SIKIÖIDEN OIKEUKSIA

LAINTULKINTAA

ASLAN - HENKISTÄ VÄKIVALTAA VAI TERAPIAA?

PSYKOANALYYSIANALYYSEJÄ

NAISTA TAI ARTISOKKAA

LESBOVIIHDETTÄ

FEMINISTIÄITEJÄ HELSINGISSÄ

20. NAISKULTTUURIPÄIVÄT


SIKIÖIDEN OIKEUKSIA

Yhdysvalloissa aborttivapaus on jatkuvasti uhattuna ja sen puolustaminen sivuuttamaton teema sikäläiselle feminismille. Amerikkalaisten aborttikeskustelut on täällä totuttu kuittaamaan hämmästelyllä ja kauhistelulla tai olankohautuksella ja naureskelulla, sillä abortin oikeutuksen kyseenalaistaminen ei tietenkään tulisi meillä täällä Pohjoismaissa kyseeseen. Mutta onko meillä aborttiin vain sattumalta totuttu vai onko meillä muutenkin ratkaisevalla tavalla erilainen ajattelutapa, ts. jonkinlainen vahvempi suoja uskonnollisten oikeistohörhöjen mielikuvituksekasta "elämänsuojeluintoa" vastaan? Olen alkanut pelätä, että ei ehkä sittenkään ole - tai ainakin se on murenemassa.

Viime aikoina paljonkin julkisuutta saanut peruspalveluministeri Osmo Soininvaaran esitys, jonka mukaan huumeita käyttävät äidit pitäisi voida ottaa raskauden aikana pakkohoitoon, vaikuttaa varmasti useimmista meistä ensikuulemalta ihan maltilliselta ja "terveen järjen" mukaiselta ehdotukselta. Mutta millaisin perustein sen puolesta oikeastaan argumentoidaankaan?

Esityksestä keskusteltiin mm. Tervo&Päivärinta -ohjelmassa 19.3. Pakkohoidon puolesta esitettyjen argumenttien joukossa vilahti kyllä ohimennen myös niitä suomalaisittain perinteisiä, yhteiskunnan kokonaisetuun vetoavia perusteluita ("tulee kalliiksi") - mutta nämä jäivät vanhanaikaisina marginaaliin. Sen sijaan areenalle marssitettiin näkyvästi sikiö omine "oikeuksineen" - tiedättehän: se itsenäinen, puolustuskyvytön pikku ihminen, jota uhkaavat ulkoapäin monenlaiset vaarat. Niinpä meillekin on nyt laajamittaisesti lanseerattu tuo varsin kiusallisia amerikkalaiskytkentöjä sisältävä käsite "sikiön etu". "Sikiön etu on tärkeämpi kuin kuusi kuukautta äidin elämässä", sanoi Soininvaara Tervossa & Päivärinnassa siihen sävyyn kuin olisi kuvitellut vain toteavansa yleisen itsestäänselvyyden. Ex-narkkariäiti myönsi katuvana, että "oman terveyden saa vaarantaa, muttei tulevan lapsen". Liikuttavan yksimielisiä pakkohoidon tarpeesta olivat myös eri tahoilta asiantuntijaääniksi kerätyt (apulais-)ylilääkärit. Myöhemmin HS:n pääkirjoituskin otti pakkohoidon puolesta reippaasti kantaa. Ja kun alkuun on päästy, onkin helppo moralisoida muutenkin: on syntynyt julkista keskustelua siitä, mitä pitäisikään tehdä alkoholia käyttäville äideille, tupakoiville äideille... Ennen kuin ruvetaan puhumaan "sikiön edusta", kannattaisi ehkä hiukan miettiä, mitä kaikkea se avaa neuvottelun alaiseksi.

