Individualistis-oikeistolaista ydinperhekritiikkiä?

-Vastine Nina Jokiselle

Nina Jokisen ydinperhekriittinen Perhe-elämää edellisessä Raijakoossa herätti minussa sekavia tunteita. Aihe on henkilökohtaisesti läheinen, sillä minä - kuten Jokinenkin - pidän ydinperheideologiaa yhtenä keskeisenä patriarkaalisen vallan tukipylväänä enkä usko että mikään perheinstituution sisäinen uudistaminen (perheiden tasa-arvoistaminen, perhemuotojen moninaistaminen) tarjoaisi feministisesti varteenotettavia vaihtoehtoja, vaan mielestäni perhe-ehdollistunut ihmissuhdekulttuuri kaipaa perinpohjaisempaa muutosta. Kuitenkin lähtökohtani ovat niin perustavasti erilaiset kuin Jokisella, että epäilen, onko ajattelussamme tältä osin juuri mitään yhtymäkohtia. Yritän nyt siis kritisoida yhdenlaista ydinperhekritiikkiä toisenlaisen ydinperhekritiikin näkökulmasta. Toivon, että nämä kommenttini johtavat jonkinlaiseen keskusteluun siitä, mitä feministinen ydinperhekritiikki on tai voisi olla.

Erityisesti minua Jokisen kirjoituksessa häiritsi kaksi asiaa: 1) se, että hän otti annettuna parisuhdemuotoisen elämän, heteroseksuaalisuuden ja lastenhankinnan itsestäänselvän kytkeytymisen toisiinsa niputtaen ne yhteen ”perheeksi” ja 2) se, että hän käänsi koko ongelman kysymykseksi yksittäisten naisten tekemistä valinnoista ”perheen” ja ”yksinelämisen” tai ”lapsettomuuden” ja ”lastenhankinnan” välillä.

Nämä eivät tietenkään ole mitenkään yksinomaisesti Jokisen tekstiä koskevia piirteitä vaan (valitettavan) yleisiä ydinperhepuheen lähtökohtia muutenkin. Niistä siis hiukan seuraavassa.

Mutta mikä on perhe?

Usein puhuttaessa ”perheen” (tai nykyään ajoittain jopa amerikkalaisittain ”perhearvojen”) puolesta puolustetaan yhtenä epämääräisenä nippuna kaikkia ”pehmeitä” mukavia asioita, kaikkea yksityistä, turvallista lapsiin liittyvää. Minusta Jokisen kritisoima perhemuotoinen elämäntapa kuulostaa vähintään yhtä epämääräiseltä – hän vain tahtoo arvottaa tähän ”perhepakettiin” kuuluvat asiat toisin, asettua vastustamaan kaikkia noita perhearvoja. Mitä Jokinen siis oikeastaan vastustaa vastustaessaan ”perhe-elämää”? Minusta hän vaikutti välillä kritisoivan sisäiseltä toimintadynamiikaltaan perinteisellä tavalla sukupuolittunutta miehen ja naisen välistä parisuhdetta, välillä lastenhankintaa ja lastenkasvatukselle omistautumista elämäntapaa, välillä taas jotakin aivan muuta.

”Jotta voitaisiin edes puhua ’perheestä’ käsitteen yleisesti ymmärretyn sisällön mukaisesti, tarvitaan oikeanlainen ihmiskoostumus: heteropariskunta”, Jokinen kirjoittaa – ja olettaa siis itsestäänselväksi vähintäänkin sen, 1) että ydinperhe voi syntyä ainoastaan hankittaessa lapsia kaksihenkiseen yksikköön 2) että tämän yksikön, jonka osaksi lapsi/lapset tulevat, on oltava miehen ja naisen muodostama ja 3) että näillä miehellä ja naisella on oltava keskenään seksuaalinen, seksuaalisen sitoutumisen ja omistamisen varaan rakentuva suhde. Tähän heteropariskunnan ja lasten muodostamaan perusperheeseen Jokinen sitten keskittyy sivuuttaen ja tehden näkymättömiksi kaikki muut mahdolliset ”perheiksi” tai sellaisen rajatapauksiksi itsensä identifioivat kokoonpanot (lesboperheet, yksinhuoltajaperheet jne.), joissa on joitakin Jokisen luetteloimia ”perheen” piirteitä - mutta toisaalta ei välttämättä suinkaan niitä kaikkia.

