Kadotettua lesbokirjallisuutta etsimässä

Lesbotutkimuksessa on keskusteltu lesbokirjallisuuden määritelmästä ainakin viimeiset parikymmentä vuotta. Nykytutkimuksessa on nähtävissä kaksi erilaista ja suureksi osaksi toisilleen vastakkaista lähestymistapaa lesbokirjallisuuteen. Ensimmäistä,1970-ja 1980-luvulla kehittynyttä lähestymistapaa voisi sen tietyn poliittisuuden vuoksi kutsua lesbofeministiseksi. Toinen, 1990-luvulla syntynyt lähestymistapa on puolestaan syntynyt yhteydessä Queer-teoriaan.

Vuonna 1981 amerikkalainen Bonnie Zimmerman julkaisi artikkelin "What Has Never Been: An Overview on Lesbian Feminist Criticism" Feminist Studies -lehdessä. Artikkelista tuli lesbotutkimuksen klassikko. Zimmerman painotti siinä erityisesti lesbokirjailijan merkitystä. Artikkeli syntyi vastareaktiona uuden tutkimusalueen, kirjallisuuden naistutkimuksen, sokeudelle lesbokulttuuria kohtaan. Samalla kun kirjallisuuden naistutkimus sitoutui avoimesti feministiseen liikkeeseen, se kuitenkin käänsi selkänsä monille asioille, joita lesbofeministit olivat ajaneet läpi 1970-luvulla. Zimmerman toi esiin sen, että naistutkimus väheksyi lesbokirjailijoita monin tavoin. Jos heille annettiin arvoa kirjailijoina, heidän lesboutensa pidettiin varjeltuna salaisuutena ja heidän tuotannossaan esiintyviä lesboaiheita ei joko mainittu tai ne teokset, joissa näitä aiheita oli, jätettiin mainitsematta. Lesbokulttuurin kannalta merkittäviä kirjailijoita ohitettiin kokonaan, kuten esimerkiksi brittiläinen Radclyffe Hall, joka kirjoitti historialliseen oikeudenkäyntiin johtaneen The Well of Lonelinessin (1928).

Zimmerman on myöhemmin syventänyt ja osittain myös muuttanut näkemyksiään. Zimmermanin vuonna 1990 julkaistun lesbokirjallisuudenhistorian The Safe Sea of Women: Lesbian Fiction 1969-1989 lähtökohtana on Zimmermanin johdannon mukaan tutkia "itsemäärittyvää lesbo(kertoma)kirjallisuutta" (self-defined lesbian fiction). Zimmerman kuitenkin käyttää oireellisesti teoksessaan johdonmukaisesti ilmaisua "lesbian fiction". Zimmermanin lesboproosan historia liittyy lesbofeministiseen tutkimusperinteeseen vaatimuksellaan, että päästäkseen käsittelyyn romaanin pitää olla "tietoinen itsestään" eli siinä on oltava keskeinen (ei marginaalinen) lesbohenkilö, jolla on ymmärrys itsestään lesbona. Tämä asettaa naisten välisen rakkauden, seksuaalinen intohimo mukaan luettuna, tarinan keskiöön. Zimmermanin mukaan tällaisella kirjallisuudella on myös itsestään tietoinen/ tiedostava lesbokirjailija ja lukijakunta.

Zimmerman korostaa tiedostamista, koska siten hän voi pysytellä modernin lesboidentiteetin puitteissa. Aikahaitarinsa vuoksi hän ei joudu ratkaisemaan kysymystä siitä mitä "lesboudella" tarkoitetaan puhuttaessa aikakaudesta, jolloin ehkä koko sanaa ei käytetty. Pyrkiessään välttämään essentialismin karikot keskittymällä uudempaan, käytännöllisesti katsoen amerikkalaiseen lesbo/feministiseen identiteettiin, Zimmerman ajautuu kuitenkin huomaamattaan tiettyyn universalismiin: amerikkalaisen valkoisen lesbon identiteetti kulttuurisine representaatioineen asettuu itseoikeutetusti tutkimuksen ja lesbokulttuurin keskiöön. Zimmermanin teoksen ansiona oli kuitenkin se, että hän korosti lesbokirjallisuuden suhdetta muuhun kaunokirjallisuuden perinteeseen. Zimmerman viittasi myös siihen, että lesbokirjallisuudessa on omia sisäisiä viittaussuhteita sen omaan traditioon ja muuhun lesbokulttuuriin. Lesbokirjallisuus myös viittaa usein erilaisiin naisten välisten suhteiden esittämisen perinteisiin, kuten vaikkapa vampyyrikirjallisuuteen tai elokuvaan.

