logo_tahan

 
 
 

Feministinen mielipide- ja kulttuurilehti 
#6

 






TILASTOJEN VALTA

SAGEN LEHTIÄ LUETTAVANA 

NOSTALGIAA KOLMIKYMPPISILLE

PERUSARVOJA PERVOYLEISÖILLE

SILKKAA KULUTUSJUHLAA



 

Tilastojen valta

”Naisten ja miesten välisestä palkkaerosta puolet ei selity millään”, otsikoi Helsingin Sanomat 12.12. 2001. Hämmentävintä otsikossa on luonnollisesti siihen sisältyvä piilosanoma, että puolet palkkaerosta on siis nyt saatu selitettyä. Millä tämä jo selitetty palkkaero sitten selittyy? ”Sillä että naiset ja miehet toimivat eri aloilla, eri ammateissa ja eri tehtävissä”, täsmentää Vellamo Vehkakoski viitaten tasa-arvotoimiston julkistamaan tutkimukseen. Puhtaan teknisesti ajatellen tällaista havaintoa tiettyjen tilastoitujen muuttujien välisistä suhteista voidaan kai kutsua ”selitykseksi”, mutta arkiymmärryksen mukaan selityksellä tarkoitetaan jotain enemmän. Työmarkkinoiden eriytyminen miesten ja naisten ammatteihin ei siinä mielessä voi olla selitys millekään -- sen toteaminenhan herättää vain uusia kysymyksiä. Millä selittyy se, että niillä aloilla ja ammateissa, joilla naiset toimivat, maksetaan vähemmän palkkaa? Ja millä selittyy se, että naiset toimivat juuri niillä aloilla ja niissä ammateissa? 

Valinnalla otsikoida juttu juuri em. tavalla on merkitystä: näin voidaan esittää eri ammateissa ja tehtävissä toimivien miesten ja naisten väliset palkkaerot jotenkin laadullisesti erilaisena ja vähemmän selittämättömänä (= vähemmän epäoikeudenmukaisena?) ilmiönä kuin samoissa ammateissa ja tehtävissä toimivien miesten ja naisten väliset palkkaerot. Vaikka jutun sanoma selvästi onkin, että naisia yksilöinä työelämässä täysin perusteetta syrjitään, tullaan samalla väittäneeksi, että tällainen yksilöiden mielivaltainen syrjintä on ainoa (tai ainakin jollakin tavoin ”pahin”) sukupuolittavan eriarvoistamisen muoto. Tällöin unohtuu helposti se, että sata prosenttia palkkaerosta joka tapauksessa selittyy jonkinlaisella rakenteellisesti hierarkkisella sukupuolittuneella vallalla -- ilmenipä tämä sukupuolittunut valta sitten yksittäisten yksilöiden piilosyrjintänä (so. enemmän teoissa kuin sanoissa) tai monimutkaisiin rationalisointeihin verhottuina periaatteina, joiden mukaan naisten töistä kuuluukin maksaa vähemmän.

Vallankäytön ja tilastotiedon yhteys ei rajoitu vain siihen vaiheeseen, kun tutkimustuloksista tehdään otsikkoja sanomalehtiin. Pohtiessaan sitä, millä eri tavoin tilastolliset tutkimusasetelmat itsessään määrittävät tulosta, voi ottaa ajattelun avuksi esimerkiksi Merja Kinnusen kirjan Luokiteltu sukupuoli (Vastapaino 2001). Siinä osoitetaan, että jo se, mihin eri alojen ammattien ja tehtävien väliset rajat asetetaan on kaikessa kontingenttiudessaan monenlaisiin valtasuhteisiin kietoutunut kysymys. Eri ammattien ja tehtävien välisten erojen näennäisen viattomaan kuvailuun tarkoitetut luokitukset ovat valtakamppailujen tulosta ja voisivat olla muodostuneet aivan toisinkin: niille ei ole mitään suoraa vastinetta tilastojen takaisessa todellisuudessa itsessään. 

