Saisiota

Heiskasta

"Homoliittoja"

   

Saisiota

Pirkko Saision kirjat sen kuin vain paranevat.

Vastavalo (WSOY 2000) on luettavissa jonkinlaisena jatkona toissa vuonna ilmestyneelle Pienimmälle yhteiselle jaettavalle . Siinä missä Pienimmän yhteisen jaettavan keskiössä olivat sellaiset "yleisemmät" teemat kuten perhesuhteiden ja omaelämäkerrallisen muistelemisen olemuksen pohdinta, Vastavalo tarkentaa yksityisempään: 1960-luvun kouluvuosia ja ylioppilaaksipääsyn jälkeistä Sveitsin-kesää elävään päähenkilöön ja hänen maailmasuhteensa tiettyihin elementteihin. Saisio rakentaa harkitun analyyttisesti asetelmia, joiden kautta valottaa eri suunnista päähenkilönsä megalomaanisuutta ja huomionkipeyttä - ja käsittelee tällaisen katkerasävyisesti itsekeskeisen maailmasuhteen tragikoomista yhteensopimattomuutta sen tosiasian kanssa, että päähenkilö koko ajan rakentaa identiteettiään nimenomaan tyttönä ja tyttöytensä kanssa yhteensopiviin viitepisteisiin olemistaan suhteuttaen.

Luulen, että kirjan juju on pitkälti siinä, että se asettaa hämmentävällä tavalla lukijansa kirjoittajan ja kuvattavan "väliin". Kertojan hellyys pääosasasa olevaa itsekeskeistä tyttöä kohtaan on tekstissä upotetumpaa kuin varsin kaikenkattava ironia. Niinpä ainakin minä - ja luulen että tämä juuri on se paikka, joka lukijalle on suunniteltu - tunsin aina ajoittain närkästyväni läheiseltä ja ymmärrettävältä tuntuvan kuvattavan "puolesta", kun huomasin, mille tuo ironisen etäisyyden päähän itsensä kehystävä muistelijaminä taas olikaan minut houkutellut nauramaan. Koska kirjoittaja kuitenkin samalla hyvin vakavassa mielessä väittää olevansa juuri tuo tyttö, tulee päähenkilöstä oikeastaan sitä elävämpi, mitä karrikoidummin hänet esitetään.

Tytön maailma rakentuu ihmisistä (vaikka, kuten todetaan: "hän ei vieläkään ole sitä itse havainnut"). Ja kun kaikki on kulttuuria, ihmisiä ja kieltä, on kaikkialla valtasuhteita ja elämä yhtä valtataistelua, vallalle antautumista ja vallankäyttöä. Yhä uudelleen tuodaan esiin myös "aidon" ja "välittymättömän" kokemisen illusorisuus: todellisuuden representaatiot ovat aina se todellisin todellisuus - ja hyvä niin.

Niin, ja sanottava on, että kaiken tämän lisäksi Saisio mahdollisesti luo kirjassaan jotakin "ajankuvaa" 60-luvulta. Minä silti tavoitin vain ajatonta ja riittämiin tavoitin niinkin.

KL

   

Heiskasta

Outi Heiskasen piirroksista, grafiikanlehdistä ja päiväkirjamerkinnöistä rakennettu Heis hius hajalla (WSOY 2000) on kirja, jossa kuvat (luonnollisesti) ovat pääosassa, mutta myönnän ihastuneeni teksteihin yhtä lailla. Tästä kirjasta on vaikea sanoa mitään muuta kuin että siihen (-kin) ehdottomasti kannattaa tutustua. Se on kokoelma toisiinsa monisuuntaisesti kietoutuvia (ja myös kietoutumattomia) fragmentteja, avauksia, horjuttamisia ja sekoittamisia. Ja se on hauska.

KL

   

"Homoliittoja"

Viime viikkoina julkisuudessa esillä ollutta samansukupuolisten suhteiden virallistamista ei ole juuri naisasiana tarkasteltu. Mutta kuka ylipäänsä tarvitsee parisuhdelakia ilman sisäistä adoptio-oikeutta? Vesitetyllä versiolla on merkitystä lähinnä perimis- ym. asioissa. Iloisesti on unohdettu, että miespareilla ei (käytännöllisesti ottaen koskaan) ole lapsia sisäisesti adoptoitaviksi - mutta näillä saattaa kyllä olla rahaa perittäväksi, kiitos sukupuolittuneiden palkkaerojen. Naispareilla puolestaan on paljon vähemmän rahaa perittäväksi, mutta olisi kyllä mahdollisesti lapsia sisäisesti adoptoitaviksi. Tämä lakiesitys ei siis ollut mikä tahansa kompromissi, vaan aivan tietynlainen selektiivinen kompromissi: kaikki naisille merkityksellinen jäi siihen sisällyttämättä ja kaikki miehille sisällytettiin mukaan kyllä.

Homojen ja lesbojen intressien luontainen yhteenlankeaminen on jäänyt julkisuudessa kyseenalaistamatta. Setalainen politiikka on perinteisesti turvautunut sukupuolineutraloituun retoriikkaan:"lesbot ja homot" ovat yhtenäinen ryhmä, jonka lesbo- osapuolesta ei vahingossakaan puhuta mainitsematta samaan hengenvetoon näitä muita kokonaisuuden "seksuaalivähemmistöt"osia. Myös ylioppilaskuntien vetoomuksessa adoptio-oikeuden lakiin sisällyttämisen puolesta puhutaan systemaattisesti "lesbo- ja homopareista". Vetoomus ei ollut muutenkaan erityisesti naisten ääntä kuuluviin tuomassa: pikemminkin rinnastamalla vaatimukset sisäisestä ja ulkoisesta adoptio-oikeudesta se vain hämärsi näkyvistä sitä, miten sukupuolispesifi kysymys juuri kysymys sisäisestä adoptiosta on (onhan tässä ja nyt olemassa pilvin pimein lapsia, jotka elävät kahden naisen perheissä vailla virallistettua vanhemmuussuhdetta molempiin kun taas miespari, jota asia saattaisi koskea on varsin hypoteettinen konstruktio).

Ehkä rehellisempää olisi toimia kuten valtamediat ovat tämän virallistamiskeskustelun aikana toimineetkin: puhua ykskantaan vain "homoliitoista" ja "homosuhteista" - miehiähän siinä todellisuudessa kuitenkin ajatetellaan. Perustavampi ongelma tässä(-kin) puheessa tietysti on se, mitä ihmeen tekemistä seksuaalisella identiteetillä on juridisten sopimusten kanssa - ei kai nytkään luojan tähden tarvitse olla hetero ollakseen avioliitossa toista sukupuolta olevan kanssa?

KL

   

Takaisin ylös