KL

LAINTULKINTAA

Jutussa "Kunnat tulkitsevat eri tavoin elatusturvaa" (HS 22.1. 2001) kerrottiin Suomessa tulleen ilmi useita sellaisia tapauksia, joissa sosiaalivirasto on lopettanut elatustuen maksamisen sillä perusteella, että lapsen äiti on vastustanut isyyden selvittämistä. Eli jollei lapsen äiti halua saada rahaa lapsen"isältä" (tämän mahdollisesti vaatimia tapaamis- yms. oikeuksia vastaan), niin eipä hän sitten saa sitä kunnaltakaan. Menettelyn oikeudenmukaisuudesta esitettiin epäilyjä - mutta vain puhtaasti hallinnollis-menetelmälliseltä kannalta: haastatellut virkamiehet olivat huolissaan siitä, ettei näissä tapauksissa ollut esitetetty mitään yksiselitteistä todistetta lain edellyttämästä isyyden selvittämisen vastustamisesta - tämä tulkinta perustui vain siihen, että asianosaiset naiset olivat jättäneet isyyden selvittämistä vaativan paperin allekirjoittamatta.

Mutta entä itse periaatteen "jos äiti vastustaa isyyden selvittämistä ja hänen tulonsa riittävät lapsen elatukseen, elatustuki voidaan evätä" hyväksyttävyys? Onko siis todellakin niin, että jos vain äidin dokumentoidusti voitaisiin tietää vastustavan isyyden selvittämistä, asia olisi sillä selvä ja menettely oikeudenmukainen?

Ilmeisestikin elatustukea on voimassa olevan periaatteen mukaan syytä aina maksaa automaattisesti siinä tapauksessa, että äiti ei vastusta isyyden selvitystä, vaan esimerkiksi vain pahoittee, että "voi voi, kyllähän se olisi tosi mukava tietää, mutta siinä pääsi jotenkin käymään niin, että niitä mahdollisuuksia on aika monta eivätkä ne nimiään kertoneet"? Onko tämä universaaleiksi miellettyjen (ja esim. äidin tulotasosta pääsääntöisesti riippumattomien) etuuksien evääminen siis aivan harkittu rangaistustoimi nimenomaan niitä naisia kohtaan, jotka uskaltavat asettua tietoisesti myös symbolisella tasolla vastustamaan isyysinstituutiota, ts. uskaltavat lausua nuo vaaralliset sanat "vastustan isyyden selvittämistä"? Onko tämä harkittu rangaistustoimi niitä naisia kohtaan, jotka ovat kokeneet hankkineensa lapsensa alunpitäenkin ihan yksin - tuota mystistä siittiönluovutustapahtumaa mitenkään erityisesti merkityksellistämättä? Sinänsä inkvisitiotyyppinen tunnustusten kiristämisen periaate ei ole hallinnossamme mitenkään ainutkertainen: onhan vastaavanlaista puhtaan symbolista nöyryyttämistä (eli ohjailemista valheellisiin "kyllähän minä periaatteessa tahtoisin olla kunnon kansalainen mutta elämässäni nyt vain kävi näin"-vakuutteluihin) jo jonkin aikaa työvoimaviranomaisten taholta harjoitettu. Nytkö meidän pitää siis esittää rituaalinomaisia henkilökohtaisia uskontunnustuksia paitsi protestanttiselle työmoraalille myös geneettiseen mystiikkaan perustuvan isyysinstituution periaatteelliselle oikeutukselle? Tämä ei ole periaatetasolla mikään pieni asia!

Onko niin, että yksinhuoltajat saavat suuren yleisön ja sosiaaliviranomaisten (ja ehkä jopa toisten yksinhuoltajien?) sympatiat ja ymmärryksen osakseen vain siinä tapauksessa, että he voivat osoittaa"päätyneensä" tai "ajautuneensa" tilanteeseensa yllättävän eron tai vastuutaan pakoilevan renttumiehen vuoksi? Palkitaanko heitä rahallisesti siitä, että he suostuvat esittämään itsensä jollakin tapaa tahdottomina, epäonnistuneina tai hyväksikäytettyinä - sellainenhan kun yksinhuoltajan ilmeisesti kuuluu olla.

Ihme kyllä uutinen ei herättänyt mitään laajempaa julkista keskustelua. Mielestäni tämänkaltaisten, uuskonservatiivis-moralistiset tulkinnat mahdollistavien pykälien paljastuminen lainsäädännöstämme soisi sitä herättävän.

KL

   

ASLAN - HENKISTÄ VÄKIVALTAA VAI TERAPIAA?

