logo_tahan

 
 
 

Feministinen mielipide- ja kulttuurilehti 
#7


 






 






Eikö seksuaalista häirintää tai parisuhdeväkivaltaa olekaan?

-Poliittisesti korrektista terminologiasta


 




Tahtoisin puuttua hiukan terminologisiin kysymyksiin. Edellisessä Raijakoossa Terttu Somero esitti mielipiteen, että seksuaalisen häirinnän käsite tulisi korvata sukupuolisella häirinnällä. Tällaisen väitteen olen kuullut useita kertoja ennenkin, mutta minulle on jäänyt aina hiukan epäselväksi, miksi nämä kaksi nimitystä oikeastaan halutaan asettaa vastakkain. Ymmärrän kyllä seksuaalisen häirinnän käsitteen kritisoinnin sillä perusteella, että tämä termi mahdollistaa häirinnästä keskustelemisen näennäisen sukupuolettomasti, yksittäisten yksilöiden ongelmana. On kuitenkin selvää, että po. ilmiöön liittyy systemaattisen hierarkkisesti sukupuolittunutta vallankäyttöä ja sen uhreja ovat nimenomaan naiset, ja siksi voisikin olla perusteltua viitata siihen systemaattisesti ja johdonmukaisesti käsitteellä sukupuolittunut seksuaalinen häirintä. Etuliite 'sukupuolittunut' muistuttaisi tällöin siitä, kuinka läpeensä sukupuolittunutta (ainakin meidän kulttuurissamme) seksuaalisuus ylipäänsä on. 

Paljon vaikeampi on kuitenkin ymmärtää sanan ‘seksuaalinen’ pudottamista po. käsitteestä kokonaan pois ja sen lyhentämistä pelkäksi sukupuoliseksi häirinnäksi. Se ilmiö, jota sukupuolisella häirinnällä arki- ja viranomaispuheessa tarkoitetaan, ei nimittäin suinkaan kata kaikkea naisten kohtelemista jäykkien patriarkaalisten rooliodotusten mukaan näitä itseään häiritsevin tavoin. Kukaan tuskin tahtoo sisällyttää sukupuolisen häirinnän käsitteen alaisuuteen vaikkapa hienovaraista painostamista empaattisen hoivaajan tai sovittelijan rooliin työyhteisössä, jollaista useat naiset ovat saattaneet kokea jopa suorista kielloista huolimatta. Siinä häirinnässä, jolle nyt etsitään sopivaa nimitystä, on kyse nimenomaan vallankäytöstä, jossa uhri (nainen) halutaan saada (ja saadaan) tietoiseksi siitä, että häntä arvioidaan seksuaalisena objektina. Eikö siis ole harhaanjohtavaa ja epäinformatiivista pudottaa käsite seksuaalinen kokonaan pois? 

Tiivistäen: vaikka teoreettisena lähtökohtana olisikin, että seksuaalinen (eli uhria tunkeilevasti seksualisoiva) häirintä ja vallankäyttö on aina jollakin tavoin sukupuolittunutta, ei tästä suinkaan seuraa, että sukupuolinen (eli uhria tunkeilevasti sukupuolittava) häirintä ja vallankäyttö olisi aina seksualisoivaa. 

Termin ”sukupuolinen” käyttö huolettomasti seksuaalisen synonyyminä on viime vuosikymmeninä suomen kielessä vähentynyt -- onhan nykyään esim. kouluissa sukupuolivalistuksen sijaan seksuaalikasvatusta, jossa kerrotaan sukupuolitautien sijaan seksitaudeista. Olen tottunut pitämään tätä sukupuolen ja seksin/seksuaalisuuden irrottamista käsitteellisesti toisistaan pääsääntöisesti myönteisenä muutoksena -- ja kaipaisinkin perusteluita sille, miksi se ei sitä ole. 

Hämmentävintä seksuaalisen häirinnän leimaamisessa poliittisesti epäkorrektiksi käsitteeksi on se, että mielestäni sukupuolen pitäminen jo itsessään seksuaalisuuden synonyyminä sisältää voimakkaan implisiittisen miesnäkökulman sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Vaikka naista ”sukupuolisesti” häiritsevän (hetero-) miehen näkökulmasta naisen havaitseminen sukupuolisena olentona palautuisi naisen havaitsemiseen potentiaalisena seksuaalisen lähestymisen ja seksuaalisen vallankäytön kohteena, voi kysyä, samastuvatko naisen omasta näkökulmasta sukupuoli ja seksuaalisuus lainkaan tällä tavoin toisiinsa. Eikö juuri naiselle (toisin kuin ehkä abstraktin sukupuolettomuuden illuusiossa elämään tottuneelle miehelle) ole selvää, että sukupuolittavaa kohtelua ei pääse pakoon minnekään ja että myös sukupuolisen häirinnän kirjo on huomattavasti laajempi kuin se seksuaalinen vallankäyttö, joka on totuttu tunnistamaan ja nimeämään ”sukupuoliseksi häirinnäksi”? Eikö ole sukupuolisen häirinnän ei-seksuaalisten muotojen vähättelyä, jos tämä naisen kokemus jätetään huomiotta määrittelemällä sukupuolinen häirintä seksuaalisen häirinnän synonyymiksi? 