Lesbofeministinen lähestymistapa juhlii tekstin sisältöä ja korostaa kaunokirjallisuuden merkitystä roolimallien välittäjänä kiinnittäen vähemmän huomiota siihen, että kaunokirjallisella teoksella on oma muotonsa ja omia lajeihin ja alalajeihin liittyviä perinteitään. Samoin kaunokirjallisen teoksen henkilöt ovat olemassa suhteessa kertomukseen ja kertomuksen rakenteeseen. Roolimalleista puhuttaessa yleensä lähestytään lukemista ja lukijuutta yksinkertaistavasta näkökulmasta.

Toinen lähestymistapa lesbokirjallisuuteen, postmoderni lähestymistapa, on melko uusi ilmiö lesbotutkimuksen historiassa, ja se on syntynyt yhteydessä Queer-teoriaan. Näille tutkijoille kertomus näyttäytyy järjestelmänä, joka ennemminkin rakentaa kuin heijastaa kokemusta. Perinteisten rakenteellisten elementtien rikkominen kertomuksessa on siksi usein heidän mielestään keskeistä lesbotekstille. Heidän näkemyksensä siitä, mikä on lesbo/ Queer-kirjallisuutta, on avara ja myös lukijuus voidaan ymmärtää muuttuvaisena. Kun seksuaalisen identiteetin olemuksellinen perusta on kyseenalaistettu, ei kirjailijan sen paremmin kuin lukijankaan seksuaalista identiteettiä voi ottaa itseoikeutetusti kaiken analyysin lähtökohdaksi.

Queer-teoreettisesti suuntautuneilla tutkijoilla on lähtökohtaisesti vähän kiinnostusta lesbokirjallisuuden historian kartoittamiseen ja kirjaamiseen. Tämän mielenkiinnon puutteen lesbofeministit puolestaan kokevat uhkana, sillä kirjallisuuden historia on ollut heille tutkimuksen keskeistä aluetta. Unohdettujen lesboteemojen ja -teosten esiin nostaminen on ollut tähän asti lesbokirjallisuuden tutkimuksen Suuri Tehtävä. Muun muassa tästä syystä lesbofeministit ovat arvostelleet Queer-tutkijoita siitä, että he keskittyvät pitkälti homokirjallisuuteen ja jättävät varjoon lesbokirjallisuutta, joka yhä lesbofeministien mielestä tarvitsee esiin nostamista ja esillä pitämistä.

Käsittelemäni tutkimuksen kahtiajako ja vastakkainasettelu paljastaa jotain kirjallisuuden lesbo-/ Queer-tutkimuksen kentästä, mutta kuten kahtiajaot usein, se ei selitä alueen tutkimusta mitenkään tyhjentävästi. Monet kirjoittajat pyrkivät myös ottamaan huomioon eri suuntauksia kohtaan esitetyn kritiikin ja etsivät koulukuntiin linnoittautumatta yhteistä ja yhteisyyttä. Eräs tällainen mielenkiintoinen kirjoittaja on Julie Abrahamson teoksellaan Are Girls Necessary: Lesbian Writing and Modern Histories (1996), jossa hän on muun muassa tarkastellut heteroseksuaalisia rakkauskertomuksia lesboteksteinä. Tosin Abrahamsonkin tarvitsee lesbokirjailijan teoksen lesbomerkityksen antajaksi. Heteroseksuaalisuus ja sen representaatiot ovatkin yksi mielenkiintoisimmista tutkimuskohteista, johon Queer-tutkimuksen myötä on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota.

Teoksen vastaanotto

Tavallisenkin lukijan lukijuus on monin tavoin kytköksissä lesbokirjallisuuden määritelmään, oli hän siitä itse tietoinen tai ei. Käsite "tavallinen lesbolukija" on kuitenkin monin tavoin ongelmallinen. Yksi kompastuskivi liittyy siihen, että käsitettä voidaan käyttää ikään kuin kaikkien maailman (tai vaikkapa kaikkien länsimaisten) lesbolukijoiden välillä olisi jokin selkeä yhdenmukaisuus ja seksuaalisesta suuntautumisesta tai identiteetistä seuraisi yksi tietty lukemisen tapa. Kirjallisuudentutkimuksessa ei itse asiassa ole edes yhtä kaikkien tutkijoiden jakamaa näkemystä siitä, edellyttääkö lesbona lukeminen lukijan lesboutta - kuinka se sitten määritelläänkin - vai onko kysymyksessä lukijuus, jonka kuka tahansa omasta sukupuolestaan ja seksuaalisesta suuntautumisestaan riippumatta voi omaksua.