Nimestä Aslan tulee mieleeni ensimmäisenä Narnia-sarjan leijona. Valitettavasti Aslan-nimisellä järjestöllä ei ole mitään tekemistä kyseisen, muistikuvieni mukaan varsin lempeän ja turvallisen, leijonan kanssa.

Järjestö-Aslan on jonkinlainen uskonnollisten ääriliikkeiden rahoittama terapiajärjestö, omien sanojensa mukaan kristillinen palvelujärjestö, jonka tarkoituksena on parantaa ihmisiä, auttaa heitä eheytymään miehiksi ja naisiksi. Aslanlaisille täysi naiseus ja täysi mieheys tarkoittavat automaattisesti sataprosenttista heteroseksualismia, johon järjestö pyrkiikin (sukupuoli)elämässään harhautuneita ihmisiä, toisin sanoen homoja, lesboja ja transihmisiä, johdattelemaan. Järjestöllä on ammattilaisten suunnittelemat nettisivut täynnä "tositarinoita" parantuneista homoista ja lesboista ja transseksuaaleista ja se järjestää seminaareja ja koulutusta ja yrittää hieman epävirallisemmissakin yhteyksissä käännyttää turmion tielle ajautuneita poloisia ihmisiä.

Selailin noita nettisivuja yhtenä päivänä ihmettelin. Ihmettelin siksi, että en käsitä miten noin epäloogista ja asioita yksinkertaistavaa oppia voi joku niellä kevyesti kuin pajunköyttä.

Ensinnäkin minua ihmetytti se miten kritiikittömästi aslanilaiset kannattavat ikivanhaa homousteoriaa, jonka mukaan homoseksuaalisuus on seurausta liian etäisestä ja rakkaudettomasta suhteesta omaa sukupuolta olevaan vanhempaan, mutta johon ei (johdonmukaisuuden nimissä) kuulu sen miettiminen johtuuko heterous mahdollisesti etäisestä suhteesta eri sukupuolta olevaan vanhempaan.

Toinen uskomus, jossa aslanin logiikka ontuu, on käsitys siitä, että ihminen aina erotisoi sen minkä kokee olevan erilaista. Koska homoseksuaali on jo lapsena vieraantunut omasta sukupuolestaan eikä pysty siihen samaistumaan tuntee hän siksi vetoa oman sukupuolensa edustajiin, joista etsii sitä kaipaamaansa erilaisuutta.

No minä vain jään miettimään, että mitenkähän aslanilaiset sitten määrittelisivät minut, joka koen kyllä eri sukupuolen edustajat erilaisiksi jo ulkoisen olemuksensa vuoksi (kuten varmaan valtaheterotkin), ja saman sukupuolen edustajat useammin samanlaisiksi, muttaen silti määrittele itseäni heteroksi enkä etsi erilaisuutta enkä siitä viehäty. Samanlaisuus on paljon tärkeämpää. Mitähän selitysmallia Aslan minunkaltaisilleni tarjoaisi?

Kolmas pikku kysymys nousee esiin kun muistetaan, että ns.biseksuaalejakin on olemassa. Eivätkö he sitten samaistu kumpaankaan sukupuoleen, koska "kaikki kelpaa"? Ovatko ne ressukat jääneet sitten täysin vaille rakkautta lapsina, tai saaneet rakkautta vain sukupuolettomilta avaruuden olioilta ja tuntevat siksi vetoa sekä miehiin että naisiin?

MarisaM

*****

Aslan pitää Tampereella 6.4 - 8.4 suurimittaisen "Elämää ihmissuhteisiin" - seminaarin, johon se kutsuu mukaan kuuntelemaan kaikkia "eheyttä etsiviä", vastuunkantajia, sielunhoitajia, terapeutteja ja seurakuntien työntekijöitä.
Lauantaina 7.4. Tampereella järjestetään mielenosoitus hengellistä väkivaltaa vastaan. Kokoontuminen klo 13 Tullinaukiolla (heti Rautatieaseman takana), josta marssitaan pitkin Hämeenkatua Hämeenpuistoon Aslanin seminaaripaikan ohi.