Nähdäkseni kuitenkin juuri näitä rajatapauksia tarvittaisiin ajatuksellisiksi välineiksi, jotta voitaisiin vähänkään analyyttisemmin tarkastella erilaisten perheeseen liittyvien ongelmien keskinäisiä riippuvuuksia: miksi ja miten Jokinen oikeastaan olettaa perheen eri osatekijöiden liittyvän yhteen?

Esimerkiksi minä itse olen Jokisen kanssa samaa mieltä siitä, että heteroparisuhde on monin tavoin kytköksissä patriarkaaliseen (”miesdominoivaan”) valtajärjestelmään ja perinteisillä tavoilla sukupuolittuneet toimintamallit salakuljettuvat heteroparisuhteisiin varsin väistämättä ja tarkoittamattomastikin – mutta eikö näin voi tapahtua lapsettomassakin suhteessa, jos se hahmotetaan nimenomaan miehen ja naisen väliseksi parisuhteeksi? On myös helppo löytää syitä pitää seksuaalisen omistamisen logiikan, käytännölliset arjen järjestelyt ja romanttisen rakkauden ideaalit yhdistävää parisuhdetta jo sinänsä monella tavoin vastenmielisenä ja poliittisesti arveluttavana instituutiona, joka vain houkuttelee älylliseen epärehellisyyteen ja kaksinaismoralismiin – mutta eikö parisuhde osittain ole ihan samoilla tavoilla ongelmallinen lesbo- kuin heterokontekstissakin? Aivan erityisesti parisuhdetta toki voi pitää huonona kasvuympäristönä lapselle ja/tai väittää, että juuri yhteiset lapset kärjistävät parisuhdemuotoisen elämän ongelmia - mutta tällöin tulisi eritellä sitä, mikä nämä ”keskinäisen parisuhteen” ja ”yhteisten lasten” yhteensovittamisen ongelmat aiheuttaa (toisaalta lasten, toisaalta taas aikuisten näkökulmasta). Varsin epäselväksi minulle jäi myös se, mihin Jokinen tarkkaan ottaen perustaa oletuksensa, että juuri heteroydinperheessä lapsia todennäköisimmin kohdellaan kasvattajiensa ”omaisuutena”/ ”egon jatkeena” ja/tai näitä kasvatetaan perinteisiin sukupuolirooleihin. Mikä takaa, ettei näin tapahtuisi myös muualla: lesboperheissä, yksinhuoltajaperheissä tai useamman kuin kahden aikuisen kotitalouksissa?

Jokisen kahtiajakoinen ajatuskehys sulkee pois mahdollisuuden ajatella paitsi olemassaolevia perheen ja perheettömyyden välimuotoja myös sitä, mitä (vielä) ei ole. Jokinen esimerkiksi kyllä epäsuorasti olettaa, että lapsia voi kasvaa muuallakin kuin perusperheissä, viittaapa sivulauseessa mahdollisuutena sellaiseenkin tilanteeseen , jossa ”kaikki aikuiset kantaisivat oman osansa vastuusta kaikista lapsista, ei siten että kukin huolehtii omistaan, jos huolehtii, ja muista viis.” Kun hän ei kuitenkaan kerro, mistä hän tässä ja nyt lähtisi etsimään ituja aidosti vaihtoehtoisista tavoista järjestää lasten ja näistä vastuussa olevien aikuisten välisiä keskinäisiä suhteita, jää yleisvaikutelmaksi, että Jokisen maailmassa lapset (nyt ja tulevaisuudessa) aina västämättä hankitaan perinteisiin heteroparisuhteisiin. Syystä tai toisesta Jokisen puolustama perinteisen perhemuodon ulkopuolelle asettuminen vaikuttaisi tarkoittavan samalla myös paljon muuta kuin lapsettomuutta: se sulkee pois myös elinikäisen ihmissuhdesitoutumisen ja jopa yhdessä tois(t)en aikuis(t)en kanssa asumisen (puhuuhan Jokinen – kuvaavaa kyllä! - perheytyneiden vastakohtana nimenomaan ”yksineläjistä” ja ”yksinasujista”!) Tätä kokonaisvaltaista perheinstituution ulkopuolelle asettumista Jokinen sitten vain tahtoo valintana puolustaa.

