Vielä perhekritiikistä

Nina Jokinen (Raijakoo#1) ja Marisa Mäkinen (Raijakoo #3) ovat ilmaisseet huolensa perheettömien naisten marginalisoinnista ydinperheideologian kyllästämässä suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa. Totta onkin, että lapsettomuuden ja perheettömyyden valinneita naisia saatetaan joissain piireissä kummastella ja säälitellä -- ja mikäli Mäkinen ja Jokinen ovat tällaisista asenteista joutuneet kärsimään, en tahdo vähätellä heidän kokemuksiaan. Myönnettävästi minun on silti hiukan vaikea hyväksyä se huolettomuus, jolla he omat kokemuksensa yleistävät: he kun vaikuttavat olettavan, että kaikki perheettömät naiset olisivat joutuneet ongelmalliseksi kokemallaan tavalla tekemisiin lähiympäristönsä tuomitsevien asenteiden kanssa. Oman käsitykseni mukaan on aivan riittämiin olemassa niitäkin piirejä, joissa yleisen kummastelun ja säälittelyn kohteena ovat päinvastoin "ne tavalliset perheenäidit", ja koska seuransa voi pitkälti itse valita, mikään puolustautuva uhri-identiteetti tuskin on kenellekään välttämätön yksin perheettömyyden perusteella. Minulle perhe-ehdollistuneen ihmissuhdekulttuurin pahimmat ongelmat ovat paljon syvemmällä enkä näin ollen tahtoisi, että feministinen perhekritiikki palautetaan pelkäksi "perheettömien naisten syrjinnän" vastustamiseksi, ymmärrettiinpä tämä "syrjintä" sitten perhepolitiikan nimissä suoritettavaksi taloudelliseksi riistoksi tai lapsettomien "itsekkyyteen" kohdistuvaksi avoimeksi normatiiviseksi paheksumiseksi.

En tässä yhteydessä pidä mielekkäänä keskustelun jatkamista siitä kysymyksestä, vallitseeko yhteiskunnassamme todellisuudessa jonkinlainen perheytymispakko vai ei. Tästä riippumatta Mäkisen vastine Jokisen tekstiä kommentoivaan kirjoitukseeni antaa kuitenkin aihetta pariin täsmennykseen. Mäkinen vaikuttaa ymmärtäneen väärin kantani 1) hedonismiin ja 2) äitiyden oletetusti takaamaan yhteiskunnallisen arvostuksen lasilattiaan. Näiden väärinkäsitysten selvittäminen vaatinee palaamista joihinkin teoreettisiin peruslähtökohtiini.

1.) Marisa Mäkinen tulkitsee minun "syyttävän" (!) lapsettomia yksineläjiä "itsekkäiksi hedonisteiksi". Hämmästyin suuresti tällaista tulkintaa, sillä näin en ole tietääkseni missään väittänyt. Tarkoituksenani oli yksinomaan kritisoida Nina Jokisen tapaa käyttää yksilöiden toiminnan ja valintojen egoistisuutta niiden rationaalisuuden mittatikkuna. Siksi toin esiin joitakin Jokisen käyttämän retoriikan sisäisiä paradokseja ja pyrin asettamaan kyseenalaiseksi egoismi/altruismi -tyyppisten binaarioppositioiden käyttökelpoisuuden kulttuuri- ja yhteiskuntakritiikin välineenä.

Suhtaudun kriittisesti puhetapoihin, jotka sen sijaan että vertaisivat toisiinsa erilaisia elämäntapoja niihin sisältyvine arvojärjestelmineen asettavatkin vastakkain "yksilön" ja tämän ulkopuoliseksi käsitteellistyvän laajemman yhteisön/ yhteiskunnan/kulttuurin. Jokinenkin luo tällaisen kuilun yksilön ja yhteiskunnan väliin jakamalla toiminnan ja päämääränasettelun kahteen eri tyyppiin: toisaalta siihen, joka palvelee suoraan yksilön välittömiä ja/tai "todellisia" etuja, ja toisaalta siihen, joka on sosiaalisesti välittynyttä (s.o. altruistisesti motivoitunutta tai ideologisesti ehdollistunutta).