PSYKOANALYYSIANALYYSEJÄ

Elisabeth Roudinescon Ranskassa bestselleriksi noussut kirjanen on ilmestynyt suomeksi nimellä Miksi psykoanalyysiä yhä tarvitaan? (Gaudeamus 2000). Roudinesco tarkastelee psykoanalyysiä paitsi teoreettisena viitekehyksenä myös kliinisenä käytäntönä. Esipuheessa hän asettuu puolustamaan psykoanalyysiä psyykenlääkkeiden hegemonia-asemaa vastaan, tarkastelunsa ajankohtaisiin poliittisiin käytännön ratkaisuihinkin liittäen.

Suhteessa tähän varsin poliittiseen tehtävänasetteluun ja otsikkonsa esittämään poleemiseen kysymykseen kirjan anti jää kuitenkin laihahkoksi - ei siitä juuri tuoreita tai yllättäviä argumentteja löytynyt. Roudinesco palauttaa psykoanalyysin puolesta ja sitä vastaan käydyn keskustelun varsin yksioikoisesti vastakkainasetteluksi kahden erilaisen filosofisen ihmiskäsityksen välillä: humanistisen (ihmisen ainutlaatuisuutta korostavan) ja mekanistis-reduktionistisen (kaiken inhimillisen kemiallisiin ja neurofysiologisiin prosesseihin palauttavan). Miksi psykoanalyysiä yhä tarvitaan? on lähinnä pieni yleiskatsaus psykoanalyysin historiaan - eikä sellaisenakaan erityisen omaperäinen. Roudinesco puolustaa siinä Freudia tämän eksplisiittisesti mekanistisiin/ reduktionistisiin ihmiskäsityksiin ja (luonnon-) tiedeuskoon sitotuneiden aikalaisten esittämää kritiikkiä vastaan.

Varmasti on totta, että kulttuurimme on monella tapaa perusteettomasti psykoanalyysivihamielinen. Mutta millaisiin uskomuksiin nojautuen tiedostamattoman käsite torjutaan? Onko psykoanalyysin mitätöimisen pääasiallinen tukijalka edelleenkin se väite, että psykoanalyysi on epätieteellistä, eli - kuten klassinen kritiikki kuuluu - teoriana falsifioitumaton? Olisin odottanut Roudinescolta jonkinlaisia perusteluita tälle mitä ilmeisimmin taustalla olleelle oletukselle - hänhän pitää Freudin aikalaiskriitikoiden virheiden perinpohjaisempaa tarkastelua relevanttina nykyisten asetelmien ymmärtämisen kannalta. Totta kai jo silloin käytössä olleet argumentit psykoanalyysin "epätieteellisyydestä" ovat yhä ahkerassa kierrätyksessä - kuulostaahan oikeutetummalta vastustaa jotakin terapiamuotoa sen takia, että se"perustuu epätieteelliseen maailmankuvaan" kuin siksi, että se on huomattavasti kalliimpi hoitomuoto kuin kapitalismin työntekijät hetkessä normaalisti "toimiviksi" korjaava kemiallinen kuntoutus. Miksi kuitenkaan peittää näkyvistä sitä, että taustalla on todellisuudessa pikemminkin näkemysero siitä, mikä on toivottavaa (kaikkien olemassaolevien systeemien sujuva pyöriminenkö?) kuin siitä, mikä on totta . Ei näitä psykoanalyysikriittisiä fraaseja hokeva kyyninen pragmatisti luultavasti tosissaan usko tieteeseen - hän uskoo vain kritiikittä tekniikkaan , ts. siihen että ylin arvo on toimivuus.

Roudinesco jättää vanhaan "humanistinen vs. luonnontieteellinen ihmiskuva" -kahtiajakoon lukkiutuessaan koskemattomaksi paitsi tällaisen löysän pragmatistisen (ihmiskuvat ja muut totuuskysymykset suosiolla sivuuttavan) teknologiauskon myös toisen totuusväittämistä riippumattoman psykoanalyysikriittisen position: "foucaultlaisen" laajemmin psykologia- ja psykiatriakriittisen näkemyksen, joka syyttää psykoanalyysiä siitä samasta asiasta kuin Roudinesco pilleri-ideologiaa eli normalisoivuudesta. Mitä tähän kritiikkiin voitaisiin vastata, sitä ei Roudinesco kerro.