Ei minusta ole lainkaan mielekästä yrittää kritisoida 1)parisuhdetta, 2)heteroseksuaalisuutta ja 3) lastenhankintaa holtittomasti sekaisin yleisen ”perhevastaisuuden” nimissä – vaikka näistä jokaisen osatekijän kritisointia sinänsä mielekkäänä pidänkin. ”Argumentaatio” puuroutuu, jos puhutaan vain ”perheen” puolesta ja ”perhettä” vastaan sen sijaan, että kieltäydyttäisiin systemaattisesti ymmärtämästä mikä on tuo paljonpuhuttu ”perhe” ja kysyttäisiin sellaisia ”tyhmiä” kysymyksiä, jotka yrittävät tarttua perheideologian ydinlogiikkaan. Yksi tällainen kysymys voisi olla vaikkapa se, miksi sitten lasta alunperin kasvattamaan sitoutuvilla henkilöillä (olivatpa näiden sukupuolet mitkä tahansa ja lapsen biologinen alkuperä mikä tahansa) tulisi olla keskenään jokin seksuaalinen suhde – saati sitten monogaaminen parisuhde? Kun seksin ja lisääntymisen väliset linkit on periaatteessa jo moneen kertaan ajatuksellisesti purettu, voi vain ihmetellä sitä sitkeyttä, jolla tietty perheen lähtökohtainen ”seksualisoiminen” on perhepuheeseen juurtunut: esim. yhteisiä lapsia haluava naiskaksikko tarkoittaa julkisessa puheessa aina itsestäänselvästi samaa kuin ”lesbopari”. Ei voida edes asettaa kysymystä siitä, mitä valtarakenteita tällä perheen lähtökohtaisella ”seksualisoimisella” suojellaan, ellei parisuhdetta ja lastenhankintaa kyetä pitämään sillä tavoin analyyttisesti erillään, että niiden esiintyminen yhdessä nähdään täysin kontingenttina.

