Postmoderni femininismi, postgenderismi, postseksuaalisuus

-käsitteellisiä erotteluita ja jäsennysehdotuksia

Kun naistutkimuksen viimeaikaisissa teoreettisissa keskusteluissa -- ja ajoittain myös valtavirtajulkisuudessa -- on tahdottu viitata kaikkein uusimpiin ja puhtaimmin dekonstruktiivisiin sukupuoliteoreettisiin virtauksiin, on puhuttu milloin postmodernista tai queerista, milloin taas vaikkapa butlerlaisuudesta ja foucaultlaisuudesta. Näillä kaikilla käsitteillä on kuitenkin tarkoitettu samantyyppisiä, sukupuolta ja seksuaalisuutta kauttaaltaan sosiaalisesti rakentuneina tarkastelevia ajattelutapoja. Usein niitä luonnehdittaessa on viitattu heteroseksuaaliseen matriisiin, sukupuolten ja seksuaalisuuksien luonnollistettuun järjestykseen. Tätä heteromatriisia postmodernissa (tai "butlerlaisessa"/ "foucaultlaisessa") arjen mikropolitiikassa pyritään tietoisesti järkyttämään -- mutta ei suinkaan tarkastelemalla heterohegemonista kulttuuria jostakin erillisestä lesbo-tai homonäkökulmasta käsin, vaan pikemminkin asettumalla kauttaaltaan ulkopuolisen ja vieraantuneen subjektin positioon. Esimerkiksi tekeytymällä systemaattisesti "tyhmäksi" ja kieltäytymällä ymmärtämästä arkiajattelun itsestäänselvyyksiä voidaan strategisesti tuoda näkyviin se, miten sukupuolta ja seksuaalisuutta arjessa tuotetaan, esitetään ja suoritetaan. Kyse on siis poliittisesti motivoiduiksi käytännöiksi ymmärretyistä strategioista, joilla automatisoituneet ajattelu- ja toimintamallit voidaan saattaa tietoisuuteen, niin että ne voivat muuttua harkituiksi valinnoiksi, valikoivaksi toisintekemiseksi ja vaikkapa provokatiiviseksi parodisoinniksi.

Puhuessani jatkossa postmodernista tavasta lähestyä sukupuolta ja seksuaalisuutta tahdon viitata kahteen queerin, butlerlaisen feminismin ja foucaultlaisuuden kaltaisiin nimilappuihin yhdistettyjen ajattelutapojen ominaispiirteeseen:
1.)suuntautuneisuus etäännyttämiseen ja denaturalisaatioon, sukupuolen ja seksin kategorioiden luonnollisuusvaikutelman purkamiseen ja
2.) laaja käsitys siitä, mikä kuuluu poliittisen alaan: kauaskantoisten kulttuuristen ja yhteiskunnallisten muutosten siementen etsiminen arjen puhe- ja toimintatapojen muutoksesta.

Vaikka postmodernia tapaa ymmärtää sukupuoli ja seksuaalisuus "perustattomiksi"ei voikaan suoraan samastaa queer-teoriaan ja/tai queer-politiikkaan, joka näkee itsensä ainakin jonkinlaisena jatkumossa suhteessa homo- ja lesboliikkeen politiikkaan (1), ei se myöskään ole synonyymi postmodernille feminismille, joka puolestaan määrittelee itsensä jotenkin suhteessa feminismin traditioon. Heteromatriisin teoreettiseen ja käytännölliseen dekonstruktioon suuntautuneen postmodernin sukupuoli- ja seksuaaliajattelun perusideat voi nimittäin halutessaan ymmärrettävästi artikuloida sitoutumatta (tai edes viittaamatta) oikeastaan mihinkään feminismin perinteisistä peruslähtökohdista -- kuten vaikkapa ajatukseen, että sukupuolijärjestelmä alistaa enemmän naisia kuin miehiä tai että sitä pitäisi voida sitoutua tarkastelemaan erityisestä naisnäkökulmasta. Vaikka postmodernin teoreetikot usein itse toki väittävät sukupuolten ja seksuaalisuuksien "luonnollisen" järjestyksen kaikinpuolisen ravistelemisen olevan juuri naisten kannalta erityisen emansipatorista, tämä yhteys jää kuitenkin kontingentiksi. Konkreettinen näyttö siitä, että postmoderneja strategioita on onnistuneesti käytetty feminististen päämäärien edistämiseen kertoo vain sen olevan mahdollista , ei mitenkään taattua (2) . Uusimpien sukupuoli-ja seksuaaliteoreettisten virtausten piirissä on harvoin ollut tapana selvittää sitä, missä mielessä tavoitteena on etsiä uusia tapoja tarkastella nimenomaan kysymyksiä, jotka kytkeytyvät juuri niihin samoihin käytännöllis-poliittisiin ongelmiin kuin perinteinen feministinen teoriakin -- korkeintaan on saatettu vain ylimalkaan julistautua feministeiksi.