Kinnunen ottaa analysoitavakseen  myös monia ei-niinkään-ilmeisiä esimerkkejä tilastojen ja niiden ”kuvaaman” todellisuuden välisen jaottelun problemaattisuudesta. Tilastotiedon kriittiseen tulkitsemiseen ei silti useimmiten tarvita kummoistakaan analyysiä -- pyrkimys tilastojen kaunistamiseen vain tilastojen kauneuden itsensä tähden kun on tullut viime aikoina varsin läpinäkyväksi. Kovin pontevasti ei jakseta edes yrittää väittää, että jokin substantiaalisempi syy kuin pyrkimys saada tilastot näyttämään hyvältä kansainvälisissä vertailuissa olisi motivoimassa esimerkiksi vaatimusta siitä, että työttömille tulee tarjota (jo ennalta turhaksi tiedettyä) kurssitusta ja yrityksenperustamisaktivointia -- tai vaatimusta siitä, että opiskelijat, jotka eivät aktiivisesti opiskele, tulee ehdottomasti siivota pois yliopistojen kirjoilta. Tilastojen valta muovata sosiaalista todellisuutta ei siis välttämättä automaattisesti vähene, vaikka uskomme siihen, että nämä tilastot suoraan kuvaavat jotain itsensä takaista todellisempaa todellisuutta, katoaisikin -- mutta tuskin tällaisen yksiselitteisen kuvaussuhteen dekonstruktio silti hyödytöntäkään puuhaa on.



KL


Sagen lehtiä luettavana

Sage on parin kuukauden ajan pitänyt verkossa vapaasti luettavissa lehtiensä numeroita vuosilta 2000 ja 2001 -- mutta aikaraja, jonka jälkeen lysti on jälleen maksullista, on jo vuodenvaihteessa. Nopeasti toimimalla ehtii kuitenkin vielä ennen sitä selailla tarjontaa ja printtailla talteen kiinnostavimmat artikkelit. Listalta löytyy mm. sellaisia lehtiä kuin Feminist Theory, Sexualities, The European Journal of Women’s Studies ja Violence against Women.

Lisätiedot asiakkaaksi rekisteröitymisestä ja lehtien sisällöistä osoitteessa: http://www.sagepub.co.uk/freeaccess






KL



 

Nostalgiaa kolmikymppisille
 

Laura Honkasalon kirja Sinun lapsesi eivät ole sinun on epäilemättä uusi Suuri Sukupolviromaani. Kuten suurilla sukupolviromaaneilla on tapana, se tarttuu teemoihin, jotka moni on elänyt, mutta joista ei vielä ole ehditty kirjoittaa ja joita on siksi vaikea edes muistaa. 

On väitetty, että  Sinun lapsesi eivät ole sinun on romaani taistolaisuudesta -- mutta se on sitä vain siinä mielessä kuin 70-luvun henki kiteytyy taistolaisuudessa ja 70-luku jo määritelmällisesti tarkoittaa taistolaisuutta. Kirja onnistuu tavoittamaan pienen lapsen näkökulman siihen ajan henkeen, joka kaikkiin tuota vuosikymmentä eläneisiin on jollain tasolla vaikuttanut: ajan henkeen, joka on läpirationalistinen ja läpirationalisoiva, menneisyydestä irrottautuva ja perinteet mitätöivä --  ja samalla innostuneen odottava, utooppisesti tulevaisuussuuntautunut. Ennen kaikkea kuvattu ajan henki kuitenkin on tietoisuutta valtasuhteista, kaiken poliittisuudesta: olleellista on, että kaikkia arjen asioita pyritään arvioimaan ja arvottamaan poliittisin perustein, tehdäänpä se sitten enemmän tai vähemmän mustavalkoisesti. Tällaisena peruseetoksena taistolaisuus lienee ollut läsnä sellaisissakin kasvuympäristöissä, jossa aikuiset ovat olleet älyllisesti liian varovaisia uskomaan helppoihin ratkaisuihin tai liian laiskoja varsinaisesti osallistumaan politiikkaan. Honkasalon romaanin päähenkilö Nelli on mukana pioneereissa ja tämän vanhemmat jakavat lentolehtisiä kaduilla, mutta oikeastaan juuri kaikkea sitä, mikä kirjassa selvimmin on tuttujen taistolaiskliseiden mukaista, Honkasalo käyttää lähinnä metaforisesti. Ne tapahtumat ja yksityiskohdat, joita kuvataan sellaisinaan kiinnostavina, voi tunnistaa lähinnä vain elävästä elämästä: eihän 1970-lukua vielä juurikaan ole kirjallisesti kuvattu silloin syntyneen sukupolven silmin. Honkasalo ei ole väkisin ottanut mukaan mitään, minkä tarkastelu lapsinäkökulmasta ei olisi luontevaa eikä muutoinkaan vyörytä yksityiskohtia itsetarkoituksellisesti.

Voi olla, että kokonaisuus olisi toiminut paremmin, jos Honkasalo olisi tyytynyt yhdistelemään kehyskertomukseen sisältyviä väläyksiä Nellin nykyhetkestä tämän varhaisiin, elävän tiheisiin lapsuuskokemuksiin ja luottanut enemmän lukijan kykyyn kuvitella kaikki se, mikä jää näiden kahden ajankohdan väliin -- sen sijaan, että hän kertojana yrittää kursorisesti kahlata läpi koko Nellin elämän, kuten nyt tekee.