”Olisiko kuitenkin paikallaan miettiä useampia vaihtoehtoja pelkän "onnellinen ydinperhe - surkea yksineläjä" vastakkainasettelun sijasta?” kysyy Nina Jokinen, mutta vaikuttaa silti olettavan, että ainoa muutos tulisi tapahtua näiden vaihtoehtojen arvottamisessa (onnellinen-surkea –akselilla). Ongelma on jokislaisittain ajateltuna vain siinä, miten ulkopuoliset ”yksineläjään” suhtautuvat: ”Yksin elämistä tai asumista aletaan pitää merkkinä 'epäonnistumisesta': itsenäisyydestä tehdään 'yksinäisyyttä'.” Onko tämä muiden ihmisten yksineläviä leimaava asennoituminen todellakin ainoa ”sinkkuelämän” varjopuoli? Eikö ongelma ole pikemminkin siinä, että tämä kaikkien perhetyypillisten elämän osatekijöiden kokonaisvaltaiseksi ulkopuolelle jättäytymiseksi määrittyvä ”sinkkuelämä” ja ”yksineläminen” ihan oikeasti on useimmille naisille rasittavaa ja epätyydyttävää monista muistakin syistä? Miksei perhekriittinen projekti voi lähteä liikkeelle juuri siitä oivalluksesta, että ”sinkkuelämä” on useille naisille rasittavaa ja epätyydyttävää? Eikö pyrkimyksenä voisi olla osoittaa sen olevan sitä juuri siksi, että monet muut asiat (lastenhankinnan lisäksi erityisesti kaikki hetkelliset tuntemukset ylittävällä tavalla velvoittava/ pitkäjänteinen ihmissuhdesitoutuminen) on ajatuksellisesti monopolisoitu kuuluviksi vain näihin (aina jo lähtökohtaisesti ”seksualisoituihin”) perhe-ja sukulaisuussuhteisiin? Eikö ongelman voi nähdä olevan juuri siinä, että tämä monopolisointi on kirjoitettuna sisään moniin rakenteisiin ja lainsäädäntöön ja että meidät on saatu uskomaan, että saadaksemme elämäämme tiettyjä perhe-elämään perinteisesti liitettyjä elementtejä meidän on otettava koko se perinteinen paketti ja sen mukana seuraava ”perheytyneen” identiteetti? Vaikka tietyt ”perhearvot” (kuten lastenhankinta) ovatkin selvästi menettämässä suosiotaan, ei nimittäin valitettavasti ole näkyvissä paljonkaan merkkejä siitä, että tämä ihmisten tiukka jakautuminen identiteetiltään ”perheellisiin” ja ”perheettömiin” olisi murentumassa, vaan nämä kaksijakoiset ajattelumallit päinvastoin valloittavat uusia alueita nyt, kun ”normaali perhe-elämä” alkaa olla itsestäänselvästi mahdollinen optio esimerkiksi lesboillekin.

Puhuessaan yleisesti ”perhe-elämää” vastaan Jokinen päätyy puhumaan juuri sen elämäntavan puolesta, joka tässä ja nyt itsestäänselvimmin tarjoutuu sille vaihtoehdoksi. Tällainen ”ydinperhekriitiikki”, jossa asetetaan vastakkain toisaalta se vain itselleen elävä (täysipainoisesti omaa uraa tekevä, hauskaa pitävä, elämästä nauttiva) ”yksilö” ja toisaalta se alistettu (omat halunsa ja tarpeensa uhraava/tukahduttava) vaimo/äiti, on nähdäkseni muutenkin voimissaan. Tällaista puhetta ”sinkkuelämän” puolesta ovat kyllä kaikenmaailman citylehdet täynnä – vaikkakaan tätä puhetta ”sinkkuelämän” puolesta ei yleensä jäsennetä nimenomaan feministiseksi, kuten Jokinen tekee. Minusta sekä se ikinuori, urbaani, iloinen sinkkuelämä että miesten kanssa näiden asettamilla ehdoilla kilpaileva uranaiseus kuulostavat vähintään yhtä vastenmieliseltä elämäntavoilta kuin yksityiseen elämänpiiriin lukkiutunut kotiäitiyskin, enkä ymmärrä, miksi naisten olisi vapauduttava vaimoudesta ja äitiydestä juuri miehisen mallin mukaiseen (kaikesta itsen ulkopuolisesta mahdollisimman riippumattomaan) ”yksilöyteen”- emmekö voisi vapautua johonkin ihan muuhun?

Lastenhankinnasta: eivätkö naiset ymmärrä omaa parastaan?

