MUOTI JA SEURAPIIRIT

Feministi! Oletko ajoittain epävarma ja pelkäät feminismisi ehkä olevan tyyliltään vanhentunutta? Huomaatko vältteleväsi feministisiä keskusteluita vain jotta et joutuisi naurunalaiseksi pudotellessasi kevyessä namedropping-sessiossa edellisen sesongin nimiä? Tiedämme etteivät sisältökysymykset aina ole feministille kaikki kaikessa, vaan tarvitaan myös tietoisuutta jaetusta estetiikasta ja korrektista käyttäytymiskoodistosta - ja siksipä meillä juuri onkin tämä Muoti &Seurapiirit-palsta, jolla Lady K. - trendsetterinne suoraan Euroopasta! - kertoo feminismin uusimmat tuulet.

Madonna on laskussa. Tähän on olemassa yksinkertainen syy: Camille Paglia - yksi antifeministisen takaiskun salakavalimpia airuita - on tuoreessa muistissamme olevassa televisiohaastattelussa BBC:llä ilmaissut ihailevansa Madonnaa ja samastuvansa tähän. Itseään kunnioittavan feministin ei pidä pitää asioista, joista Camille Pagliakin pitää. (Sillä että Madonna on mennyt naimisiin ei ole asian kanssa varsinaisesti mitään tekemistä.)

Butler on näin 2000-luvulla jo hyvin selvässä laskussa. Kyllä hänestä yhä voi proseminaariesitelmiä tehdä ihan vanhaan tuttuun tyyliin, mutta feministinen etujoukko saattaa jo haukotella niitä esiteltäessä - ja on vähän siinä ja siinä, kannattaako Butlerin nimeä ensi talvena pudotella edes yrittäessään iskeä feministisesti tiedostavaa seuraa baaritiskeillä. Muutosta voidaan pitää helpottavana, sillä mitä loppujen lopuksi saavutetaan sillä, että mikä tahansa keskustelu naisista (tai miehistä) muuttuu siksi yhdeksi ja samaksi keskusteluksi transseksuaaleista?

Genderblending ja lateksiasut ovat myös jyrkässä laskussa.

Syksyn perustrendi on yksinkertainen: selkeä paluu 1970-lukuun. Feminismi on nyt ennen kaikkea perinteistä ja konstailematonta.

Totaalinen patriarkaattiteoria on yksiselitteisen voimakkaassa nousussa. Pienpuheenaiheena kysymys "mutta onko kapitalismi vai heteroseksuaalisuus tämän totaalisen patriarkaatin perusta?" syrjäyttää kysymyksen "oletko tänään esittänyt sukupuolta transgressiivisesti?" - ja tämä tapahtuu viimeistään marras-joulukuussa.

Kaikki me toki tiedämme, ettei 1960-70-luvuilla kukaan oikeasti polttanut rintaliivejä - mutta tulevalla kaudellapa on odotettavissa sitäkin! Retroilu ei ikinä ole (tai voi yrittääkään olla) paluuta todelliseen menneisyyteen. Sen sijaan se on pyrkimystä tiettyä menneisyyttä koskevan mielikuvan symboliseen rehabilitointiin - ja mielikuvaan radikaalin feminismin lähihistoriasta rintaliivinpoltto kuuluu itsestäänselvästi. Rintaliivinpolttoa voi suorittaa joko pienryhmissä tai yksilörituaalina hieman kansallisen juhlapäiväliputuksen tyyliin, kunnioituksenosoituksena stigmatisoidulle radikaalin feminismin lähihistorialle. Toiminnan taustalla oleva huoli onkin täysin samanlainen kuin Päivi Setälällä, joka tässä juuri kolumnissaan (HS, jokin keskiviikko) valitteli sitä, että naisten kunniaksi (äitejä lukuunottamatta) ei ole yhtään kansallista juhlapäiväliputusta. Emme kuitenkaan Setälää seuraten jää odottelemaan oikeutta liputtaa naisten ja feministien puolesta, vaan laitamme rintaliiviroviot heti käyntiin. Kukin voi valita poltettavaksi aiotut rintaliivit oman taloudellisen tilanteensa mukaan ( ja eihän niitä nyt kukaan kovin monia mihinkään tarvitsekaan jollei nyt ihan yhtenään urheile.)

Muuten retroilussa on valittavana kaksi eri linjaa, jotka erottaa toisistaan ensisijassa juomavalintojen perusteella.

Softcoreen, jonka tunnistaa juomavalinnasta irlantilainen viski raakana, on helpompi siirtyä suoraan tästä ironisesta ja individualistisesta ajastamme. Linjaan kuuluvat 70-luvun feministien ympärille rakentuvat keveät henkilökultit, näin aluksi nousee näkyvimmäksi Jill Johnston -kultti. Hänen elämäänsä koskevia anekdootteja hallitsemalla on menestys seurapiireissä taattu pitkälle ensi kevääseen.

Hardcore-linja, jonka tunnistaa juomavalinnasta edullinen punaviini, on mentaalisesti kauempana ajastamme ja vaatii siksi enemmän paneutumista. Siihen kuuluvat lisäksi vakava ilme ja pitkät teoreettis-analyyttiset keskustelut.

Juomavalintojen lisäksi toinen hardcore- ja softcorelinjoja erottava seikka on suhtautuminen seksiin. Softcoressa ollaan seksuaalisesti ihan yhtä vapautuneita kuin viime vuosikymmenen viimeisimmillä sesongeilla (kuten menestyksekkäästä seksielämästään tunnetun Jill Johstonin uudesta suosiostakin jo voidaan päätellä), mutta sen sijaan hardcoressa vapautuneisuudesta on vihdoinkin vapauduttu: seksiä tapahtuu tämän linjan valinneiden välillä hyvin matalalla profiililla ja sen esiintymistodennäköisyys ja -tiheys on täysin suoraan verrannollinen siihen, paljonko yhteisiä seksuaalipoliittisia päämääriä pitkissä teoreettis-analyyttisissä keskusteluissa keidenkin kesken on paljastunut.

'Seksikielteinen' onkin tällä kaudella jo menettänyt kaiken voimansa negatiivisesti leimaavana nimilappuna - ihan samoin kuin muuten myös 'essentialistinen' ja 'dogmaattinen'. Uusimmat vastaavaan laajaan yleiskäyttöön tarkoitetut (eli jotakin feminisminsisäistä ilmiötä kohtaan tunnettua suhteellisen tarkentamatonta emotionaalista vastenmielisyyttä ilmaisevat) haukkumasanat ovat 'liberaalihumanistinen' ja 'reformistinen'. Näiden luontevaa kannattaa siis ruveta harjoittelemaan jos ylipäänsä on taipuvainen päätymään verbaalisiin konfliktitilanteisiin.

Takaisin