Sinun lapsesi eivät ole sinun ei ole kuitenkaan pelkkä ajankuva, vaan myös kannanotto sukupolvikapinoiden perusdynamiikkaan. Kirjan asetelma, jossa päähenkilö päätyy aikuisena tunnustamaan omikseen ne arvot, jotka vanhemmat hänelle hänen lapsuudessaan antoivat, saattaa ensikuulemalta luoda vaikutelmaa lämminhenkisestä sovittelevasta sukupolvisuhteesta -- mutta Sinun lapsesi eivät ole sinun edustaa kaikkea muuta kuin sitä. Vaikkei Nelli hylkää vanhempiensa ihanteita, hän kaikessa vakavamielisessä vastuuntuntoisuudessaan hylkää pontevasti jotain vielä perustavampaa: vanhempiensa politiikkakäsitykseen sisältyvän haluttomuuden aikuistua ja kyvyttömyyden sovittaa aatetta yhteen aikuisen identiteetin kanssa. Sinun lapsesi eivät ole sinun onkin ennen kaikkea julistus siitä, mitkä ovat aidosti sitoutuneen poliittisuuden tärkeimmät psykologiset ehdot ja esteet -- kiihkeä ja kaunis julistus.

KL



 
 

Perusarvoja pervoyleisöille

Vakavissa homo-ja lesboteemoja sisältävissä elokuvissa homous/lesbous on usein saanut toimia yleisenä metaforana kiinnittymättömyydelle ja ulkopuolisuudelle. Tällöin tahdotaan vedota yleisöön tämän seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta, kertoa rakkaudesta ”sinänsä”, sellaisesta rakkaudesta, joka tapahtuu kahdenvälisesti kaiken sosiaalisen ja yhteisöllisen tuolla puolen, sellaisten ihmisten välillä, jotka viimeistään rakkaus erottaa omista taustoistaan ja yhteisöistään muuttaen ne merkityksettömiksi. Näille traagissävyisille kuvauksille vastapainoksi syntyneiden -- ja rajatusti nimenomaan homo-ja lesboyleisölle suunnattujen -- elokuvien päätehtävänä on puolestaan perinteisesti ollut tuoda homo- ja lesboteemoja metaforisista sfääreistä maan pinnalle, osaksi  sosiaalista arkitodellisuutta. Usein tämä on tarkoittanut, että lopputulos on eronnut valtavirtaisesta kevyestä ihmissuhdemössötuotannosta lähinnä siinä, että homot ja lesbot on siirretty pakollisista sivuosista pääosiin ja että kuvattuun sosiaaliseen todellisuuteen kuuluu myös homo- ja lesbokulttuuri omine erityispiirteineen ja -normeineen. Näin homo- ja lesboerityisille ongelmille saadaan annettua nimet, sovitetaan eri elämänpiirejä yhteen, tullaan ulos kaapeista ja päädytään vaikeuksien kautta voittoon -- tapahtuipa se sitten romanttisin tai komediallisin painotuksin.

Jo muutaman elokuvan perusteella saattoi havaita, että lesbo- ja homoelokuvan festivaali VinoKinon tämänkertainen tarjonta sekoitti edellä kuvattua perusasetelmaa. Osa tämänvuotisen VinoKinon pitkistä elokuvista oli kyllä sijoitettavissa traagis-individualistisen romantiikan ja arkisten ihmissuhdekuvausten väliselle akselille: esimerkiksi Michael Cristoferin Gia oli selvästi yhteydessä individualistisen rakkaustarinan genreen (joskin amerikkalaisittain laimennettuna versiona) ja Chris Van der Stappenin Family Pack käsitteli sosiaalisen realismin mukaisia teemoja (joskin kevyestä komediasta reippaasti farssin suuntaan vedettynä).  Kiinnostavinta oli kuitenkin huomata, että on mahdollista tehdä myös sellaista spesifisti homo- ja lesboyleisölle suunnattua elokuvaa, josta puuttuu täydellisesti sekä lesbo-ja homoerityisiin ongelmiin pureutuva arkinen sosiaalinen realismi että (yleisinhimillinen?) eksistentialistis-traaginen sivullisuusromantiikka. 