Sinänsä minusta on piristävää, että joku kerrankin ottaa kantaa erilaisten ”yksilöllisten” elämäntapavalintojen keskinäiseen arvottamiseen – siis sen sijaan, että tyypilliseen tapaan toteaisi vain, että halut ja tarpeet ovat yksilöllisiä: joku yksilö voi valita lastenhankinnan, koska se sopii hänelle ja joku toinen yksilö voi valita lapsettomuuden, koska se sopii hänelle - ja kaikkien tulisi sitten vain kunnioittaa toistensa yksilöllisiä valintoja. Tällainen ”kunnioittaminen” on valheellista, sillä totta kai kyse näin merkittävän ratkaisun kohdalla on enemmästä kuin vain tyylillisistä mieltymyksistä: kyse on arvovalinnasta, erilaisista käsityksistä siitä, mitä on hyvä elämä ja mihin energiaansa kannattaa suunnata.

Elämäntapavalinnoista keskustelemisen on kuitenkin mielekästä vain jos todellakin keskustellaan keinoista ja päämääristä, hyvän elämän ihanteista ja vallasta: siitä, millaista ihmissuhdekulttuuria ja käytäntöjä halutaan lähteä luomaan – eikä siis suinkaan vain väitellä siitä, mitä yksittäisten naisten tulisi ”oman hyötynsä” maksimoimiseksi tässä ja nyt ”valita”. Vaikka Jokinen todisteleekin perheen perustajien motiiveja itsekkäiksi (”Perheen olemassaoloa ’perustellaan’ loppujen lopuksi aika itsekkäillä syillä. Pelätään yksinoloa, sitä että 'sitten vanhana ei ole ketään huolehtimassa'”), myös hän itse perustelee lapsettomuutta valintana lähinnä hedonistisin motiivein. Vai miltä tämä nyt kuulostaa: ”Yksin asuessa osaa nauttia siitä, että kukaan ei kilju kurkku suorana keskellä yötä itseään ruokkimaan, asunto ei tuoksahda eltaantuneille vaipoille, sohvalla ei kökötä rupsahtanut mieshenkilö odottamassa itselleen ensin oluttarjoilua ja sen jälkeen sänkyviihdettä, kukaan ei piirtele väriliiduilla tapetteihin 'modernia taidetta' eikä tarvitse kuluttaa aikaansa istumalla koulun vanhempainilloissa itseään erinomaisina yhteiskunnan tukipylväinä pitävien ihmisten kanssa.”. Keskustelun vieminen tälle tasolle – siis kysymykseksi yksittäisten naisten valinnoista ja siitä etteivät nuo valinnat ehkä ole yhteensopivia heidän ”todellisten etujensa” kanssa - vie siitä kaiken poliittisen mielekkyyden. Väittäisin, että tällainen keskustelu on paitsi feministisesti ajatellen turhaa myös feministisesti ajatellen haitallista: kun ”perhe-elämän” ja ”perheettömyyden” valinneet vain puolustelevat omia valintojaan ilman mitään halua rakentaa yhdessä uusia vaihtoehtoja valittaviksi, tämä ei tietenkään voi johtaa muuhun kuin turhaan jankkaamiseen ja syyllistämiseen.

Jokisen kirjoituksen kantavana huolena tuntuu olevan se, etteivät naiset ehkä osaa valita omalta kannaltaan edullisinta elämäntapaa. Selitykseksi sille, että perheitä kuitenkin perustetaan ja lapsia hankitaan Jokinen vaikuttaa tarjoavan sitä, että naiset ovat aivopestyjä ja/tai tyhmiä. Lapsia hankitaan vain koska niin ”kuuluu” tehdä: ”Ei siis siksi, että yksinkertaisesti pitää lapsista niin paljon, että katsoo positiivisten asioiden korvaavan aiheutuvan vaivan ja stressin, vaan siksi, että aikuiset katsovat ne lapset hankkimalla lunastavansa paikan kunnon kansalaisena ja onnistuneena ihmisenä”. Tämän yleisen kunniallisuuden tavoittelun lisäksi se väärä tietoisuus, jonka vallassa Jokinen naisten näkee olevan, on syntynyt vääristävän propagandan ja tarkoitushakuisen harhaanjohtamisen tuloksena: ”Pikkulapset esitetään yleensä tarkoitushakuisesti epärealistisen positiivisessa valossa (mm. mainokset).” Joka tapauksessa kysymys siis on joistakin selkeästi yksilön ulkopuolisista voimista ja vaikutteista: virheellisestä informaatiosta ja siitä kaikesta pinnallisesta, mitä ennenvanhaan sosiologiassa kutsuttiin ”asenteiksi” tai ”rooliodotuksiksi”.

