rakentaa hierarkioita, kilpailuttaa meitä keskenämme kovuudessa ja eristää meidät toisistamme. Vahva yksilö on myös yksin. Ja koska luottamus toiseen merkitsee pelkoa heikkouden paljastumisesta, tulee toisista ja läheisyydestä minuutta uhkaava asia. Kasvualusta on erinomainen auktoriteettien kumartamiselle ja mille tahansa hajota ja hallitse -pelille.

Mikä väkivallan sukupuolessa suututtaa?

Puheissa ja julkilausumissa kaikki haluavat uhrin parasta. Ja kaikkihan ovat sitä mieltä, että parisuhdehelvetteihin pitää puuttua ja että seksuaalista väkivaltaa on ehkäistävä. Ja on pelkästään oikein, että pahoinpitelijät ja raiskaajat joutuvat vastuuseen teoistaan. Ja siksi asioita on käsiteltävä sellaisina kuin ne ovat. Eikö niin?

Joka ikinen kerta kuitenkin, kun puhun tai kirjoitan uhriutumisesta ja väkivallan sukupuolesta, saan niskaani ryöpyn, jossa minua syytetään sukupuolisodan lietsomisesta, heteroseksuaalisuuden ja romanttisen rakkauden tuhraamisesta. En siis ymmärrä yhtään mitään todellisesta intohimosta, enkä ainakaan miehen psykologiasta. En myöskään ymmärrä, että naiset ovat yhtä hirveitä kuin miehetkin - keinot vain ovat erilaisia. Joku erityinen intellektuelli saattaa vielä huomauttaa, että teen naisista määritelmällisesti "vain" uhreja.

Totta on, että silloin kun parisuhdeväkivallan kautta miettii suomalaista parisuhdetta ja sen oletettua tasaveroisuutta, joutuu ymmälleen. Parisuhdeväkivalta ei ole kontrolloimatonta. Onko se siis jossain mielessä myös hyväksyttyä, vaimon ojentamista. Ja jos on, niin mitä se kertoo heteroseksuaaliseen parisuhteeseen piiloutuvista odotuksista. Sitäkö, että ainakin jotkut miehet näkevät puolisonsa ja perheensä itsensä laajentumina ja hallintansa alaisina eivätkä erillisinä, omanlaisuuteen oikeutettuina henkilöinä? Ja toki se, että vuosittain noin 90 000 miestä hakkaa puolisoaan, noin 30 miestä tappaa hänet, tuhannet raiskaavat tai painostavat seksiin ja häiriköivät seksuaalisesti, johtaa miettimään maskuliinisuutta myös kriittisesti. Mutta toisin kuin tavanomainen ryöpyttäjä ajattelee. En nimittäin usko, että nämä piirteet ovat mieheyden ydintä ja johdettavissa evoluution hämäryydestä. Kyse on vallasta ja ajatuksenkuluista, jotka tulevat oikeuttaneeksi naisten itsemääräämisoikeuden loukkaukset. Teoista, joista pystytään ottamaan vastuu, jos niitä ei haluta tehdä.

Itseäni askarruttaa ehkä eniten se viesti, jonka tavanomaiset tavat keskustella parisuhdeväkivallasta ja seksuaalisesta väkivallasta antavat rakkauden ja luottamuksen arvostamisesta. Kun asiantuntija pöyristelee, että "pahinta on, että vaimot ovat usein valmiita ottamaan pahoinpitelijän takaisin, ja kierre alkaa uudelleen" tai kun me sivustakatsojat ihmettelemme, miksei nainen lähde, me samalla murskaamme välittämisen ja sitoutumisen arvon. Siitä tulee riski, johon uskaltautunut saa syyttää itseään. Pahinta ei ole se, että vaimot tai avovaimot ovat valmiita antamaan anteeksi, unohtamaan ja yrittämään yhdessä vielä kerran. Sitä kutsutaan rakkaudeksi, luottamukseksi ja välittämiseksi. Pahinta on, että puolisoaan pahoinpidelleet miehet ovat valmiita jatkamaan pahoinpitelyjä yhä edelleen. Selkokielellä pöyristelymme ja ihmettelymme viestii luottamaan uskaltautuneelle: tyhmä. Samalla arvot järjestyvät: välittämisestä tulee nenästävedettävyyttä, rakkaudesta heikkoutta.

Näin tapahtuu myös silloin, kun syytämme seksuaalisen väkivallan kohdetta riskikäyttäytymisestä. Hänhän luotti, niin kuin ainakin retoriikan mukaan Suomessa pitäisi voida luottaa, siihen, että naisen sanaan uskotaan ja siihen, että kukaan ei pakota toista seksiin. Ja että voimme tutustua oikeasti, ihmisinä toisiimme. Eikö kaikkien kannalta - myös heteroseksuaalisuuden tulevaisuudesta huolta kantavien tahojen kannalta - ole syytä vastuullistaa luottamuksen hyväksikäyttäjiä? Sillä muutoinhan rakkaudesta ja sitoutumisesta tulee uhka, johon kukaan rationaalinen ihminen ei ryhdy. Mieluummin turvallisia ammattipalveluja ja näppäriä kertakäyttöihmissuhteita.

Entä teenkö naisesta vain uhrin? Päinvastoin. Koko uhri-syyllinen-dikotomia joutaa tunkiolle. Se on ajattelutapana yksilökeskeinen, leimaava eikä tee tilaa ihmisten suhteiden ja erilaisten toimijuuksien ymmärtämiselle. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että väkivallan erilaiset seuraukset kohteelle ja tekijälle saisi unohtaa, sillä tuolloinhan väkivallan merkitykset katoaisivat. Väkivallalla haetaan valtaa, ja sillä saa valtaa toisten yli. Sen ponnin on pelko. Jos ohitamme tämän, odotamme uhrilta mahdottomuuksia ja samalla syyllistämme hänet siitä, ettei hän pystynytkään siihen, mikä oli jo ennalta käsin mahdotonta. Samaksi asettamalla kielletään ryhmien, henkilöiden ja toimijoiden mahdollisuuksien ja vastuiden erot. Siksi samaksi asettaminen palvelee valtajakoja.

Suvi Ronkainen

Takaisin