Tätä perusakselille sijoittumatonta tyylilajia edusti VinoKinossa kaksi juonenkulultaan lähes identtistä elokuvaa: Jeannette Buckin Out of Season ja Tom Bezuchan Big Eden. Molemmissa päähenkilö palaa juurilleen maalle hoitamaan kuolevaa vanhempaa miespuolista sukulaistaan ja joutuu valintatilanteeseen: palatako takaisin queererityisen urbaanin elämänsä pariin vai ryhtyäkö elämään rauhaisaa parisuhde-elämää maalla, tukevan ja lämminhenkisen heterokyläyhteisön keskellä? Mainituissa elokuvissa on selvä sävyero: Out of Season on lähempänä aitoa lämminhenkistä realismia (siinä ikään kuin vain käsitellään arkisia yleisinhimillisiä ihmissuhdekysymyksiä tällä kertaa lesbokontekstiin sijoitettuna) kun taas Big Eden on pikemminkin silkka farssi tai parodia (se osoittaa, että jos arkirealistiseen heterotarinaan vain vaihdetaan päähenkilöiden sukupuolet muuttamatta mitään muuta elementtejä, arkirealismista tulee itsestään pelkkää fantasiaa ja metaforaa). 

Sävyero kuitenkin vain korostaa sitä, mikä näille elokuville temaattisesti on yhteistä: ne nojautuvat yhteiseen käsitykseen siitä, mikä on se Fantasia, jonka oletetaan tässä ja nyt kovasti askarruttavan ja kiehtovan niin yksiulotteiseen sosiaaliseen realismiin kuin individualistis-romanttisiin traagisiin loppuihinkin kyllästyneitä homo- ja lesbomieliä. Tämä Fantasia on saumaton integroituminen hyväksyvään ja suvaitsevaan heteroyhteisöön luonnonläheisine perusarvoineen ja parisuhdekäsityksineen, se on se sovinto, jonka mihinkäänkiinnittymätön, ”koditon” homo tai lesbo voi tehdä kuolevan miespuolisen sukulaisen -- siis itse heteropatriarkaatin ylimmän symbolisen edustajan -- kanssa. Fantasian mukaisessa maailmassa kaikki on sovitettavissa kun vain perustaa oman, mahdollisimman tarkkaan perinteistä mallia noudattavan, arvokonservatiivisen ja korostetun epäseksuaalisen pikku perheyksikön omalle synnyinseudulleen. Naisille suunnattu Out of Season -- hälyttävää kyllä -- yksiselitteisesti vahvistaa tätä fantasiaa paluusta henkilökohtaisille juurille, kun taas Big Eden pikemminkin hajottaaa sitä jonkinlaisella ”vain fantasioimalla loppuun voi vapautua fantasiastaan”-asenteella. Big Eden näyttää sellaisen homoidentiteetin mielettömyyden, joka on tyhjentynyt kaikesta homoerityisyydestä eikä siis enää tarkoita sen kummemmin vierautta ja ulkopuolisuutta kuin homoyhteisöllistä yhteenkuuluvuuttakaan. Big Edenin näennäinen happy end onkin aika näennäinen -- ajatus onnellisista kyläyhteisö- ja parisuhdesuuntautuneista kantria kuuntelevista jäyhistä punaniskahomoista antirasistisessa syvässä Etelässä jättää vain hämmentyneeksi.

Oliko useamman tähän samaan fantasiaan nojautuvan elokuvan päätyminen VinoKinoon vain sattuma vai tästäkö lesbo- ja homoyleisö nyt nimenomaisesti fantasioi -- sulautumisesta suvaitsevuuden ja lämmön täyttämän heteromaailmaan? Eikö meitä kiinnosta sen kummemmin fantasia puhtaasta rakkaudesta kaiken sosiaalisen ja symbolisen ja yhteisöllisen tuolla puolen kuin myöskään fantasia täydellisen harmonisesta lesbo- tai homoyhteisöstä -- ja paluusta henkilökohtaisten maalaisjuurien sijaan tämän oman yhteisön juurille? Ja mitä paljastaa se, että miehille ja naisille voidaan näin luontevasti tarjota yhtä ja samaa fantasiaa? Miksi ihmeessä homot ja lesbot haluaisivat ajatella maailmaa, jossa  homoudella ja lesboudella ei ole väliä ja jossa se ei tarkoittaisi yhtään mitään -- siksikö, että juuri sellaiseen fantasiaan hegemoniseksi seksuaalivähemmistödiskurssiksi noussut ihmisarvo- ja tasa-arvopuhe paradoksaalisesti nojautuu? 

KL


Silkkaa kulutusjuhlaa
 

Vuoden kaupallisesti merkityksellisimmän juhlan kunniaksi mainostamme mekin näin joulun tienoolla paria tahoa, joilta Suomessa voi feministi tilata (eettisesti oikein profiloitua) tavaraa ja tuotetta: 

Ladybomb Distro:http://www.envy.nu/ladybomb/

Naisten alakulttuuriyhdistys:http://hilu.tripod.com/rahatpois.html