Ei siis ole ihme, että uudet sukupuoliteoreettiset virtaukset ovat herättäneet epäluuloisuutta perinteisissä feministeissä. Toisaalta niihin on kuitenkin ollut pakko ottaa jotenkin kantaa. Erityisesti nämä suuntaukset on tehnyt sivuuttamattomaksi se, että niihin on ainakin joissakin tapauksissa selvästi sisäänrakennettuna tietty universalisoiva ja totalisoiva tendenssi: etenkin esiintyessään postmodernin (uusimman, edistyneimmän) feminismin alalajina ne eksplisiittisesti tematisoivat kyllä erot suhteessa aiempaan -- vaikkakaan eivät yhteyksiä. Näin ne helposti asettuvat jonkinlaiseen feministisen diskurssin sisäisen essentialismipoliisin rooliin, sen pelkäksi kritisoijiksi.

Se feministinen kritiikki, jota toistaiseksi on postmodernia sukupuoliajattelua kohtaan esitetty on kuitenkin mielestäni pysynyt hämmästyttävän yksipuolisesti filosofisella ja teoreettisella tasolla: on kuultu lähinnä yleisiä syytöksiä näiden lähestymistapojen relativismista, idealismista ja individualistisesta voluntarismista .(3) Olen itse kiinnostunut asiasta "käytännöllisemmin" ja ollut jonkin verran mukana hahmottelemassa "postmoderneja" arjen käsitepoliittisia strategioita. Tahtoisin näiden ruohonjuuritason kokemusten perusteella seuraavaksi kiinnittää huomiota yhteen postmodernin sukupuoli-/seksuaalipolitiikan sisäiseen jännitteeseen, joka muodostuu kahden erilaisen postmodernin mikropolitiikan käsitejärjestelmän välille. Kutsun näitä seuraavassa postgenderismiksi , jossa denaturalisaation pääkohteeksi määrittyy sukupuoli ja postseksuaalisuudeksi, jossa denaturalisaation pääkohteeksi määrittyy seksuaalisuus tai seksi. Filosofisten sitoumusten tasolla on toki mahdollista kannattaa tasapuolisesti yhtä dekonstruktiivista ja yhtä etäännyttävää suhdetta niin sukupuoleen kuin seksiinkin (4) , mutta käytännön tasolla nämä kaksi strategiaa saattavat helposti joutua kilpailuasetelmiin pikemminkin keskenään kuin joidenkin varhaisempien tai perinteisempien sukupuoli- ja seksuaalipolitiikan muotojen kanssa.

Koska tavoitteenani on raivata tilaa postmodernin mikropolitiikan hedelmälliselle feministiselle kritiikille, tahtoisin tässä kirjoituksessa tuoda erityisesti esiin sen, että vaikka sekä postgenderistisillä että postseksuaalisilla mikropoliittisilla strategioilla olisikin feministisestä näkökulmasta arvioituna omat ongelmansa, nämä ongelmat ovat ainakin osittain varsin erilaisia. Postseksualismin ja postgenderismin "erillisiä" feministisiä kritiikkejä en tässä yhteydessä ehdi hahmotella, mutta eräänlaisena esityönä tällaisille feministisille kritiikeille kuvaan seuraavassa hiukan sitä, millä tavalla nämä kaksi postmodernin muotoa olisi mielestäni mahdollista ja mielekästä pitää ajatuksellisesti erillään. Tahtoisin myös kysyä, missä määrin postmodernin sukupuoli-ja seksuaaliajattelun feministiset "standardikritiikit" on implisiittisesti suunnattu juuri postgenderismiksi kutsumaani postmodernin mikropolitiikan muotoon ja missä määrin/millä tavoin sitoutuminen postgenderismin periaatteista riippumattomalla tavalla muotoiltuun postseksualismiin voisi olla näiden feminististen kritiikkien identifioimista ongelmista vapaa tapa ottaa feministiseen käyttöön postmodernin teoreettisia perusoivalluksia, radikaalisti arkea politisoivaa eetosta ja käsitteellistä välineistöä.