Jokinen ei toki ole yksin ontologioineen: vastaava jaottelu tulee vähintään piiloisesti vastaan lähes kaikkialla arkipuheessa. Siihen tukeutuu moralistinen konservativismi, joka arvostaa altruismia ja sosiaalista vastuuntuntoa ja paheksuen päivittelee nykyajan egoismia ja hedonismia. Sama lähtökohta sisältyy myös sellaiseen em. kaltaiselle konservativismille vastareaktiona syntyneeseen liberalismiin, joka puolustelee relativistista kaikki käy -asennetta sillä perusteella että kaikki toimintamme on joka tapauksessa viime kädessä egoistista -- ikään kuin jaottelun romahtaminen samalla veisi myös mahdollisuuden kaikkiin arvoarvostelmiin. Samoin subjektin ja kulttuurisen/sosiaalisen välille tuotetaan kuilu sellaisessa vulgäärimaterialistisessa marxilaisuudessa, joka näkee vapauttavana sen, että yhteiskunnallinen luokka vapautuu "väärästä tietoisuudesta" ja ymmärtää omat "todelliset etunsa".

Kirjoituksessaan Jokinen vaikutti yhdistelevän näitä keskenään ristiriitaisiakin diskursseja ja olisi toki kohtuutonta kritisoida häntä pelkästään siitä, että niistä kaikista näkyy jälkiä hänen kirjoituksessaan -- onhan jo käytössämme oleva kielikin pitkälti rakentunut juuri sosiaalisen ja kulttuurisen taakse postuloidun "todellisemman todellisuuden" idean varaan. Jokinen kuitenkin tukeutui tähän ontologiaan paljon vahvemmin kuin vain tässä triviaalissa mielessä. Minua häiritsi Jokisen kirjoituksessa eniten juuri se, että hän vaikutti pitävän yksilön itselleen asettamien päämäärien ilmeistä sosiaalista rakentuneisuutta merkkinä niiden illusorisuudesta (verrattuna joihinkin oletettuihin "todellisempiin" intresseihin) ja tahtoi sitten tältä pohjalta kurinalaistaa irrationaalisia naisia järkevän egoistisen kalkyloijan muottiin -- ikään kuin pakkoneuroottisesti erilaisia hyötyjä ja haittoja itsensä kannalta laskelmoiva homo oeconomicus olisi jollakin tapaa tavoiteltava vapaan ja vapautuneen subjektiuden tyyppi. Ei, en vastusta hedonismia "olemassaolevana ilmiönä", mutta vastustan sitä, että hedonismista tehdään keskeinen normatiivinen mittapuu , nähtiinpä se sitten jonakin pahana ja vältettävänä tai (Jokisen tapaan) tavoiteltavana ja poliittisesti vapauttavana elämänasenteena.

Minä itse haluan irrottautua niin konservativistisesta itsekkyyden ja hedonismin moralisoinnista kuin sen liberalistisesta naturalisoinnista ja vallankumouksellisesta romantisoinnistakin. Näen ihmisyksilön kauttaaltaan sosiaalisesti rakentuneena, joten en usko mihinkään välittömiin tai todellisiin intresseihin vastakohtana ideologisesti ja sosiaalisesti välittyneille. En minä sen kummemmin "vastusta" kuin "kannatakaan" individualistis-hedonistista toimintaa: minusta puhe itsekkyydestä tai epäitsekkyydestä ei vain yksinkertaisesti ole kovinkaan hedelmällistä tai informatiivista. Mielestäni kulttuuri- ja yhteiskuntakritiikki on mahdollista ilman että ketään syytetään sen kummemmin itsekkyydestä kuin myöskään "järkevän itsekkyyden" puutteesta, eikä tällainen käsitteellinen jako nähdäkseni palvele myöskään yksittäisen ihmisen pyrkimyksiä ymmärtää itseään ja jäsentää omia kokemuksiaan -- pikemminkin päinvastoin.