Paljon enemmän aidosti uusia ajatuksia ja kysymyksiä psykoanalyysistä herätti minussa aivan toinen uutuuskirja: Tiina Pystysen romaani Häpeähäkki (WSOY 2000). Häpeähäkki käsittelee paikoin hyvinkin eksplisiittisesti nimenomaan psykoanalyysiä ja sitä prosessia, jonka terapia hoidettavassa aikaansaa. Häpeähäkissä intensiivinen projektiosuhde terapeuttiin on paljon tärkeämpi osa terapian toimivuutta ja katarttisuutta kuin mikään "dialogi": itse asiassa terapeutti pelkistyy nimenomaan henkilöksi, joka on vakaasti olemassa ja näkyvä suostumatta kuitenkaan mihinkään dialogiin. Häpeähäkissä on ajoittain piirteitä jopa psykoanalyysin puolustuspuheesta, jossa päähenkilö todistaa omaa autonomisoitumistaan terapian kautta. Toisaalta - kiitos kirjan pyrkimyksen ryöpsähdyksenomaisen "tunnustuksellisuuden" vaikutelmaan - asiat jätetään varsin avoimiksi. Niinpä lukijalle jää mahdollisuus etsiskellä hoitoprosessin kuvauksista myös niitä normalisoivia piirteitä. Psykoanalyysin malli-ihminen on rajoiltaan selkeä ja sulkeutunut, tahtova ja instrumentaalisesti maailmaan suhtautuva - mutta miksi oikeastaan terveen ihmisen tulisi olla tällainen?

KL

NAISTA TAI ARTISOKKAA

En olisi hevin uskonut, että joskus voisin haluta kehua elokuvaa, josta ensimmäisenä tulevat mieleen adjektiivit lämmin, realistinen ja opettavainen. Tämänvuotisessa "Nainen vai artisokka"-sarjassa tuli kuitenkin vastaani yksi juuri sellainen elokuva: Dolores Payasin Me llamo Sara (1998).

Me llamo Sara kertoo naisesta, joka yrittää sovittaa yhteen toisaalta (hetero-) seksuaalisuuttaan ja toisaalta itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa turvaamista. Samalla hän saattaa isäänsä hautaan ja setvii suhdetta niin äitiinsä kuin teini-ikäiseen tyttäreensäkin. Asetelma ei ole omaperäinen - mutta henkilöhahmot on saatu poikkeuksellisen eläviksi. Vaikka autonomiapyrkimyksen esitetään olevan seksuaalisuuden toteuttamisen kanssa sovittamattomassa ja väistämättömässä ristiriidassa, ei elokuvassa sorruta pelaamaan vanhoilla "tunteen" ja "järjen" tai "tiedostetun" ja "tiedostamattoman" välisillä vastakkainasetteluilla: Saran riippumattomuustarve on vähintään yhtä "tiedostamaton" ja "vaistonvarainen" voima kuin hänen seksuaalisuutensakin. Päähenkilöstä onnistutaan rakentamaan älyllinen ja itsetietoinen olento ilman että hänestä silti tehtäisiin mitään keino-päämäärärationaalista sankaritoimijaa. Mitään ratkaisuja Payas ei tarjoile - joskin antaa kyllä kovasti ymmärtää, että jonkinlaista autonomian ja elämänhallinnan vähittäistä kasvua ajan kuluessa on mahdoton välttää, mahdollisista ikäkausikriiseistä ja niihin liittyvistä teinitaantumista huolimatta.

Vaikka teemoja käsitellään yhtä suoraan kuin missä tahansa saippuasarjassa eikä Payas juuri piilottele feminististä missiotaan, ei elokuvan kerronnallinen rautalankamaisuus ainakaan minua häirinnyt. Päinvastoin: kun ymmärsin, että katsomiskokemusta seurannut hyvä oloni varmasti oli juuri se tunnekokemus, jonka aikaansaamiseen "lämpimiksi" ja "realistisiksi" luonnehditut elokuvat yleensäkin tähtäävät, jäin vain ihmettelemään, miten ihmeessä senlaatuinen tunnekokemus vasta nyt tuli kohdalleni. Mitä kertookaan tuon genren elokuvien yhdenmukaisuudesta se, että on näinkin harvinaista kohdata lämmin ja realistinen moraliteetti, jonka propagoima moraali on edes jotakuinkin järjellinen ja jonka realismi ulottuu oikeaan psykologiseen uskottavuuteen? Paljon on vielä genrejä patriarkaatilta valloitettavaksi.