Postgenderismi, kriittinen suhtautuminen sukupuoleen perustuviin luokitteluihin ja pyrkimys sukupuolirajojen mahdollisimman radikaaleihin ylittämisiin ja sekoittamisiin, on epäilemättä postmodernin sukupuolipolitiikan näkyvin osa. Postmodernia asennetta on havainnollistettu kuvaamalla erilaisia sukupuolten sekoittamisen käytäntöjä (genderblendingiä, genderbendingiä, genderfuckia) ja provokatiivisia/ kuriositeetinomaisia marginaali-identiteettejä (esim. she-male, miespuolinen lesbo). Keskeisiä postgenderismin luokitteluvastaiset ajatukset ymmärrettäviksi tekeviä hahmoja ovat myös "luonnollisen" ruumiinsa sukupuolisesti vieraaksi kokevat transsukupuoliset ihmiset (5) sekä hermafrodiitit, joilla syntyessään on sekä mies- että naissukupuolista ruumiillista tunnusmerkistöä. Transgender- ja intersex-identiteettien kautta onkin helppo konkretisoida väitettä, että sukupuolijärjestelmän alistavuus on syvemmällä kuin vain siinä, ettei biologista ja sosiaalista sukupuolta (sexiä ja genderiä) osata pitää riittävän selvästi erillään, vaan miehiä ja naisia perusteetta kohdellaan eri tavoin "pelkästään" biologisen eron perusteella. Tässä ajattelukehyksessä myös itse pakko valita jompi kumpi juuri kahdesta sukupuolesta on yksilöön kohdistuvaa rakenteellista väkivaltaa. Postgenderismi kyseenalaistaa tämän jaon kahteen ja kiinnittää siihen huomiota kaikissa sen arkisissa ilmenemismuodoissa: Miksi naisille ja miehille on eri vessat ja pukuhuoneet? Miksi henkilön sukupuolen tulee ilmetä sosiaaliturvatunnuksessa? Miksi lomaketta kuin lomaketta täyttäessään joutuu kertomaan sukupuolensa?

Postgender-ajattelussa ei pidetä tarpeellisena tarkastella tätä "kaikkien" yklsilöiden vapautta rajoittavaa sukupuolijärjestelmää tai -järjestystä erityisesti minkään tietyn ryhmän (kuten naisten) näkökulmasta tai ottaa kantaa siihen kysymykseen, keitä sukupuolijärjestelmä eniten rajoittaa - ellei sitten tärkeimmiksi uhreiksi nimetä niitä, jotka eivät ole yksiselitteisesti sen kummemmin naisia kuin miehiäkään. Postgenderismi ei kuitenkaan missään tapauksessa palaudu sukupuolisesti identifioitumishaluttomien tai sukupuolettomiksi/sekasukupuolisiksi identifioituvien poikkeusyksilöiden oikeuksien puolustamiseen, vaan keskeinen taustaoletus on, että näiden vähemmistöjen olemassaolon näkyväksi tekeminen muuttaa epäsuorasti tapaamme ajatella "normaalienkin" naisten ja miesten sukupuolta: ei ole mitään todellista sukupuolta erilaisten sekundaaristen tunnusmerkkien "takana", vaan sukupuoli on vain joukko tällaisia pinnallisia ja irrotettavia merkkejä. Edes biologinen sukupuoli ei ole luonnostaan yksi: se on joukko muuttujia, jotka liittyvät mm. anatomisiin, kromosomaalisiin ja hormonaalisiin tekijöihin ja reproduktiivisiin potentiaaleihin - ja jotka kyllä korreloivat keskenään, mutta eivät mitenkään automaattisesti lankea yhteen. Kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä ei ole olemassa "luonnossa", vaan se täytyy tehdä: kategorioiden puhtautta varjellaan niin suorin kirurgisin toimenpitein kuin myös pitämällä kaikki poikkeukset kulttuurisesti näkymättömissä.

Seksi ja sukupuoli kuuluvat kulttuurissamme niin olennaisesti yhteen, että postgenderistinen sukupuolen ymmärtämisen tapa tuo automaattisesti muutoksia myös siihen, miten seksuaalisuutta on mahdollista ajatella. Postgenderistinen mikropolitiikka asettaa uuteen valoon ajatuksen keskeiseksi yksilöidentiteetin osaksi perinteisesti ymmärretystä "seksuaalisesta suuntautumisesta": kun ei ajatella olevan mitään "todellisia miehiä" ja "todellisia naisia" erotisoitujen feminiinisyyden ja maskuliinisuuden merkkien takana, ei heteroseksuaalinen halu voi kohdistua muuhun kuin itse pintaan ja näihin fetissoituihin merkkeihin. Heteroseksuaalisuus paljastuu vain yhdeksi perverssiksi erityisfetisismiksi muiden joukossa -- ja kaikessa epämääräisyydessään se on vieläpä varsin epäinformatiivinen nimike tällaiselle erityisfetisismille. Näin postgenderismikin -- vaikkei suoranaisesti kohdennakaan dekonstruktiivista arsenaaliaan seksuaalisuuden käsitteeseen -- silti tunnistaa luonnollistetun heteroseksuaalisuuden keskeisen roolin sukupuolijärjestelmän ylläpitäjänä ja sen mikrotasolla toimivan uusintamisen psykologisena vaikuttimena: näyttäähän tässä mallissa sukupuolisen erottelujärjestelmän funktio olevan juuri se, että se tuottaa sukupuolimerkittyjä ruumiita heteroseksuaalisuuden tarpeisiin ja turvaa sukupuoleen sidotun halun jatkuvuuden peittämällä näkyvistä sen "onttouden".