2.) Toisekseen Mäkinen tarttuu vastineessaan kysymykseen mahdollisista äitiyden takaamista yhteiskunnalliselta "syrjäytymiseltä" suojaavista lasilattioista. Korostaisin tässä yhteydessä, etten minä ole missään vaiheessa erityisesti halunnut väittää, että lapsia muka hankittaisiin ("vain") sosiaalisen arvostuksen tai hyväksynnän vuoksi. Silloinkin, kun lastenhankinnan taustalla selvästi ovat myös muut syyt kuin aito halu kahdenväliseen vanhemmuussuhteeseen lapsen kanssa, nämä syyt ovat usein perheen sisäisiä: kyse on lähinnä vanhempien välisten yksityisten suhteiden manipuloinnista lapsen avulla (Onhan lisääntymispäätöksellä kulttuurissamme yhä vakiintunut asema esim. symbolisena rakkaudentunnustuksena: "Olen valmis synnyttämään sinun lapsesi..."). Väitin kuitenkin, että jos lapsia todellakin hankitaan yhteiskunnallisen arvostuksen toivossa ja siinä määrin kuin näin tehdään, kyse on lähinnä tilapäisestä lasilattiatyyppisestä suojasta. Se takaa naiselle pikemminkin jonkinlaisen perushyväksynnän kuin varsinaista yhteiskunnallista arvostusta: äitiys ei kulttuurissamme ole niin korkealle arvostettua, että se elämäntehtävänä muodostaisi itsestäänselvästi tasavertaisen vaihtoehdon (palkka-)työn kautta määrittyvälle identiteetille.

Mäkinen huomauttaa sinänsä varsin perustellusti, etteivät kaikki naiset hyödy tästä yhteiskunnallisen minimihyväksynnän ja kunniallisen työelämästä vetäytymisen mahdollistavasta lasilattiasta. Edes kaikki julkisessa sfäärissä pahoinvoivat naiset eivät voi yhtä helposti siihen turvautua, vaan tähän vaaditaan aivan tietynlaiset puitteet ja tietynlaisia valmiuksia. Esimerkiksi minä itse olen kaksinkertaisesti lasilattiakelvoton. Vaikka sinänsä näen vanhemmuudessa monia kiehtovia ja houkutteleviakin puolia, en pidä itseäni kovinkaan sopivana äitiyteen -- ja vähintään yhtä paljon näiden henkilökohtaisten ominaisuuksien kuin varsinaisten arvovalintojen vuoksi pidän melko epätodennäköisenä, että tulisin koskaan hankkimaan omia lapsia. Toisekseen en lesbona voisi muodostaa parisuhteeni ympärille kovinkaan norminmukaiseksi miellettyä ydinperhettä -- niin kovasti kuin virallinen setalainen homo-ja lesboperheitä "tavallisiksi" normalisoiva retoriikka tähän pyrkiikin. Näin ollen minä luulisin kyllä -- vastoin Mäkisen oletusta? -- ymmärtäväni varsin hyvin, mitä on olla nainen, jolle "normaalin" perheytymisen tuoma yhteiskunnallisen perushyväksynnän tavoittelu ei edes ole mikään realistinen optio. Minulla kuitenkin -- toisin kuin Mäkisellä? -- on kiinnostusta myös oman itseni ja elämäntilanteeni ulkopuolisiin asioihin.

Siitä lienemme siis yhtä mieltä, että perheytymismahdollisuus yhteiskunnassamme tarjoaa parhaassakin tapauksessa lasilattian vain harvoille ja valikoiduille -- eikä välttämättä niille kaikkein huonoimmassa asemassa oleville, joiden huomioon ottamista Mäkinen perää. Kokonaan toinen kysymys kuitenkin on, mitä moraalisia ja poliittisia johtopäätöksiä tästä havainnosta tulisi tehdä. Pitäisikö tällä perusteella kaikkea äitiyden osakseen saamaa arvostusta ja palkitsemista vastustaa? Jos Mäkinen ja Jokinen ovat todellakin sitä mieltä, että näin tulisi tehdä, on tämä kohta se, josta olemme erimielisiä.