Minusta on ilman muuta syytä kriittisesti tarkastella perheen perustamisen kaltaisten ”yksilöllisten” ”valintojen” ”vapautta”: lisääntymispäätöksessä ei toki pidä olettaa olevan mitään luonnollista tai itsestäänselvää ja on mielekästä nostaa esiin kysymys myös niistä lisääntymismotiiveista, jotka eivät suoraan liity siihen, että lisääntyjä (Jokisen sanoin) ”pitää lapsista niin paljon”. En silti lainkaan ymmärrä, millä perusteella nämä muut ”hyödyt” (kuten se, että vanhemmuudella voi ”lunastaa paikan kunnon kansalaisena”) voisi leimata jotenkin illusorisemmiksi tai epätodellisemmiksi (verrattuna mihin? ehkä suoriin materiaalisiin etuihin?). Lisäksi Jokisen ajattelukehys tekee kyllä mieli kyseenalaistaa perustavammallakin tasolla: paitsi että hän ymmärtää hyödyn/edun ihmeellisen kapeasti, voi ihmetellä myös tätä kaiken taustalla olevaa moraalista imperatiivia hyödyn tavoitteluun. Jokinenhan selvästi on tuohtunut ja närkästynyt naisten irrationaalisuudesta ja tahtoisi kurinalaistaa heitä noudattamaan ekonomistista logiikkaa: kaikista ”epätodellisista” eduista ja sosiaalisesta painostuksesta välittämättä urhean yksilön olisi vain tehtävä omien etujensa mukainen rationaalinen valinta. Tavoite on kaikesta sosiaalisesta ja kulttuurisesta riippumaton ”todellinen kasvu omilla ehdoilla.” Jos emansipaatio ja todellinen kasvu on entistä tehokkaampaa hedonistista hyötykalkyyliä ja/tai kiinnittymistä jonkinlaiseen yksilön autonomian/suvereniteetin illuusioon, niin sitten minä ainakin jätän mieluummin kasvamatta ja emansipoitumatta.

Hyväksynnästä, arvostuksesta, turvapaikoista

Ajatellaanpa nyt sitten niitä naisten valintoja yksilötasolla, esimerkiksi sellaista nuorta naista, joka ”yllättäen” jättääkin opintonsa kesken juuri valmistumisen häämöttäessä tai luopuu lupaavasti alkaneesta urastaan miehisellä alalla - ja jää äitiyslomalle, ehkä senkin jälkeen kotiin hoitamaan lapsia. Varsin todennäköistä on, ettei hän pidä opiskeluaan/ työtään millään tapaa turhana eikä aio lopullisesti luopua niistä – mutta ei välttämättä silti ole mitenkään erityisesti motivoitunut äitiyteen sinänsä. Sen sijaan hän on saattanut kohdata julkisella alueella ongelmia, jotka ovat saaneet hänet kaipaamaan jonkinlaista hengähdystaukoa. Tällöin saattaa hyvinkin perheenperustamispäätöksen tekemiseen riittää se, että hänellä on jotakuinkin kelvolliselta vaikuttava parisuhde ”voimassa” eikä lastenhankinta ole ollut sen kummemmin omasta kuin puolisonkaan mielestä mitenkään ehdottomasti poissuljettu ajatus.