Postseksuaalisuus eroaa edellä kuvaillun kaltaisesta postgenderismistä sikäli, että se denaturalisoi ja "siirtää paikoiltaan" perinteisiä seksuaalisia identiteettejä oleellisesti erilaisin perustein ja strategioin. Ajatellaanpa konkreettisena esimerkkinä yksittäisen naisen itseidentifikaatiota "heteroseksuaaliseksi" ja niitä postgenderistisiä ja postseksualistisia "tyhmiä" kysymyksiä, joilla tällaista (usein ylimalkaisesti kaiken vieraalta tuntuvan poissulkemisen oikeuttamisessa käytettyä) lausumaa voi pyrkiä problematisoimaan. Postgenderisti lähtee ihmettelemään, mikä oikeastaan on halun kohde silloin, kun se on "mies". Ovatko kromosomaaliset seikat tai siittiöntuotantokyky sinun halusi kannalta ratkaisevia? Pitääkö miehellä olla joitakin miehekkäitä luonteenpiirteitä vai riittääkö se että häntä on pienestä pitäen kohdeltu miespuolisena? Haittaako jos mies tuntee/haaveilee joskus olevansa ei-mies? Entä mitä tapahtuu seksuaali-identiteetillesi, jos saat tietää tällaisista ajatuksista vasta jälkikäteen? Jos miesten keskinäishierarkioissa korkealle arvostettu miehekäs mies sattuu kaiken lisäksi olemaan poikkeuksellisen taitava dildonkäyttäjä, niin ei kai tällä silloin sentään tarvitse mitään penistä olla?

Postseksualisti sen sijaan tahtoo kysymyksillään epäsuorasti paljastaa sen, että hetero-bi-homo/lesbo -akselin nostaminen seksuaalisen identiteetin keskeisimmäksi tai edes mielekkääksi muuttujaksi on mahdollista vain, jos samalla otetaan annettuna useita muita asioita seksuaalisuudesta -- joten itse asiassa kysymys "halun kohteen" sukupuoli- tai muistakaan ominaisuuksista alkaa näyttää marginaaliselta yksityiskohdalta perustavampien seksuaalisen identifioitumisen tapojen rinnalla. Ahaa, mutta entä oletko vuorovaikutteisesta seksistä ylipäänsä kiinnostuneempi kuin masturbaatiosta? Ostatko heteroseksisi mieluiten ammattilaiselta vai hankitko jotenkin muuten? Mitä tarkkaan ottaen et voisi tehdä naisen kanssa? Ellet kiihottua seksuaalisesti tai rakastua romanttisesti, niin ehkä silti voisit toisen naisen kanssa platoniselta pohjalta hankkia yhteisen kodin ja lapsia ja sitoutua elinikäiseen elämänkumppanuuteen?

Postseksualisti johdattaa saattamaan sanalliseen muotoon seksuaalinen identifioitumisen piiloisia perusrakenteita: millä kriteereillä oikeastaan jaamme elämiämme seksuaalisiin ja ei-seksuaalisiin vyöhykkeisiin, miksi meillä on tarve näin tehdä, millaisiin valmiisiin malleihin yritämme ihmissuhteitamme sovittaa ja suhteuttaa ja millaisia seurauksia tällä sovittamis- ja suhteuttamispyrkimyksellä on. Näin pyritään kohdistamaan huomio siihen seksuaaliseen perusidentifikaatioon, jonka -- jos olemme nykyaikaisesti suvaitsevaisia ja sivistyneitä -- oletamme olevan "yhteistä" naisille ja miehille, lesbo-/homo- ja heterosuhteille. Sukupuolisesti ym. perustein eriytyneiden tulkinta- ja käyttäytymisnormistojen tuntemisen lisäksi jokaisella länsimaisella "normaalilla" ja "terveellä" ihmisellä on sellaista syvempää ja perustavampaa kulttuurista kompetenssia, jonka turvin he osaavat antaa seksuaalisuudelle suunnilleen tietynsuuruisen ja tietynlaisen roolin elämässään ja puhua (sekä tietenkin tarvittaessa myös olla puhumatta) seksuaalisuudestaan ymmärrettävästi. Postseksualisti tahtoo lisätä tietoisuutta tästä automatiosoituneesta kompetenssista voidakseen asettaa kysymyksen siitä, missä pisteissä tämän seksuaalisen normaaliuden ja terveyden malleihin sovittautumisen hinta mahdollisesti on kohtuuton ja saa jonkinlaisen kollektiivisen pakkoneuroottisuuden piirteitä.