###

Nainen vai artisokka -festivaalin järjestämistä voi kyllä muutenkin pitää ansiokkaana kulttuuritekona. Sääli on, jos näiden elokuvien esittäminen jää Suomessa tähän yhteen kertaan. Ainesta niin laajempaan teatteri- ja videolevitykseen kuin televisioonkin saattaisi olla paitsi Me llamo Sarassa myös ainakin Katrin Ottarsdottirin elokuvassa Bye Bye Bluebird (1999). Siinä kaksi nuorta naista tekee juurilleenpalaamismatkaa Färsaarille. Yhtä paljon kuin kotiinpaluusta kyse on kuitenkin kotiinpaluun vastakohdasta: elokuva kun liittyy ulkoiselta tuntomerkistöltään selvästi road movie -perinteeseen. Ja epäilemättä elokuvan aihe - etäiset äidit tuulisilla ja eristyneillä seuduilla - sisältää itsessään aivan samanlaisen perusparadoksin kuin elokuvan lajityyppi - kotiinpaluusta kertova road movie.

KL

   

LESBOVIIHDETTÄ

Meikänainen on julkaissut viime vuoden puolella suomeksi ranskalaisen Hélène de Monferrandin romaanin Suzannen päiväkirja. Se on jonkin verran jäntevämpi ja viihdyttävämpi kuin aiemmin suomennettu kirjeromaanimuotoinen rinnakkaisteos/ykkösosa Heloisen ystävät, jossa näkökulma poukkoilee vähän liiaksi sinne tänne.

Suzannen päiväkirja on puhdasta romanttista viihdettä. Vaikka siinä muodon vuoksi esimerkiksi käydään keskitysleirillä ja toimitaan vastarintaliikkeessä ja nähdään v.1968 opiskelijatapahtumia klassisiin sivistysihanteisiin sitoutuneen elämäntapaporvarin silmin, kirja käsittelee ensisijassa Suzannen rakkaussuhteita. Viihdettä kirjasta tekee se, että se ei silti yritä varsinaisesti sanoa mitään rakkaudesta tai seksuaalisesta halusta. Niin keskiössä kuin ne aiheina ovatkin, asetelma on se vanha tuttu: kerrotaan, miten erilaisista vastoinkäymisistä huolimatta rakkaus voittaa ulkoiset esteet.

Esteitä ja eroja voitettaviksi riittää: paitsi että tällaisina figuroivat jokseenkin kaikki "ne perinteiset" (s.o. yhteiskuntaluokka, poliittiset sitoumukset ja kansallisuus), saadaan mukaan lisädramatiikkaa lesbona elämisen sosiaalisesta vaikeudesta ja kaapissaoloproblematiikasta. Eikä siinä suinkaan vielä kaikki sosiaalisen paheksuttavuuden saralla: Suzannella kun on suhteita myös alaikäiseen oppilaaseensa ja oman nuoruudenystävänsä häntä itseään 30 vuotta nuorempaan tyttäreen. Tragiikka viedään niin äärimmilleen, että asetelma yliampuvuudessaan on jo melkoisen koominen: juuri kun Suzanne ja tämä hänen nuoruudenystävänsä kaunis tytär olivat (onnistumisen kaikesta epätodennäköisyydestä ja monista esteistä huolimatta) saaneet toisensa ja vannoneet ikuiset rakkaudet, Suzanne saa kuulla sairastavansa tappavaa sairautta. Siinä välissä, kuolemaa odottaessaan hän sitten kirjoittaa tämän "päiväkirjansa". Nimestään huolimatta kirja onkin enemmän Suzannen muistelmat kuin mikään päiväkirja: kerronnan näkökulma kun on jälkikäteinen.