Tällaisen tilanteen analyysissä Jokisen vaalimasta jaottelusta ”omiin” ja ”manipuloituihin” valintoihin on huomattavan vähän apua. Päätös – vaikka se sitten olisikin syntynyt pakkotilanteessa kasautuvien ongelmien ja stressin keskellä - on selvästi aktiivinen ja harkittu vastaus julkisessa kohdattuihin ongelmiin; se todellakin on ainoa ”kunniallinen” tapa vetäytyä ja saada hiukan hengähdystilaa. Se voi siis olla yksilön kannalta tässä ja nyt järkevin valinta - vaikkei se olisikaan mikään aito valinta äitiyden puolesta siinä mielessä, että sen ainoana motiivina todistetusti olisi halu olla äiti suhteessa lapseen (eikä halu saada ”äidin” asema suhteessa ”muihin ihmisiin” tai yhteiskuntaan) . Valintaa valintana on kuitenkin mahdoton luokitella oikeaksi sen kummemmin kuin vääräksikään. Vai lähtisikö Jokinen ehkä syyllistämään tätäkin naista itsenäisyyden ja rohkeuden puutteesta? Olisiko hänen tullut valita toisin - silläkin uhalla, että todennäköisesti olisi sitten päätynyt burn outin takia sairaslomalle?

Yleensäkin minulla lienee Jokisen kanssa erilainen käsitys siitä, voiko lisääntymisen suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa kokea minään varsinaisena normatiivisena sosiaalisena pakkona. Kyllä minusta näyttäisi siltä, että lapsettomuus on valintana kaikin puolin hyväksytty – en väitä että se olisi ollut sitä pitkään, mutta ainakin se on sitä meille 1960-70-luvulla syntyneille (= sukupolvelle, johon minä ja Nina Jokinen kuulumme). Sen sijaan on kyllä niin, että lapsettomuus on naiselle hyväksytty valinta vain samoin ehdoin kuin miehellekin eli jos hän täyttää muualla, julkisessa elämässä, ne kriteerit jotka ”menestyneen miehen” tulee täyttää. Koska näiden vaatimusten täyttäminen kuitenkin vaatii naiselta aika paljon enemmän työtä kuin mieheltä (sekä suoran syrjinnän että pelisääntöjen vierauden vuoksi), ovat ne syyt, joiden vuoksi nainen voi pahoin urakeskeisessä elämässä usein sukupuolisidonnaisia. Naiset kun eivät ole naisen paikalla vain perheessä, vaan myös ”ulkomaailmassa”!

Esimerkin nainen tekee kyllä valintansa epävapaasti - mutta ei silti koe, että hänen lapsettomuuttaan sinänsä paheksuttaisiin tai että lastenhankintaan painostettaisiin –saati sitten että hänen tekemänsä valinta olisi jotenkin puutteellisesti harkittu. Yritykset palauttaa kaikki ”ulkopuoliset” vaikutteet vain harhaanjohtavaksi mainonnaksi tai normatiivisiksi pakoiksi jättää tällaisen dynamiikan kokonaan varjoon.

En toki väitä, että tämänkaltaisten tilanteiden monimutkaisuuden yksittäisen naisen kannalta sivuuttaisi vain jokislainen yltiöindividualismi - yhtä lailla näin tekee myös se perinteinen valtiofeminismi, joka pitää lisääntymispäätöstä niin itsestäänselvänä ettei se edes ole mikään valinta. Tällöinkin perhe-elämän nykyinen todellisuus naisen kannalta voidaan nähdä yhtä synkkänä kuin Jokinenkin sen näkee, mutta kurjuuden syy ei ole irrationaalisia valintoja tehneissä yksilöissä, vaan siinä, että yhteiskunta ei mahdollista optimaalisesti ”perheen ja työelämän yhteensovittamista”.

