logo_tahan

 
 
 

Feministinen mielipide- ja kulttuurilehti 
#7


 




 






TAITEILIJAMYYTTEJÄ JA NIUKKAA MELANKOLIAA

SAIRAANHOITAJUUS - IMAGOHAITTA? 

NAISET MUSTISSA SUOMESSAKIN

MUSIIKKIA: IMPIVAARA
 



 

Taiteilijamyyttejä ja niukkaa melankoliaa
 
 

Vuonna 1996 kuolleen Marguerite Duras’n elämänsä loppuvaiheissa kirjoittamista (tai pikemminkin sanelemista) puolielämäkerrallisista katkelmista koostuva La vie materielle ilmestyi hiljattain suomeksi nimellä Jokapäiväinen elämä (Like 2001). Duras on ollut muutoinkin esillä, sillä suomennettu on myös Duras’ta tämän 16 viimeisen elinvuoden ajan avustaneen ja palvoneen Yann Andréan muistelmateos Duras, rakastettuni (Nemo 2001).

Duras eli klassisten romanttisten myyttien mukaista taiteilijaelämää sen vetoavimmassa muodossa -- sukupuoleensa nähden hämmästyttävän itsekeskeisesti ja -riittoisesti. Kirjassaan Duras, rakastettuni Duras’ta muisteleva Yann Andréa on paikoin niin rakastunut omaan rakastuneisuuteensa ja tyylilliseen Duras-imitaatioonsa, ettei kirja varsinaisesti kerro juuri mitään Duras’sta. Silti myös Duras, rakastettuni joiltain osin valottaa juuri sitä perusasetelmaa, joka on luettavissa Duras’n Jokapäiväisen elämän riviväleistä -- asetelmaa, jossa on jotakin kutkuttavalla tavalla tuttua, mutta samalla käänteisyydessään uutta ja vierasta. Tällä kertaa nainen, Duras,  on se luova nero, jolla on itsestäänselvä oikeus käsitteellistää oma alkoholisminsakin vain oman neroutensa yhdeksi väistämättömäksi ilmenemismuodoksi ja sivutuotteeksi, Yann Andréa taas hänen sihteerikkönsä ja muusansa, nuori mies, joka oli ottanut elämäntehtäväkseen rakastaa ja palvella ihailemaansa kirjailijaa. Ilman Duras’ta Yann Andréa ei kuvitellutkaan olevansa mitään, Duras hänet jopa nimesikin.

Voi kysyä, miksi naisistakin alkaa tulla kelvollisia (rappio-)romanttisten taiteilijakliseiden sankarihahmoja juuri nyt. Miksi se tapahtuu juuri tällä historian hetkellä, nyt kun romanttinen taiteilijamyytti on kuolemassa? Nykyäänhän taiteellista luomistyötä on tapana julkisesti demystifioida huomiotaherättävällä vimmalla -- ikään kuin pidettäisiin perin juurin sopimattomana sellaisia ajattelutapoja, joiden mukaan kirjoittaminen on jotakin enemmän ja perustavampaa kuin vain yksi inhimillisen puuhastelun muoto muiden joukossa, ja onpa tähän muodikkaaseen projektiin saatettu osallistua jopa naislähtöisen ”ruumiillisuuden rehabilitaationkin” nimissä. 
Teoksissa Jokapäiväinen elämä ja Duras, rakastettuni kirjoittaminen on maailmassaolemisen tapa, sisäsyntyinen pakko ja kielellistämättömän ainutkertaisen kokemuksen kielellistämistä, rakkauskin aina pohjimmiltaan rakkautta toisen tekstiin, kieleen ja sanoihin. Niissä konkretisoituu se, että kielikeskeinen maailmasuhde ja epäusko kieleen eivät suinkaan asetu vastakkain vaan kytkeytyvät toisiinsa: mitä vähemmän kieleen ja sen ilmaisuvoimaan luottaa, sitä tärkeämmäksi osaksi todellisuutta kieli nousee. 

Ainakin minut  tämä viime vuonna suomeksi ilmestynyt puolielämäkerrallinen materiaali aktivoi lukemaan Duras’n muutakin tuotantoa. Vaikka Like on viime vuosina ansiokkaasti julkaissut Duras’n marginaalisempiakin näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia (India Song 1999, Agatha 2000, Laiva Nuit 1994), on Duras’n tuotannon parhaat palat silti käännetty jo ajat sitten: Puoli yksitoista kesäiltana (suom. 1986), Lol V.Steinin elämä (suom.1986), Emily L. (suom. 1989) ja Siniset silmät musta tukka (1991). Niitä tahdon jatkossakin ajatella pikemminkin nerollisen hengen itseilmaisun sivutuotteina kuin hyvän tekstintuotannollisen ammattitaidon osoituksina. 