Kiinnostavinta kirjassa on, että se paljastaa jotakin oleellista genren "romanttinen viihde" luonteesta - ja siitä suunnasta, johon heteroviihdekin on vähitellen muuttumassa. Koska Suzanne ei omissa suhteissaan ymmärrettävästikään voi kovin uskottavasti haaveilla siitä perinteisesti annettuna otetusta "pohjimmaisesta liikuttajasta" eli normaalista perheidyllistä, on annettuna otettu motivoija ja päämäärä yksinkertaisesti redusoitu seksiksi. Vaikka kirjasta onkin turha etsiä mitään detaljoituja seksiaktikuvauksia, tarina on hämmentävällä tavalla äärimmäisen seksikeskeinen: miltei kaiken henkilöiden välillä tapahtuvan syy on jonkinlainen puhdas fyysinen halu, joka ei itse kaipaa mitään itsensä ulkopuolista selittäjää.

Näistä lähtökohdista kerrottuna tarinasta tulee tietysti väistämättä psykologisesti lattea. Huomion vievätkin pikkunokkelat dialogit ja ulkoiset tapahtumat - mutta mitäs siitä: niitähän onneksi riittää!

KL

FEMINISTIÄITEJÄ HELSINGISSÄ

   

Feministiäidit on tiedostava äitiryhmä, jossa voit toteuttaa äitiyttäsi juuri niin kuin haluat - syyllistymättä. Tuotamme itsemme näköistä äitiyttä tutkimalla, nauttimalla ja ennenmuuta keskustelemalla. Kevään 2001 teema on "Nainen ja äiti - ruumiillistunut tajunta", seuraavassa kevään ohjelma:

Ke 28.3 klo 18.00 Kuka saa lasta kantaa?

Onko tulevaisuuden lapsenkantaja teknologia? Määräytyykö kyllin hyvä vanhemmuus perhemuodon, sukupuolen tai sen mukaan, mitä kulloinkin pidetään normaalina? Ovatko vanhemmuus ja lisääntyminen ihmisoikeuksia? Kenelle lapsen saa antaa? Muunmuassa näihin kysymyksiin vastauksia etsivät oikeustieteilijä, tutkija Riitta Burrell, lääkäri ja tutkija Maria Socada, tutkija Paula Kuosmanen Kristiina-instituutista sekä Seta ry:n puheenjohtaja Tiia Lampela. Mukana myös munasolunluovuttaja kertomassa kokemuksestaan

Ke 25.4. klo 18.00 Luonnottomia äitejä

Äitiyden muuttuvat kuvat. Naisen ja äidin esittämisestä keskustelemassa mm. visuaalisen kulttuurin tutkija Annamari Vänskä

Ke 30.5 Hikoilevat kehot

Hikoilemme joko saunassa tai auringonpaisteessa. Yllätysalustajia. Tarkemmat tiedot ajasta ja paikasta kevään tapaamisten yhteydessä tai femmoms-sähköpostilistan välityksellä.

Kokoonnumme Naisasialiitto Unionin Maikki Friberg-kodissa, Bulevardi 11 A, puh. 09-643 158.Paikalla on lastenhoitaja, jonka palkka maksetaan keräämällä oviraha (10-15 mk per aikuinen). Ilmoitathan paria päivää ennen vastuuhenkilölle (25.4. Maria Vuorenjuuri, 040-7212 767 ja 28.3.Pia Puu, poksanen@cc.helsinki.fi), jos olet tulossa lapsen/lasten kera. Omat värikynät, kirjat yms. mukaan.

20. NAISKULTTUURIPÄIVÄT

Naiskulttuuripäivien teemana on tänä vuonna Julkinen nainen. Ohjelmassa on mm. luentoja tyttökulttuurista, naisista mainoksissa ja uutisissa sekä paneelikeskustelu julkisesta naisruumiista. Lisäksi tarjolla on musiikkia, elokuvia, bileet ja itsepuolustustaitoja. Naiskulttuuripäivät pidetään Tampereella 4.-6.4. Katso http://www.uta.fi/konferenssi/naiskulttuuri/

Takaisin ylös