Asetelma on jossain määrin vastaavanlainen kuin toisen minua askarruttaneen terminologisen kysymyksen kohdalla. On silloin tällöin väitetty, että myös perheväkivallan ja parisuhdeväkivallan sijaan olisi feministisesti korrektimpaa puhua sukupuolisesta väkivallasta. Tässäkin tapauksessa tämä suositeltu laaja-alaisempi käsite -- sen lisäksi että on vähemmän erottelukykyinen --  vaikuttaa jotenkin implisiittisesti ”miesnäkökulmaiselta”.  On ehkä mahdollista ajatella, että kun huomio kohdistetaan tekijän kokemukselliseen todellisuuteen tai otetaan asioihin kokonaan ulkopuolisen tarkkailijan näkökulma, niin puistoraiskaukset ja vaimon lyöminen vaikuttavat olevan jollakin tavalla osa samaa ilmiökenttää – toisin sanoen ilmentymiä miesten väkivallan ja aggression kyllästämästä tavasta kokea oma seksuaalisuutensa ja/tai kulttuurisesta taipumuksesta esittää miehinen seksuaalisuus väistämättä tällaisena sekä antaa näin veruke ja tilaa sukupuoliselle vallankäytölle. Mutta eikö (naispuolisen) uhrin kannalta ventovieraan miehen tai satunnaisen tuttavuuden seksuaalinen hyökkäys tunnu täysin erilaiselta kuin väkivalta kiinteässä ja monenlaista ruumiillista läheisyyttä sisältävässä parisuhteessa -- ja eikö se ole täysin eri syistä ja eri tavoin traumatisoivaa? Niin tuntemattoman miehen seksuaalisen hyökkäyksen uhri kuin pitkäaikaisen parisuhdekumppaninsa väkivallan uhrikin saattaa syyllistää itsensä tapahtuneesta -- mutta eikö tapa, jolla hän tähän päätyy ole perustavasti toinen? Siksi on mielestäni yllättävää, että poliittisen korrektiuden nimissä halutaan kieltää sen käsitteen käyttö, jolla voisi nimetä tuon eron. On kyseenalaista, onko sellaista kattokäsitettä kuin ”sukupuolinen väkivalta” kovinkaan vahvasti olemassa naispuolisen uhrin kokemuksellisessa todellisuudessa.

Miksi siis miesnäkökulmasta asioita toisiinsa liittävää ja toisistaan erottavaa kieltä pidetään poliittisesti korrektina? Onko taustalla ehkä pelko siitä, että jos näkökulma näistä ilmiöistä puhuttaessa olisi naisen, myös moraalinen vastuu syyllisyys siirtyisi kuin huomaamatta pois miehiltä? Tällaisen huolen voin jossain määrin ymmärtää perustelluksi, mutta silti epäilen, onko ylipäänsä jotenkin feminististä tai poliittisesti edistyksellistä paikantaa ongelmat abstraktisti ”sukupuoleen” -- samalla kun miehinen seksuaalisuus ”sinänsä” ja perhe ja heteroparisuhde ”sinänsä” saavat symbolisen puhdistuksen. Onko tämä vain merkki naiivista halustamme nähdä seksuaalisuus ”sinänsä” tai parisuhde ”sinänsä” jollakin tavoin puhtaina, hyvinä ja valtasuhteista riippumattomina asioina ja projisoida kaikki paha pois niistä  -- sukupuolijakoon sinänsä?

Jotkut feministitutkijat ovat esimerkiksi korostaneet sitä, ettei sukupuoliseen häirintään tarvitse liittyä minkäänlaista häiritsijän seksuaalista halua uhria kohtaan, joten häirintä ei välttämättä ole ”oikeasti” seksuaalista, vaan puhdasta vallankäyttöä. Mistä on peräisin tämä suorastaan pakkomielteinen halu erottaa ”oikea” halu vallasta, tietoinen halu tiedostamattomasta, seksuaalinen halu sinänsä tuon seksuaalisen halun ilmaisuista? Jos sukupuolisen eron varaan rakentuva  heteroseksuaalisuus on kaikissa tunnetuissa historiallisissa ilmenemismuodoissaan kytkeytynyt sukupuoliseen vallankäyttöön, miksi ihmeessä  lähtökohtaisesti edes postuloisimme sellaisen ”seksuaalisuuden sinänsä”, joka ei sitä ole? Tahdotaanko näillä käsitevalinnoilla sulkea jo etukäteen pois mahdollisuus päätyä valta-analyysien pohjalta ”liian” radikaaleihin poliittisiin johtopäätöksiin: puhumaan niin läpikotaisesti uudelleenajatellun ihmissuhdekulttuurin puolesta, ettei sen luonnehdinnassa tarvita sen kummemmin seksuaalisuuden kuin parisuhteenkaan käsitettä?

En tahdo erityisesti puolustaa tai vastustaa mitään tiettyjä käsitteitä -- saati että kritisoisin yleisesti pyrkimystä poliittiseen korrektiuteen (tiettyihin yleisiin suosituksiin) käsitevalinnoissa. Valintaa käyttää sukupuolisen ahdistelun sijaan termiä seksuaalinen ahdistelu tai valintaa puhua heteroparisuhteen kontekstiin sijoittuvasta sukupuolittuneesta väkivallasta (sukupuolittuneena) parisuhdeväkivaltana ei kuitenkaan mielestäni saisi mekaanisesti leimata yritykseksi neutraloida ja häivyttää näkyvistä näiden ilmiöiden hierarkkista sukupuolittuneisuutta. Voi se toki joissakin tapauksissa olla sitäkin, mutta yhtä hyvin se voi myös olla yritys tuoda tämä sukupuolittuneisuus näkyviin toisesta näkökulmasta ja uudenlaisin painotuksin.
 

KAISA LUOMA
kaisa.luoma@uta.fi