Perhe-elämää

"Mutku silleen kuuluu tehdä.."

Jo pikkulapset tuntuvat olevan hyvin varmoja siitä, miten elämää kuuluu elää. Käsitykset "oikeanlaisesta" elämästä muodostuvat seuraamalla aikuisten touhuja ja muutakin mitä ympärillä näkyvästi tapahtuu."Kaikki" ihmiset näyttävät elävän joko parisuhteessa tai sen "edistyneemmässä" muodossa eli ydinperheessä: isä, äiti, pari lasta. Myöhemmin mielikuvaan liitetään sellaisia tiedostettuja tai tiedostamattomia lisukkeita kuin avioliitto, omistusasunto, heteroseksuaalisuus mutta myös abstraktimpia määritteitä kuten 'normaali', 'tavoiteltava', 'hyväksyttävä', 'turvallinen'. Yksin elämistä tai asumista aletaan pitää merkkinä 'epäonnistumisesta': itsenäisyydestä tehdään 'yksinäisyyttä'. Millä tahansa tavalla "erilaiset" ihmiset (ikä, seksuaalinen suuntautuminen, asumismuoto jne.) sivuutetaan näkymättöminä tai 'poikkeavina'. Tämän maailman näkee kaikkein pelkistetyimmillään ydinperheille suunnatuissa mainoksissa: onnellisen näköinen äiti häärää keittiössä kun perheen miehet, isä ja poika rakentavat yhdessä jotain. Asennekasvatus on mennyt perille.

Mietitäänpä mielikuvaa siitä, millaista on perhe-elämä. Ensinnäkin, jotta voitaisiin edes puhua 'perheestä' käsitteen yleisesti ymmärretyn sisällön mukaisesti, tarvitaan oikeanlainen ihmiskoostumus: heteropariskunta. Miten käytännössä valta parisuhteessa jakautuu silloin, kun yhteiskunta voi asiaan vaikuttaa?

Oletus on, että miesten hallitsemassa yhteiskunnassa miehiä pidetään aina naisia merkittävämpinä: 'miesten töistä' saa enemmän palkkaa, moni mies-päätteinen ammatti- tms. nimike katsotaan neutraaliksi: lakimies/palomies/nimismies/puhemies/uskottu mies.., miesten urheilutulokset ovat lehdessä näkyvämmin esillä kuin naisten, omaisuuden oletetaan aina olevan miehen nimissä, autolla porukalla liikuttaessa oletetaan että mies ajaa, useimmat mainokset tehdään heteromiehille (ja kylläpä blondi bikineissä onkin humoristinen ja hauska juttu! haha!), monen käsitteen oletetaan koskevan miestä ellei eteen laiteta lisämäärettä 'nais-' (naispoliisi, naisinsinööri, paras oli eduskunnan naispuhemies!) sekä kielen käsitteet kuten 'akkamaisuus' vastaan 'miehen puhe'.

Tämä vaikutus ulottuu siis myös 'perheen' sisälle. Joten "oikea" perhe vaatii miesdominoivan järjestelmän eli yleensä yhteiskunnan valtauskonnon mukaisen avioliiton ja mielellään vielä siten, että nainen alistaa identiteettinsä miehelle eli ottaa tämän sukunimen. Näin myös myöhemmin oletuksenomaisesti syntyvät lapset merkitään selkeästi vaimon tavoin miehen omaisuudeksi, joilla on tästä tunnuksena miehen sukunimen avulla koodi, joilla heidät määritellään. Tässä vaiheessa siis nainen muuttuu siis yksilöstä 'vaimoksi'.

Koska tämän valmiin mallin mukaan eläminen on hyvin tarkasti jaettu tiettyihin, oikeassa järjestyksessä toisiaan seuraaviin askeliin, seurustelua, kihlautumista ja avioliiton solmimista seuraa "luonnollisesti" lasten hankkiminen. Usein vielä tämä askel otetaan niin itsestään selvänä, että vielä nykyisenä ehkäisyvälineiden aikakautenakin pystytään puhumaan aivan tosissaan 'lasten tulevan sitten kun ovat tullakseen', aivan niinkuin asiaan ei voisi millään lailla itse vaikuttaa. Automaattinen oletus on myös se, että jokaisen tulisi haluta saada omia biologisia lapsia (siis lapsettomuuteen suhtaudutaan kuin sairauteen, jota täytyy "hoitaa", tarvittaessa yhteiskunnan varoin). Tässä siis nainen jatkaa muuttumistaan: pelkkä 'vaimon' rooli ei riitä, vaan pääasialliseksi leimaksi vaihtuu 'äiti'.