No, varmasti useimmille sellaisille äideille, jotka eivät halua äitiydestään mitään kaikenkattavaa elämäntehtävää, onkin hyötyä siitä, että lastenhoitoa mahdollisimman joustavasti yhteiskunnallistetaan. Toisaalta kuitenkin esiin otettu esimerkkitapaus, joka juuri vetäytyy kotiäitiyteen saadakseen yleisesti hyväksytyn syyn sille, että pitää taukoa julkisessa suorittamisessa ja itsensä markkinoinnissa, ei todellakaan hyötyisi mitään siitä, jos perheen ja työelämän saumaton yhteensovittaminen olisi nykyistä helpompaa. On väitetty, että naisilla on yhteiskunnallisessa menestymisessään ”lasikaton” lisäksi jonkinainen ”lasilattia”, joka estää varsinaisen ”syrjäytymisen”- ja varmasti juuri mahdollisuus äitiyteen toimii eräänlaisena psykologisena turvamekanismina: äiti-identiteetti tarjoaa varteenotettavan vaihtoehdon/täydennyksen työn kautta määrityvälle identiteetille, kun taas miehelle vaihtoehdoksi jää useammin luuseri-identiteetti ja vapaa pudotus – ja niin jäisi tälle esimerkkinaisellekin, jos perheen ja työelämän yhteensovittamisen mahdollisuudet olisivat täydelliset.

Nähdäkseni ei ole mitään merkkejä siitä, että yhteiskunnassamme äitiyttä ja äitien tekemää palkatonta työtä mitenkään erityisesti ”arvostettaisiin”. Jos siis äitiydestä saatavia hyötyjä/iloja/etuja ylipäänsä lähtee etsimään jostain muusta kuin äitiydestä itsestään eli äidin ja lapsen välisestä suhteesta, niin minusta kohdallisempaa kuin puhua jostakin äitien äitiytensä perusteella nauttimasta yleisestä arvostuksesta olisi sanoa, että äitiys yhdistettynä heteroparisuhdemuotoiseen elämäntapaan takaa naiselle jonkinlaisen lasilattian - ja ensisijassa se takaa hänelle ainakin vuoden tai parin hengähdystilan, jolloin hän saa ”oikeutetusti” (paheksuntaa kohtaamatta) olla poissa kaikesta varsinaisesta arvostuksen keruusta.

Se, että Jokinen kritisoi äitiyden ”yliarvostusta” tarkoittaa käytännössä sitä, että hän vaatii pois sitä lasilattiaa jonka äitiys antaa. Lisäksi hän ilmeisesti tahtoo hyökätä kaikkea lastenhankintaan sidottua materiaalista tukea vastaan - vaikkei tätä aihetta niin laajasti käsittelekään kuin lastenhankintaan sidottuja symbolisia palkkioita. Jotain voinee silti päätellä siitä, että ”työelämän mukautumisen lapsiperheisiin” Jokinen määrittelee periaatteeksi ”lapsettomat tekemään työt sillä aikaa kun pikkulasten vanhemmat ovat tekemässä lyhennettyä työpäivää täydellä palkalla tai muuten vaan poissa töistä esim. lapsen sairastumisen takia”.

Olen kaikkiaan melkoisen tyrmistynyt. Miksi ihmeessä Jokinen tahtoo viedä naisilta näiden ainoan tässä ja nyt sosiaalisesti olemassaolevan mahdollisuuden määrittää itsensä työelämästä riippumattomin tavoin? Miksemme sen sijaan kiinnittäisi huomiota niihin syihin, jotka saavat naiset voimaan pahoin”julkisessa”? Tai – mikä vähintään yhtä tärkeää – miksemme tarkastelisi naisten ”irrationaalista”(?) perheenperustamishalua merkkinä naisten yleisemmästä halusta olla elämässään jotakin muutakin kuin kapitalistisen tuotantokoneiston rattaita? Miksemme peräänkuuluttaisi uusia naisille avoimia vasta-identiteettejä markkinoiden ulkopuolella – ja myös mahdollisuuksia jäädä aktiivisesti syrjään leimautumatta ”syrjäytyneeksi”?

Kaisa Luoma

Takaisin