Myös postseksuaalisuudella -- tai postseksualismilla (6)-- on omat vakiofiguurinsa, joihin viittaaminen on "taloudellinen" tapa häiritä ihmissuhdediskurssien kitkatonta soljuntaa ja johdattaa niitä itsereflektiivisyyteen. Tällaisia figuureja ovat useamman kuin kahden aikuisen väliset (kolmio- neliö- jne.) suhteet, muut ei-monogaamiset mutta silti pysyviksi tarkoitetut järjestelyt ja vaikkapa lähtökohtaisestikin täysin seksittömät, lasten kasvattamista varten muodostetut järkiavioliitot. Yksi käyttömahdollisuuksiltaan laaja-alainen postseksuaalinen termi on osittaisparisuhde (7).

Käytännössä nämä kaksi hanketta -- postgenderistinen ja postseksuaalinen -- useimmiten kietoutuvat yhteen eikä kummallekaan voi yksiselitteisesti esittää tiettyjä taustahahmoja tai edustajia (8). Postgenderisti ja postseksuaali voivat olla tietyllä tasolla aivan samaa mieltä heteromatriisin toimintatavoista ja sukupuolijärjestelmän "alkuperästä". Vaikka sekä postgenderismiä että postseksualismia voidaan käyttää myös antifeministisiin tarkoituksiin (ja on käytettykin, usein vielä "feminismin sisäiseksi kritiikiksi" naamioituna), on myös patriarkaatin tukijalkana toimivaa pakkoheteroseksuaalisuutta mahdollista vapauttavasti "siirtää paikaltaan" sekä postgenderistisin että postseksualistisin strategioin. Postgenderistisillä diskursseilla on ollut muutakin kiistatonta feminististä käyttöä: erityisen tärkeänä pitäisin sitä, että biologisen ja sosiaalisen sukupuolen välisen käsitteellisen erottelun kyseenalaistaminen on ollut uusi tehokas keino oikeuttaa filosofisesti halu irtisanoutua kaikista keskusteluista, jotka koskevat sukupuolijaon oletettua "materiaalista perustaa". Nämä biologistisen maailmankuvan ehdoilla käydyt keskustelut "luonnon" ja "kulttuurin" suhteellisista osuuksista sukupuolijärjestyksen muotoutumisessa konstruktioniostisesti suuntautuneet feminismit ovat aina kokeneet jossain määrin turhiksi ja vieraiksi, mutta teoreettisten strategioiden puutteessa on ollut hyvin vaikea välttyä tulemasta hienovaraisesti houkutelluksi niihin mukaan.

Se kysymys, johon postmodernia sukupuoli- ja seksuaaliajattelua feministisesti arvioitaessa tahtoisin ensisijaisesti kiinnittää huomiota, on kysymys siitä, missä määrin postmoderni sukupuolipolitiikka on huomaamatta samastettu juuri postgenderismiin. Missä määrin postseksuaaliset hankkeet on ymmärretty korkeintaan tämän postgenderistisen ytimen kylkiäisenä tai lisäsovelluksena? Saattaisiko osa niistä "postmodernismin", "queerpolitiikan" "foucaultlaisuuden" ja "butlerlaisuuden" ongelmista, joita feministinen kritiikki on paikantanut, koskea kuitenkin vain näiden lähestymistapojen postgenderistisiä sovelluksia ja tulkintoja? Eikö ainoastaan postgenderismissä ole sisäänrakennettuna totalisoiva pyrkimys puuttua kaikkeen sukupuolta koskevaan puheeseen "essentialismipoliisin" roolissa ja näin tuomita/ leimata useita feministisen organisoitumisen ja teoretisoinnin muotoja yrittämättäkään ymmärtää niiden sisäistä dynamiikkaa? Eikö vain postgenderismiin helposti kuljetu mukaan utopistinen visio sukupuolesta vapautuneesta yhteiskunnasta/kulttuurista -- ja tämän utopiasuuntautuneisuuden mukana sellainen naiivin individualistinen politiikkakäsitys, jossa sukupuolettomuuden utopiasta suoraan johdetaan yksilöitä koskeva moraalinen imperatiivi tässä ja nyt toimia ikään kuin sukupuolijakoa ei olisi? Eikö ainoastaan postgenderistiseen heteroseksuaalisen matriisin dekonstruktion tapaan ole sisäänkirjoitettuna tietty käsitys siitä, mitä "demystifioitu" (aiemmista "illuusioista" vapaa) seksuaalisuus "todellisuudessa" on: nautintosuuntautuneisuutta, fetisismejä ja välitöntä pintaestetiikkaa? (9). Eikö juuri postgenderistisiä retoriikkoja ole käytetty perusteluina esim. sukupuolikiintiöitä vastaan -siis legitimoimaan mekaanisen sukupuolisokeaa lainsäädäntöä ja muuta laimeaa liberalismia?