Näin siis on saatu kasaan toimiva perusyksikkö, jossa taustaoletuksina toimivat seuraavat asiat:

  • nainen (jossain määrin myös mies, ei tosin yhtä radikaalisti kuin nainen) luopuu identiteetistään ja sitoutuu avioliiton kautta pysymään tähän järjestelyyn tyytyväisenä ja pysymään muuttumattomasti samana ihmisenä loppuikänsä (oletuksena: 'menen naimisiin vain kerran');
  • nainen hyväksyy tällä järjestelyllä yhteiskunnan miesdominoivan sukupuoliroolijärjestelmän ja sitoutuu siirtämään sen edelleen lapsilleen. Roolikasvatus aloitetaankin sitten heti, että varmasti pikkupenskat jo mahdollisimman nuoresta oppivat, mikä on kummallekin sukupuolelle toivottua käytöstä (pojille sotaleluja, tytöille nukenvaunut);
  • sukupuoli-identiteetti on täysin heteroseksuaalinen eikä muutu elämän aikana: itse asiassa nainen alistaa koko seksuaalisuutensa suhteelle eikä hänellä siis enää ole omaehtoista, muista riippumatonta seksuaalisuutta. Aiempina aikoina tämä seksuaalisuuden alistaminen avioliiton kontrolliin oli suorempaa ja johtui osittain taloudellisesta pakosta yleensä mennä naimisiin, nykyään se naamioidaan 'suhteen hoitamiseksi', 'miehen herkän itsetunnon suojelemiseksi' ja 'suhteesta saatavaksi turvallisuudeksi'. Toisaalta miehenkin oletetaan luopuvan omaehtoisesta seksuaalisuudestaan: onhan se nyt 'jotenkin outoa jos tarvitsee oman käden oikeuttaan vaikka vaimokin on' eli vaimon oletetaan siis toimivan miehen 'tarpeiden' purkuautomaattina;
  • yksin oleminen aletaan nähdä vältettävänä, negatiivisena asiana ja suhteessa oleminen 'onnistumisena': jos siis suhde kaikesta kontrollista huolimatta loppuu, ainoa vaihtoehto on löytää äkkiä uusi suhde, jossa voi jälleen toteuttaa samoja toimintaperiaatteita. Tämä selittää osaltaan sitä, miksi niin moni syöksyy yhden suhteen loputtua suin päin seuraavaan ja toistaa siellä edelleen samoja toimintakuvioita, oppimatta koskaan mitään.

"Mutkun oikeaan perheeseen kuuluu lapsia.."

Otsikon lause summaa sen, miksi suurin osa ihmisistä koskaan hankkii lapsia. Ei siis siksi, että yksinkertaisesti pitää lapsista niin paljon, että katsoo positiivisten asioiden korvaavan aiheutuvan vaivan ja stressin, vaan siksi, että aikuiset katsovat ne lapset hankkimalla lunastavansa paikan kunnon kansalaisena ja onnistuneena ihmisenä. Osasyy sille, miksi toiset 'pamahtavat paksuksi' jo nuorina on se, että aiemmin täysin näkymätön ja merkityksetön tyttö onkin yhtäkkiä kaiken huomion keskipiste ja saa käyttää arvonimeä 'äiti'. Nuoren ihmisen silmissä varmaankin aikamoinen arvonnousu ja tae aikuistumisesta.