Haluaisin kuitenkin pohtia myös hiukan sitä, kuinka lesbokirjallisuuden määritelmä liittyy tavalliseen lukijaan. Käytän tässä ilmaisua "tavallinen lukija" huolettomasti, tarkoittaen sillä yksinkertaisesti muita kaunokirjallisuuden kuluttajia kuin ammattilaislukijoita, kirjallisuustieteen ja/ tai lesbotutkimuksen keskusteluita aktiivisesti seuraavia lukijoita.

Valaisen asiaa esimerkillä elokuvan piiristä, vaikka en olekaan elokuvatieteilijä. Suomalaisella sähköpostilistalla keskusteltiin lesboelokuvasta jokin aika sitten. Keskustelu alkoi, kun joku pyysi muita suosittelemaan lesboelokuvia vuokrattavaksi tai ostettavaksi. Mitä suositella? Jollekulle elokuvat naisten välisestä ystävyydestä olivat lesboelokuvan rajalla, kun taas joku toinen oli sitä mieltä, että vain rakkauskertomusta voi kutsua lesboelokuvaksi.

Tutkimuksen näkökulmasta sellaiset teokset, jotka ovat määritelmällisesti ongelmallisia, ovat usein kaikkein mielenkiintoisempia. Jo kysymys siitä, onko esimerkiksi Paistetut vihreät tomaatit (1991) lesboelokuva, avaa monia uusia mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, mitä lesboelokuvalta edellytetään. Yksittäisiin teoksiin keskittyvän tutkimuksen näkökulmasta on helppo väittää, ettei selkeitä kategorioita tarvita. Kuitenkin arjen keskusteluissa kategorioita pohditaan yhä uudestaan.

En tiedä miksi elokuvakeskustelu näyttää olevan jatkuvampaa lesbokulttuurissa kuin esimerkiksi kirjallisuudesta keskusteleminen. Jossain vaiheessa illanistujaisia keskustelu tapaa johtaa siihen kysymykseen, mitkä lesboelokuvat ovat hyviä ja mitkä huonoja. Kysymys on yleensä myös siitä, että jotain tiettyä elokuvaa näkemättömille yritetään suositella 'hyviä' elokuvia. Ennemmin tai myöhemmin joku mainitsee jonkin rajatapauselokuvan kuten Paistetut vihreät tomaatit (1991), Heavenly Creaturesin (1994) tai Neitoperhon (1997) ja joku toinen huudahtaa 'eihän se ole lesboelokuva!' Laji ja 'hyvyys' näyttävät kietoutuneen toisiinsa. Hyväksi lesboelokuvaksi ei voi kutsua elokuvaa, jonka kuuluminen lesboelokuvaan on epävarmaa. Myös taannoisessa sähköpostikeskustelussa näytti dominoivan käsitys lesboelokuvasta juuri rakkaussuhdekuvauksena.

Kysymys ei ole vain makujen eroista, sillä tietää katsoja sen tai ei, hänen katsomiseensa vaikuttaa muun muassa se, missä määrin hän on nähnyt erilaisissa tuotantojärjestelmissä tuotettuja elokuvia. Itselleni melkoinen kidutusmuoto on istua katsomassa pienellä budjetilla toteutettua kuvausta kahdesta naisesta, jotka järkyttävien vaikeuksien kautta päätyvät ymmärtämään, että maailmassa on luotu heitä varten vain toisensa. Kuitenkin vakava rakkauselokuva näyttää olevan se lesboelokuvan muoto, jota moni katsoja pitää ikään kuin lesboelokuvan ytimenä. Sillä täytyy siis olla monille vastaanottajilleen sellaista annettavaa, jota itse en tavoita.

Myös kaunokirjallisuuden lukijat törmäävät kysymykseen lajeista, tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Lajeihin liittyen puhutaan "lukijan kompetenssista". Tällä tarkoitetaan yksinkertaistetusti sanottuna lukutaitoa, joka on hankittu lukemalla eri kirjallisuuden lajeja. Esimerkiksi nykykulttuurissa romaanin merkitys on painottunut ja lyriikka kärsii lukijapulasta. Tämän voi olettaa myös vaikuttavan siihen, kuinka sellaisia kirjailijoita, jotka ovat käsitelleet lesbouteen liittyviä aiheita muun kuin lukijalle tutun kerronnan keinoin, pystytään enää tunnistamaan. Tällainen kirjailija voi Suomessa olla esimerkiksi Edith Södergran.