 


KL
 



Sairaanhoitajuus - imagohaitta?
 

Maija Rask ehdotti jokin aika sitten, että sairaanhoitajia voitaisiin erityiskouluttaa lääkäreiksi neljässä vuodessa --  eikä ole saanut ehdotukselleen paljonkaan kannatusta. Voi olla perustellusti monta mieltä siitä, onko ehdotetunlainen lisäkoulutus sellaisenaan lainkaan toimiva ratkaisu lääkäripulaan. Kysyä silti voi, missä määrin mielikuva sairaanhoitajasta feminiinisenä ammattina on vaikuttanut siihen, että Raskin ehdotus herätti julkisuudessa huomiotaherättävän paljon voimakkaan tunnepohjaisia kielteisiä reaktioita. Kyse ei nimittäin ole ollut vain siitä, että terveysalan ihmiset olisivat nousseet puolustamaan omia ryhmäkohtaisia intressejään, vaan ehdotuksella on myös yleisemmin vitsailtu ja yritetty leimata idea omituiseksi ilman sen tarkempia perusteluja. Huoli siitä, että ammattitaito ja potilasturvallisuus tällaisen järjestelyn johdosta heikkenisi, vaikuttaa kaukaa haetulta -- ottaen huomioon kaavaillun lisäkoulutusajan pituuden. Herääkin epäilys, että tällaisen huolen taustalla on jonkinlainen yleisempi oletus, että sairaanhoitajiksi valikoituneet henkilöt nyt vain kerta kaikkiaan ovat aivan vääräntyyppisiä ihmisiä lääkäreiksi täysin riippumatta siitä, miten heitä yritetään jatkokouluttaa. Mukana saattaa jopa olla piiloteltua vastustusta lääkärikunnan naisistumista vastaan – sairaanhoitajathan kun ovat lähes yksinomaan naisia. Ennen kaikkea kyse lienee kuitenkin alan symbolisen naisistumisen vastustamisesta: sairaanhoitajat ovat mielikuvissamme paitsi naisia myös aivan liian perinteisiä ja naisisia naisia: hoivaavia tunneolentoja ja sellaisina soveltumattomia omaksumaan varsinaista lääkeTieteellistä ajattelutapaa. Erottelemalla jo varhain ja peruuttamattomasti tällaiset feminiiniseen hoitotyöhön soveltuvat henkilöt potentiaalisesta lääkäriaineksesta voidaan pitää huolta siitä, että naiset, jotka mielivät vähänkin arvostetumpaan ammattiin ymmärtävät oman minäkäsityksensä ja identiteettinsä tasolla tehdä selvän eron näihin täysin eri lajia edustaviin perifeminiinisiin sairaanhoitajiin. Näin varmistuu ainakin se, ettei lääkärien solidaarisuus yllä sairaanhoitajien alipalkkauksesta huolestumiseen saakka -- niin samalla alalla kuin he toimivatkin. Ryhmät saadaan siis pidettyä vanhaan tapaan symbolisesti erillään lääkärikunnan jatkuvasta ja väistämättömästä naisistumisesta huolimatta.  Kenenkähän etu tämä on?


KL
 




 

Naiset mustissa Suomessakin
 

Maailmanlaajuinen naisten rauhanverkosto Women in Black on aloittanut Suomen toimintansa järjestämällä hiljaisen mielenosoituksen Tampereella 24.5. Women in Black koostuu sotaa ja sukupuolittunutta väkivaltaa vastustavista naisista. Sen toimintatapana ovat hiljaiset mielenosoitukset, joissa pukeudutaan symbolisesti mustiin ja ilmaistaan siten surua väkivallan uhrien puolesta. 

Tiedotteensa mukaan WIB tahtoo tuoda esiin sen, että naiset ovat väkivallan kohteina sekä sodan että rauhan aikana, ja lähes aina väkivallan tekijä on mies. Onhan esimerkiksi  joka 5. suomalainen nainen joutunut puolisonsa pahoinpitelemäksi, raiskaus yksi sodankäynnin väline ja enemmistö pakolaisista naisia.

 Lisätietoja WiB:stä Suomessa saa osoitteesta wibfinland@yahoo.com

Yleisempää taustamateriaalia WIB:stä on myös seuraavissa osoitteissa:

 http://www.chorley2.demon.co.uk/wib.html

 http://adot.com/green/wib.html


 





 


Musiikkia: Impivaara
 

Lopuksi vielä musiikkiaiheinen linkkivinkki: Jyväskyläläisyhtye Impivaara on kunnostautunut nettirintamalla uusine näyttävine kotisivuineen. 

Niihin voi tutustua osoitteessa:

http://impivaara.cjb.net