Kysyä voi myös sitä, suhteutuvatko postseksuaaliset ja postgenderistiset projektit samalla tavoin usein kuultuihin syytöksiin "idealismista", "elitismistä" ja alistuksen "materiaalisen tason" unohtamisesta. Vaikka nämä syytökset nähdäkseni suurelta osin perustuvatkin postgenderististen ja postseksuaalisten projektien luonteen väärinymmärtämiseen (10), on toki aidosti ongelmallista, jos "poliittiseksi" esitellyn projektin tavoitteena oleva muutos käsitteellistyykin pelkäksi subjektien sisäiseksi tietoisuuden tilan muutokseksi. Silti postgenderismillä ja postseksuaalisuudella vaikuttaisi olevan tässäkin eroa: vaikka postgederismi onkin kyennyt havainnollistamaan olemista kaksiluokkaisen sukupuolijärjestelmän rajoilla ja tuolla puolen lähinnä vain hätkähdyttäviä kuriositeetteja esittelemällä ja kevyen parodisin keinoin, on postseksuaalisuuteen -- tämäntyyppisten karnevalisointien lisäksi -- selvästi mahdollista yhdistää myös vakavampia pyrkimyksiä löytää positiivisia vaihtoehtoja tietyn seksuaalisuuskäsityksen ehdoilla muotoutuneelle ihmissuhdekulttuurille ja sen kautta jäsentyvälle sukupuolisuudelle.

Viitteitä/tarkennuksia

1. Usein käsitteellä queer kyllä tarkoitetaan väljästi juuri näitä postmoderneja heteroseksuaalista matriisia denaturalisoivia mikropolitiikkoja. Käsitteellä on kuitenkin myös kapeampi käyttötapa, joka sitouttaa sen lähtökohtaisesti nimenomaan seksuaalisten ja sukupuolisten "vähemmistöjen" näkökulmaan ja suhteuttaa queerin lesbo- ja homotutkimuksen ja -aktivismin perinteeseen. Tällöin queer käsitteellistyy uudeksi (vanhalle "essentialistiselle" identiteettipolitiikalle vastakkaiseksi) "seksuaalisten vähemmistöjen" äänen esille tuomisen ja niiden diskriminoivan kohtelun vastustamisen strategiaksi. Tarkastelun marginaaliin jää tällöin kysymys siitä, millaisia myönteisiä vaikutuksia uudella seksuaalisuuden ymmärtämisen tavalla voi olla heteroseksuaalisuuden itsensä kannalta.

2. Puheena olevien ajattelutapojen samastaminen "postmoderniin feminismiin" olisi harhaanjohtavaa tietenkin myös siksi, että postmodernilla feminismillä on muitakin muotoja: käsitteellä viitataan usein kaikkiin tietämisen tapojen, identiteettien ja sortojärjestelmien moninaisuutta, osittaisuutta ja liikkuvuutta korostaviin feminismeihin -- myös sellaisiin, jotka eivät esim. nosta seksuaalisuutta lainkaan keskeiseksi aihealueeksi.

3. Tällä yksipuolisella teoreettisuudella tarkoitan lähinnä sitä, että postmodernit virtaukset on ymmärretty vain sellaisiksi teoreettisiksi lähtökohdiksi, jotka asettavat yleisiä rajoja sille, millaisia käytännön poliittiset hankkeet voivat olla ja miten ne voi ymmärtää. Mielestäni seksuaalisuuden ja sukupuolen konstruktioiden denaturalisaatiiopyrkimykset kuitenkin voi jo itsessään ymmärtää poliittisiksi hankkeiksi omine positiivisesti määriteltyine tavoitteineen.

4. Useat kielet johdattavatkin meitä tällaiseen sukupuolen ja seksuaalisuuden toisiinsa samastavaan ajatteluun: englannin sex ja ranskan sexe viittaavat sekä sukupuolen että seksin suuntaan. Suomen kielessä ja siihen perustavassa arkiymmärryksessä ne on kuitenkin helppoa käsitteellisesti pitää erillään ja ymmärtää selkeästi eri asioiksi.