Pikkulapset esitetään yleensä tarkoitushakuisesti epärealistisen positiivisessa valossa (mm. mainokset). Monella tuntuukin olevan se käsitys, että lapset eivät ole yksilöllisiä ihmisiä, jotka kasvavat jossain vaiheessa aina aikuisiksi asti ja joita pitäisi näin ollen kohdella persoonina eikä vanhempiensa egon jatkeena. Siksi on aina yhtä puistattavaa kuulla, miten joku viittaa lasten hankkimiseen sanomalla haluavansa 'oman vauvan'. No, päivän uutinen: lapsi ei ole sama kuin vauva, jota voi pukea ja syöttää kuin elävää nukkea ja laittaa sitten pois kun ei enää huvitakaan leikkiä. Kun laitokselta on päästy kotiin ja kehtovaihe ohitettu, alkaa arki: sinappilingosta tulee ensin kiljuva leikki-ikäinen, sitten ylienerginen koululainen ja lopulta omasta mielestään kaikkitietävä mutta uskomattoman typerä teini. Jos koko lastenhankinta alunperinkin perustui sille 'vauvakuumeelle' (typeryydessään hyvin kuvaava ilmaisu), niin pennun kasvaessa vanhemmat ihmettelevät tumput suorina että mitäs nyt pitäisi tehdä ja jättävät sitten penskan omilleen. Kas siinä aineksia esim. paikkoja rikkoville teinihäiriköille, kotia leikkiville kaksikymppisille (tosiaankin, vahinko kiertämään..) ja pussikaljalapsille. Eipä tarvitsisi hyvää tarkoittavien aikuisten kauhistella kaupungilla kännääviä kymmenvuotiaita ja vaatia työelämän mukautumista lapsiperheisiin (=lapsettomat tekemään työt sillä aikaa kun pikkulasten vanhemmat ovat tekemässä lyhennettyä työpäivää täydellä palkalla tai muuten vaan poissa töistä esim. lapsen sairastumisen takia) tämän ongelman ratkaisemiseksi, kun soraäänienkin esittäminen ydinperheen 'itsestäänselvän' auvon kyseenalaistamiseksi olisi sallittua.

Laajemmalla tasolla katsottuna jokainen teollisuusmaahan hankittu uusi kansalainen tuottaa jätettä ja kuluttaa energiaa vähintään kymmenkertaisesti verrattuna kehitysmaan ihmisiin. Samoin kuvitelma suurten ikäluokkien eläkepommin ratkaisusta huolestumalla syntyvien lasten määrästä on itsepetosta parhaimmillaan: jokainen syntyvä lapsi ehtii kuluttaa uskomattoman määrän mm. neuvola-, sairaala-, kodinhoidontuki-, lapsilisä-, päivähoito-, peruskoulu- ja muita yhteiskunnan resursseja ennen kuin ehtii tuottaa verovaroja aikuisikänään suurten ikäluokkien eläkeajan kestäessä. Jos olemassaolevia resursseja sen sijaan ohjattaisiin pois lastentarhoista ja kodinhoidontuista ja jaetaan ne uudestaan vanhustenhoitoon, kierrätettäisiin ehkä tehokkaammin nykyisen järjestelmän mahdollisuuksia. Ja niistä jokaisesta nyt syntyvästä uudesta veronmaksajasta tulee sitten muutaman kymmenen vuoden kuluttua uusia huollettavia vanhuksia.. kierre jatkuu.

Ne muut näkökulmat?

Monet näkevät ydinperheen lapsineen pakollisena asiana jossa ei ole neuvotteluvaraa: itsestäänselvyydet ovat kaikkein vaarallisimpia, koska eri mieltä ei saa olla ja vastaanväittäjää pidetään jotenkin henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan viallisena sen sijaan että kyseenalaistettaisiin vallitseva järjestelmä. Itsestäänselvyyttä vastaan argumentointi on yhtä helppoa kuin yrittää laittaa korkeapaineen selänne pussiin ja myydä se kirpputorilla: eihän itsestäänselvää asia edes tarvitse osata perustella, se vain on näin..

Perheen olemassaoloa "perustellaan" loppujen lopuksi aika itsekkäillä syillä. Pelätään yksinoloa, sitä että 'sitten vanhana ei ole ketään huolehtimassa'. No, miten olisi heteropariskunnan tapauksessa muutenkaan, kun naisten pidempi elinikä takaa sen, että joka tapauksessa jossain vaiheessa on tultava toimeen ilman miestä edes jonkin aikaa (että ehtii löytää seuraavan). Ja oletus, että lapset silkasta kiitollisuudenvelasta hoitavat vanhempiaan näiden tultua elämänsä ehtooseen on yhtä suurta kunnioituksen puutetta lapsia kohtaan kuin se alkuperäinen ajatus vauvasta omaksi huviksi tarkoitettuna leikkikaluna. Olisiko kuitenkin parempi opetella seisomaan omilla jaloillaan jo aiemmin, kun on niitä voimia vielä jäljellä?