Miksi huonossa asemassa olevien naisten olemassaolo oikeuttaisi tai velvoittaisi vaatimaan, että kaikilla muillakin naisilla tulisi mennä yhtä huonosti? Miksi niin helposti eri naisryhmien edut asetetaan vastakkain nollasummapelioletuksella? Miksi ylipäänsä niin helposti päädytään väittelemään siitä, mitkä naisryhmät ovat "alistetuimpia"? Ainakaan minusta tämä ei ole feministisesti vähimmässäkään määrin kiinnostava kysymys. Koen, että minulla on lapsettomana lesbona paitsi tiettyjä erityisongelmia myös tiettyjä ilmeisiä etuoikeuksia enkä todellakaan tunne olevani lapsettomana lesbona lähtökohtaisesti sen "alistetumpi" kuin toisenlaisissa elämäntilanteissa elävät naiset -- jos nyt en sen emansipoituneempi tai etuoikeutetumpikaan. Emmekö voisi siirtyä määrällisistä kysymyksistä laadullisiin: tarkastelemaan sitä, miten arjessa kohtaamamme valtamekanismit, jotka päällisin puolin ovat ehkä eri naisten kohdalla hyvinkin erilaisia, saattavat silti epäsuorasti tukeutua tiettyihin yhteisiin patriarkaatin suojana toimiviin ajattelumalleihin?

Feministinen tietoisuus on mielestäni ensisijaisesti tietoisuutta siitä, miten naisiin kohdistuva vallankäyttö saadaan kätkettyä kohteiltaan ja miten heteroseksuaaliseen järjestykseen potentiaalisesti kohdistuva tyytymättömyys saadaan kanavoitua vaarattomaksi. Keskeinen strategia on hajoita ja hallitse. Kulttuurimme naiskuvasto -- joka ikävä kyllä on ainoa varanto joka naisilla käytössään rakentaessaan identiteettiään naisina -- ei suinkaan sattumalta ole rakentunut erilaisten jyrkkien dikotomioiden varaan, vaan on patriarkaatin kannalta funktionaalista, että naiset saadaan jäsentämään naiseuttaan nimenomaan oppositiosuhteessa toisenlaisiin naiseuksiin ja ottamaan annettuna sen, että erilaisen elämäntavan ja (seksuaalis-reproduktiivisen) identiteetin valinneiden naisten välittömät intressit ovat keskenään ristiriidassa. Niin ne tietenkin tässä ja nyt ovatkin -- mutta ketäköhän se eniten hyödyttää?

Surullista kyllä vastarinnan kanavoiminen siten, että naiset syyttelevät patriarkaatin pysyvyydestä vain toisiaan, vaikuttaa taas onnistuneen: Nina Jokisen teksti uhkuu niin kovasti tiettyyn naisryhmään kohdistuvaa vihaa ja inhoa, että minun on vaikea tulkita sitä feministisesti motivoituneeksi missään sanan mielekkäässä merkityksessä. Luulisi, että olisimme läpinäkyvästi huoravihaan pohjautuvan (s.o. kaikkea aktiivista naisista seksuaalisuutta moralisoivan ja heterofamilistisen) feminismin virheistä viisastuneena jo tajunneet, miten hedelmätöntä on ylipäänsä luoda "feministinen" identiteetti jonkin tietyn patriarkaalisesti määrittyneen naiseuden mallin vastustamisen ympärille -- oli se nyt sitten äiti tai huora.

En todellakaan näe peräänkuuluttavani minkäänlaista "kaikkihan me kuitenkin olemme naisia ja pohjimmiltaan samassa veneessä" -tyyppistä hyssyttelyä ja todellisten erojen lakaisemista maton alle. Keskeinen kysymys on, miten näitä eroja käsitellään: pyritäänkö jyrkkienkin arvoja ja yhteiskunnallisia tosiasioita koskevien näkemyserojen ilmaisemiseen nimenomaan arvoja ja yhteiskunnallisia tosiasioita koskevina näkemyseroina vai yritetäänkö kaikki palauttaa pelkiksi eri naisryhmien välisiksi intressiristiriidoiksi.

Kaisa Luoma

Takaisin