5. Pitkään käytössä olleen nimikkeen "transseksuaali" voi tulkita antavan ymmärtää, että trans-identeetti on sidoksissa myös seksuaalisuuteen. Tällainen identiteetti olisi kuitenkin ristiriidassa "sukupuolenkorjauksen" tarvetta arvioivan "virallisen" trans-puheen kanssa, joka korostaa, etteivät aidosti transsukupuolisen henkilön sukupuolenvaihdosmotiivit saisi juurikaan liittyä seksuaaliseen mielihyvään. Tämä edustaa laadullisesti postgenderismistä ja postseksuaalisuudesta poikkeavaa tapaa irrottaa sukupuoli ja seksuaalisuus toisistaan: sen kummemmin postseksuaalisuus kuin postgenderismikään ei tämän trans-puheen tavoin postuloi sukupuolta joka olisi riippumaton seksuaalisuudesta, vaikka niihin kyllä sisältyykin taipumus spekuloida seksuaalisella halulla joka olisi riippumaton sukupuolesta.

6. Käytän rinnakkain termejä postseksuaalisuus/postseksuaali ja postseksualismi/postseksualisti. Ismi- pääte viittaa enemmän tietoiseen poliittiseen motivaatioon: kyse on nimenomaan tietoisesta tyhmäksi tekeytymisen strategiasta eikä aidosta tietämättömyydestä. Postseksuaalisuutta voidaan kuitenkin käyttää myös yksilön "luontaiseen" seksuaaliseen identiteettiin viittaavana terminä: postseksuaali on yksilö joka ei osaa eikä tahdo antaa seksuaalisuudelle sitä roolia eri elämänpiirien jäsentäjänä ja järjestäjänä ja ihmissuhteiden hierarkisoinnin/luokittelun välineenä, joka sille oletetaan annettavan -- ja tuntee siksi jonkinlaista ulkopuolisuutta ja vierautta. Samoin myöskään postgenderistin ei tarvitse -- ismi-päätteestä huolimatta -- olla kauttaaltaan "puhtaan poliittisesti" motivoitunut, vaan yhtä lailla tällä voidaan viitata henkilöön, joka ei luontevasti identifioidu kumpaankaan sukupuoleen ja tahtoo tasa-arvoretoriikkaan tukeutuen vain vaatia tälle "vähemmistöidentitee tilleen julkista tunnustamista ja näkyvyyttä.

7. Osittaisparisuhteella viitataan järjestelyyn, jossa osapuolet sitoutuvat hyvinkin vakavasti ja pysyvästi sellaiseen ihmissuhteeseen, jossa on joitakin parisuhdemaisia piirteitä, mutta jota jäsennetään sekä suhteensisäisessä että -ulkoisessa kommunikaatiossa "osittaisena". Systemaattisesti toteutettuna tämän nähdään kontrastoituvan perinteiseen parisuhteen ajattelemisen tapaan, jonka lähtökohtana (ystävyys- ym. suhteista poiketen) on ajatus "kaiken jakamisesta" , kokonaisvaltaisesta yhteisyydestä, jossa osapuolten "oma tila" ja "vapaudet" (eivätkä suhteen positiiviset yhdistävät sisällöt) on se, mistä tulee erikseen neuvotella. Vaikkei osittaissuhteen tiiviydessä olisikaan mitään eroa verrattuna perinteiseen parisuhteeseen, sen sisäinen kommunikaatio jäsentyy laadullisesti eri tavalla lähdettäessä liikkeelle kokonaisvaltaisen omistamisen sijaan pelisäännöistä sopimisen "yksittäistapauksellisesta" luonteesta. Näin pyritään katkaisemaan sitoutuneisuuden voimakkuuden yhteys siihen, miten tarkasti suhteessa noudatetaan nimenomaan valmiita kulttuurisia parisuhdemalleja, jolloin oletetusti voidaan myös irtautua sellaisesta suhdedynamiikasta, jossa kaikki vuorovaikutus läpiseksualisoituu (uhkat suhteen jatkuvuudelle pyritään sijoittamaan ulkopuolelle seksuaalisiksi "kilpailijoiksi" jne.)