Södergranin tuotannon suhteen ajaudutaan myös keskustelemaan siitä, kuinka peitellysti tai avoimesti aiheita on käsitelty - missä tiivistyykin yksi lesbofeministisen tutkimuksen keskeisistä kiistakysymyksistä viime vuosikymmeniltä. Teoksen avoimuutta pohtiessa on kiinnitettävä huomiota siihen, mistä käsin ja kuinka avoimuus määritellään. Jos suomalaisen lesbokulttuurin tai kirjallisuudelle omaksutaan määritelmä itseoikeutetusti (anglo)amerikkalaisesta kulttuurista, ja lesbofeministisestä kirjallisuudenhistoria-käsityksestä, emme ehkä kykene näkemään omassa kirjallisuudessamme juuri mitään lesbokulttuurisia piirteitä - lukuunottamatta ehkä kahta romaania: Pirkko Saision Kainin tytärtä (1984) ja Ritva Ruotsalaisen Pandoraa (1996). Silloin hyvin monia mielenkiintoisia teoksia jää vaille huomiota.

Kirjallisuuden rajat

Myös lesbokirjallisuudella on omia lajityypillisiä piirteitään, joista kaikki "ammattilukijatkaan" eivät ole tietoisia. Esimerkiksi kirjallisuuskriitikko Suvi Ahola arvosteli taannoin Helsingin Sanomissa norjalaisen Anne Holtin Hanne Wilhelmsen-dekkarin. Aholan mielestä Holtin kirja oli ilmeisesti huono, tai ainakin vanhanaikainen - esimerkkinä vanhanaikaisuudesta Ahola mainitsi ulostulotarinan osana juonen kulkua. Ulostulotarinalla sattuu kuitenkin olemaan keskeinen merkitys lesbodekkarin perinteessä, ja aivan erityisesti lesbokirjallisuuden poliisidekkarissa. Ahola ei näyttänyt olevan myöskään tietoinen siitä, että Holtin dekkarin suomennos ei ilmeisesti ole paras mahdollinen.

Kaunokirjallisuuden kääntämiseen liittyy monia mielenkiintoisia kysymyksiä vallankäytöstä. Lesbokirjallisuuden suomentamista on käsitellyt Kati Mustola artikkelissaan "Syöjättärestä naapurintytöksi naisia rakastavia naisia ennen vuotta 1971 suomeksi julkaistussa kaunokirjallisuudessa" artikkelikokoelmassa Uusin silmin: lesbinen katse kulttuuriin (1996). Lisäksi Virva Hepolampi valmistelee aiheesta pro gradu -työtä Turun yliopistolle.

Edellä mainitussa artikkelissaan Kati Mustola mainitsi myös siitä, kuinka kustantamo aikanaan torjui Helvi Hämäläisen esikoisteokseksi tarjotun käsikirjoituksen sen oletetun lesboaiheen takia. Helvi Hämäläinen on itse pohtinut asiaa Ketunkivellä-elämäkerrassaan (1993). Myös Pirkko Saisio kertoi viime talvena Helsingin yliopistolla järjestetyssä "Kuinka kirjani ovat syntyneet" -luentosarjalla, kuinka hän päätyi poistamaan keskeisen lesbokehityskertomusaiheen esikoisteoksestaan kustannustoimittajan vaatimuksesta. Elämänmeno oli Pirkko Saisiolle läpimurto. Teoksesta tehtiin pian ilmestymisensä jälkeen suosittu televisionäytelmäsarja, ja Pirkko Saisio sai juhlia julkisuuden valokeilassa uutena työläiskirjailijana. Hän toi kuitenkin esille luennolla, ettei voi tietää, millainen vastaanotto olisi ollut, jos käsikirjoitusta ei olisi muutettu. Aikakausi oli toinen.

Johanna Pakkanen

Essee perustuu Tribadien yöt ja päivät lesbokulttuuriviikon kirjallisuuspaneelissa pidettyyn englanninkieliseen alustukseen 18.9.2000 ruotsinkielisellä kansalaisopistolla ’Arbiksella’.

Takaisin