logo_tahan

 
 
 

Feministinen mielipide- ja kulttuurilehti 
#5

 






Vieläkin kotiäitiydestä
 

  Edellisen Raijakoon kotiäitihaastattelu herätti minussa monenlaisia ajatuksia ja muistoja enkä nyt malta olla paljastamatta niistä lyhyesti muutamaa. Varoitan heti aluksi, että minun mielipiteeni ovat tässä vähän perustelemattomia, yksinkertaistettuja ja rautalangastakin väännettyjä.

  Ensinnäkin. Kotiäitiys ei ole varsinaisesti mikään ammatti. Varmaankin kaikki jo tiedämme, ettei siitä kerry eläkettä eikä muitakaan sosiaalietuuksia. Tämän vuoksi kotiäiti on täysin riippuvainen mahdollisen aviomiehensä, elättäjänsä, taloudellisesta tilanteesta ja armeliaisuudesta. Hän elää siis miehen siivellä, ja hänen asemansa on nykyisessä "tasa-arvon" yhteiskunnassa melkoisen alistettu, mikä johtaa siihen, ettei kukaan itseään feministiksi kutsuva nainen kovin oikopäätä varmaankaan ole valmis ryhtymään kotiäidiksi loppuelämäkseen.

  Kotiäidiksi ei sitä paitsi ryhdytä. Eikä kotiäidiksi voi opiskella ja valmistua missään. Eikä kotiäidin hommiin varsinaisesti haeta. 
  Kotiäidiksi päädytään yleensä naimakauppojen ja synnytysten kautta. Ei kovin nykyaikaista sekään. Sitä en sitten tiedä onko miehettömiä kotiäitejä olemassa, siis sellaisia jotka ovat vain tehtailleet vähän lapsia ja jääneet kotiin. Luulen, että jos on, niin heitä kutsutaan työttömiksi yksinhuoltajiksi tai he ovat syntymärikkaita.

  Toiseksi. Pienen lapsen ainoa oikea paikka on koti. Itse päiväkotielämää vähän kokeilleena (tosin vasta 6-vuotiaana) en voi suositella sitä kenellekään. Pienenä halusin olla vain kotona, mieluiten äidin kanssa. Toiseksi mieluisin vaihtoehto oli se, että kotiin olisi tullut hoitaja meitä lapsia hoitamaan. Yhden kesän ajan meillä sellainen olikin. Siltä kesältä minulla ei ole huonoja muistoja. Päiväkodista minulla taas ei ole muita muistoja olekaan. Sitä paitsi päiväkodit ovat tautipesäkkeitä. Koulussa ehtii kärsiä ihan tarpeeksi.

  Kolmanneksi. Äidin kannalta ei varmaankaan ole pitemmän päälle hyväksi, että hän on kaiket päivät kotona lapsen/lasten kanssa. Pitäähän ihmisellä olla muutakin elämää ja oma ura tai muu sellainen. Työkään ei enää ole sellaista otsa hiessä raatamista kuin muutama vuosikymmen sitten. Itse asiassa työnteko on nykyään usein ihan kiinnostavaa ja haastavaa ja nykyinen työelämä myös sillä tavalla vaativa, että sen kehitystrendeistä ei kovinkaan monta vuotta voi olla sivussa ilman syrjäytymisvaaraa.

  Neljänneksi. Lapsen myöhemmän kehityksen kannalta ei ole ehkä kuitenkaan hyväksi, että äiti on aina vain ollut kotona ja hoitanut kotia ja lasta. Sellaisesta äidistä ei ehkä ole esikuvaksi eikä riittäväksi naisen malliksi. Ei ainakaan jos äiti on miehestään taloudellisesti riippuvainen kuten nykyään on noissa perheissä asianlaita.

  Kuten jo edelläesitetystä huomaa ongelma on varsin monitahoinen ja ristiriitainen, eikä kertakaikkiaan ole sellaista ratkaisua, jossa kaikken osapuolten edut otettaisiin huomioon ja ratkaisu tyydyttäisi tasapuolisesti kaikkia ja keskivertonormaali- ihmisellä olisi siihen vielä taloudellisia mahdollisuuksia. Ainakin lapsen ja äidin edut menevät aika pahasti ristiin. Siitä olen kuitenkin varma, että nykyinen "äidit töihin ja lapset heti päiväkotiin" -malli ei toimi. Kaikkea ei nimittäin voi saada. Jos ajattelee lasten parasta, ei raahaa vuoden ikäistä pentua päiväkotiin. Mutta ajattelee omaa parastaan ja taloudellista toimeentuloaan ja eläketurvaansa, ei heittäydy ulos työelämästä. Jos ajattelee kaikkia ja yrittää kaikkea yhtä aikaa, niin siitä kärsivät lapset ja vanhemmat ja vanhempien työtoverit ja tietenkin työnantajat. Eikä se ole ainakaan oikein.


MARISA MÄKINEN
 marisam@saunalahti.fi