8. Heuristisena yksinkertaistuksena voisi tosin väittää, että Judith Butler on postgenderismin ja Michel Foucault postseksuaalisuuden teoreetikko. Kuitenkin on huomattava, että sillä tasolla, jolla he sukupuolen ja seksuaalisuuden kulttuurista rakentuneisuutta tarkastelevat, tämä jaottelu ei ole kovin mielekäs: vaikka nimittäin molemmat antavatkin satunnaisia esimerkkejä mahdollisista kulttuurisesti transformatiivisista käytännöistä, ei kumpikaan ole hahmotellut mikropoliittisia projekteja analysoiden systemaattisesti erilaisten keinojen ja päämäärien välisiä suhteita. Foucault'n oma sukupuolinäkemys vaikuttaisi olevan hyvinkin postgenderistinen, mutta artikuloidessaan postseksuaaliset perusajatuksensa erityisesti Seksuaalisuuden historian osassa 1, hän sivuuttaa sukupuolen lähes kokonaan ja jättää näin avoimeksi mahdollisuuden yhdistellä postseksuaalisia ajatuksia muunkinlaisiin ("strategisesti essentialistisiin") sukupuoliteorioihin. Koska pidän postseksuaalisten käsitteistöjen feminististä potentiaalia suurempana kuin postgenderististen, olisin taipuvainen tulkitsemaan Foucault'n vaitonaisuuden sukupuolesta hänen teorioidensa vahvuudeksi niiden feministisen käyttökelpoisuuden kannalta -- en suinkaan heikkoudeksi, jollaisena se yleensä esitetään.

9. Sekä postgenderismi että postseksualismi kyseenalaistavat useimmat olemassaolevat seksuaalisen identifioitumisen tavat. Näiden välillä on kuitenkin silmiinpistävä ero siinä, millaista seksuaalista identifioitumista ne tarjoavat tilalle. Postgenderismissä seksuaalisen identiteetin käsittely on puhtaasti dekonstruktiivista, mutta siihen liittyy usein retoriikka, jonka mukaan kyseessä on heteroseksuaalisuuden (ja sen kääntöpuolena samalla tavoin sukupuoleen kytkevän lesbouden/ homouden) demystifiointi , jolloin pinnallinen nautintosuuntautuneisuus ja itsetietoisuus (fetisismit, ironia, parodia) näyttäytyy helposti ikään kuin rehellisimpänä, illuusioista vapaimpana tapana ajatella seksuaalisuutta. Postseksualismi sen sijaan ei tyydy pohtimaan seksuaalisuuden suhdetta sukupuoleen, vaan sen päähuomio on juuri muissa seksuaalisen identifioitumisen tavoissa. Niinpä esim. lesbo-/ homoidentiteetti ei näyttäydy lähtökohtaisesti poliittisesti mielettömänä tai normalisoivana -- se olisi vain kyettävä käsitteellistämään uudelleen siten, että se yksilötasolla näyttäytyisi seurauksena joistakin tietyistä sitä edeltävistä seksuaalisen identifioitumisen ja kokemisen tavoista. Näin lesbo-/homoidentiteetti voidaan postseksuaalisuuden sisällä ymmärtää radikaalisti denaturalisoituna, mutta samalla ilman että se kuitenkaan käsitteellistyisi miksikään pinnalliseksi ruumiinosafetisismiksi.

10. Tällaisten kritiikkien esittäjillä on yleensä yksipuolinen käsitys niistä syistä, joiden vuoksi postmoderniin eetoksen pohjautuva yleinen kulttuurikritiikki nostaa heteromatriisin ravistelun niin keskeiseksi tavoitteekseen. Paitsi ettei tällä pääsääntöisesti ole mitään tekemistä sukupuolisten/ seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien puolustamisen kanssa, se ei myöskään yleensä pyri pakkoheteroseksuaalisuuden kritiikkiin siinä samassa mielessä kuin perinteinen radikaalifeminismi. Toki postgenderististen ja postseksuaalisten projektien taustalla voi olla jossain määrin myös huoli siitä mahdollisesta riistosta ja väärinkäytöstä, jolle naiset altistuvat suoraan yksittäisissä miesten ja naisten välisissä suhteissa, mikäli ottavat annettuna ihmissuhdekulttuurin tarjoamat heteroseksuaalisuuden mallit. Vähintään yhtä keskeinen motiivi kuitenkin on se, että nämä yksilöitä sukupuolittavat ja seksualisoivat mikrotason käytännöt toimivat tietynlaisen subjektiuden muodon -- ts. tietynlaisten itsesuhteen ja maailmasuhteen yleisten rakenteiden -- tuotantotekniikkoina. Näin ne tuottavat psykologisesti kapitalistiseen ja patriarkaaliseen järjestykseen helposti sopivia ja sopeutuvia yksilöitä. Postseksuaalisten ja postgenderististen projektien mielekkyys on pitkälti siinä, että tätä kuuliaisten subjektien perustuotantoa pyritään häiritsemään. Voi tietenkin kysyä, missä määrin tällainen (psykologisten) esteiden raivaaminen varsinaisen poliittisen toimijuuden tieltä on itsessään poliittista toimintaa, mutta nähdäkseni näiden kahden välille ei ole tarpeen tehdä laadullista eroa.

Kaisa Luoma

Takaisin