Ihmisten elämän määrittäminen pelkän Parisuhteen ja Ydinperheen avulla kutistaa ihmisistä pois kaiken persoonallisen ja estää todellisen kasvun omilla ehdoilla. 'Muttakun lapsista oppii niin paljon ja perhe-elämä on niin antoisaa..' Uhrautuvuus perheelle ja parisuhteelle nähdään tavoiteltavana ja välttämättömänä asiana, koska omaa itseä ei pidetä itsessään tärkeänä. Mieluummin hyödynnetään perhemallin mukana tulevaa mielikuvaa onnistumisesta jne. kuin mietitään tarkemmin omaa elämää, toiveita, mieltymyksiä. Jatkuva omien tarpeiden kieltäminen voi onnistua, toisilla se purkautuu sitten keski-iässä "kriisinä". Samalla saadaan myös lapset karsinoitua "omiin" ja "vieraisiin": ainoastaan omista kannetaan huolta (jos siis niistäkään), muista ei ole sitten niin väliä.

Olisiko kuitenkin paikallaan miettiä useampia vaihtoehtoja pelkän "onnellinen ydinperhe - surkea yksineläjä" vastakkainasettelun sijasta? Tällä ajattelumallin muutoksella paitsi tunnustettaisiin esim. seksuaalisten vähemmistöjen, vanhusten, muunlaisten kuin ydinperheiden ja yksinelämisestä oikeasti pitävien ihmisten olemassaolo, myös vähennettäisiin paineita olettaa jokaisen suhteen aina kestävän ikuisesti, jolloin eroamista ei tarvitsisi pitää henkilökohtaisena epäonnistumisena eikä toisaalta huonossa suhteessa tarvitsisi sinnitellä vain yksinolemisen pelosta. Samoin ikuisen yhdessäolon paineen poistaminen voisi auttaa suhteessa olevia tutustumaan toisiinsa oikeina ihmisinä eikä vain yksinolon vaihtoehtoina. Jos suhde loppuu, siitä on oppinut ja osapuolet ovat kasvaneet ihmisinä, eikä eroamisesta tarvitse kantaa syyllisyyttä tai katkeruutta. Jos taas suhde kestää, se kestää siksi, että ihmiset oikeasti viihtyvät yhdessä, eikä siksi että "tässä on nyt sitten pakko kököttää kun kerran tuli luvanneeksi sen myötä- ja vastoinkäymiset -jutun".. Samoin lapsetkin nähtäisiin yksilöinä eikä vanhempiensa omien täyttymättömien unelmien tavoittelijoina: ehkä sitten pienet tytöt rohkaistuisivat tutkimaan maailmaa, tekemään ennakkoluulottomampia valintoja ja arvostamaan itseään sen sijaan että näkisivät elämänsä ainoana tavoitteena 'päästä naimisiin että saa pitää häät'. Ehkä pienille pojillekin asetettaisiin vähemmän paineita dominoida jokaista tilannetta (jollei muuten, niin sitten vaikka nyrkein). Ja ennen kaikkea: kaikki aikuiset kantaisivat oman osansa vastuusta kaikista lapsista, ei siten että kukin huolehtii omistaan, jos huolehtii, ja muista viis.

Annetaan ihmisille tilaa. Yksin asuessa osaa nauttia siitä, että kukaan ei kilju kurkku suorana keskellä yötä itseään ruokkimaan, asunto ei tuoksahda eltaantuneille vaipoille, sohvalla ei kökötä rupsahtanut mieshenkilö odottamassa itselleen ensin oluttarjoilua ja sen jälkeen sänkyviihdettä, kukaan ei piirtele väriliiduilla tapetteihin 'modernia taidetta' eikä tarvitse kuluttaa aikaansa istumalla koulun vanhempainilloissa itseään erinomaisina yhteiskunnan tukipylväinä pitävien ihmisten kanssa. Pelkkä kaupassakäyntikin on silkkaa juhlaa, kun ei tarvitse kuunnella ainaista kitinää karkkihyllyn kohdalla eikä vahtia joka sekunti ettei ylivilkas jälkikasvu vetäise tuosta vaan koko hyllyllistä kermaviilipurkkeja lattialle. Yksin asuminen on totta vieköön parempi vaihtoehto kuin olla niiden lastenvaunuja kaupungilla työntelevien joukossa teeskentelemässä kunnon kansalaista. Kun on rehellinen itselleen, eikä toimi niinkuin oletetaan että "kuuluu" toimia, onnellisuus on paljon kestävämpää. Onni kun ei loppujen lopuksi riipu muista vaan ainoastaan itsestä.

Nina Jokinen

Takaisin