logo_tahan
Feministinen mielipide- ja kulttuurilehti 
#5

 


 
 
 

Pääkirjoitus
 

Lyhyet
 

Vanhat numerot
 

Yhteystiedot
 

Etusivu

Ihana tumma asia


Yöjunassa matkalla kotiin mies kutsui minua  Leenaksi ja Ullaksi, vaikka sanoin olevani Kaisa. Miehen muisti pätki. Se ei haitannut, koska olin onnellinen ja söin ranskanperunoita ja lapset nukkuivat mummolassa. Sekään ei haitannut, että mies arveli leikkineensä kanssani 50-luvulla Käpylässä; olin kuitenkin ”todella kaunis tyyppi”.  En nainen, en tyttö. Tyyppi. Enkä mikään hyvä tyyppi vaan todella kaunis.

Pasilan ohi kun oli päästy, hän kertoi sen: minulla on ihana tumma asia. Ensin luulin, että ihana tumma asia oli musta mokkaminihameeni tai jokin sen alla. Mutta se olikin mustikanvärinen villatakkini, joka tosin ei ole villaa vaan jotakin samettisen pehmeää materiaalia, mutten muista mitä, näen niskalapusta aina vain COOL IRON. Joten en minäkään olisi löytänyt sopivaa sanaa. Ihana tumma asia se on. Ostin sen Hietalahden kirpputorilta 20 markalla elokuussa, ja voi kyllä siinä oli kyse välittömästä rakkaudesta!
 

* * *

”Juttuja, juttuja, juttuja, aina vaan juttuja”, sanoo nelivuotias Laila, ja olen kyllä samaa mieltä, vaikken tiedä, mistä on kyse. 

Tiskatessani Laila tuli viereen ja tahtoi tietää, mitä se on, kun ei tee mitään. Ei seiso, ei istu, ei tiskaa, ei lepää, ei nuku, ei syö, ei mitään. En minä sillä hetkellä muistanut. Lampaanrasvaa oli kaikkialla; sitä oli tarttunut altaan reunoihinkin, ja lautasia oli vaikea saada puhtaiksi. En antanut Lailan auttaa. Aloimme ”Kuka on sinun ystäväsi?” -leikkiä ja olin hermostua, kun ystäväni ei ollut selvinnyt, vaikka pesin jo paistinpannua. Lailan kysymyksistä puuttui järjestelmällisyys. Hän ei tahtonut tietää, onko ystäväni mies vai nainen, suomalainen vai ei, kuuluisa vai perhetuttu. Hän tahtoi tietää, onko ystävälläni tumma tukka, viikset, mekkoja. Olin opettaa, että Luojan tähden, selvitä ensin, onko kyseessä mies vai nainen, kun äkkiä muutin mieleni. 

Ei se merkittävä muutos ollut. Ystäväni ystävä sai veripaakkuja päähänsä ja kadotti suuria kappaleita elämästään, kun ei enää muistanut. ”Minä olen hänen muistinsa”, sanoi ystäväni, ja minä unohdin kysyä, katosivatko sanatkin. Katosivatko ensin tapahtumat ja niiden myötä sanat, vai päinvastoin? Olivatko kasvot muistissa, vaikka nimet eivät? Tiesikö hän, kuka peilissä on, mikä on peili ja miten sillä näkee, näkeekö, kun toinen kertoo, mitä näkyy?
 

* * *

Kotiäidin arki on kovaa. Naapuri hoippuu ulkona eikä saunaremontti valmistu. Ihmistä lusikoidaan metrokiskoilta ja pyörien välistä tuntikaudet, mutta muistokirjoitus tietää, millainen hän oli. Sataa, tuulee, on liian kuumaa ja joka päivä pitää syödä, että kasvaisi, edes maistaa, ja ostaa ne elintarvikkeet, tuoda kotiin ja tehdä koti, leikkiä leijonaa, rakentaa sänkyyn igluja, nukkua, herätä, lukea lehdestä vaikka vain otsikot, että tietäisi, kuka ahdistelee ketä, ja kuunnella miehen puhetta, että tietäisi enemmän, ja katsoa illalla videolta Happy Days, jossa vajotaan hitaasti hiekkaan, vaikka ajattelee vain rikoskomisario Martin Beckiä, niin, ja Lenaa, jota tämä rakastaa.

Ja vielä pitäisi muistaa olevansa nainen ja käydä vähän tuulettumassa. Minulla on monia minihameita, mutta korkokengillä en osaa kävellä. Huojun, ja korko tarttuu painostani hellepäivän asfalttiin, riuhdon irti, huojun, varpaita kivistää ja siksi sipsutan niin hitaasti, että hyvä olisi olla viisitoista vuotta vanhempi ja levinnyttä huulipunaa. Tuuli kyllä käy kivasti vaatteen alle. 

Tai voisi tarkkailla limaansa, työntää sormen vaginaan ja katsoa, tuliko paljon vai vähän, onko sitkasta, lähestyykö ovulaatio. Se kehittää ruumistuntemusta. Saattaisi muistaa olevansa. Jos edes tyyppi.

Minun mieheni mielestä ei voi viehättää, jollei joku viehäty. Minusta voi. Minusta voi kävellä yksin läpi  hämärän ja tuulisen kaupungin, uskoa silmiä kaikkialle ja viehättää, viehättää niin ponnekkaasti, että suonet pullistuvat päässä. ”Minä viehätän sinua” ei ole toiveikas harha vaan tunnollinen suoritus. Minun mieheni mielestä minä puhun viettelemisestä tai miellyttämisestä. Minun mieheni mielestä minä en ole oikeassa.

Minun mieheni mielestä Ihanassa tummassa asiassa voisi kertoa ukrainalaisesta murhaajasta, joka löytyi äitinsä pöydän alta piileskelemästä. Minun mielestäni minun mieheni on oikeassa. Hän on tarkka tämmöisissä asioissa. Kiva, ruumismyönteinen ihminen muutenkin.

* * *

Vaan mitä kuuluu ihanalle tummalle asialle? Hyvää vain, hyvää vain. Se on ollut monessa. Pienet posket ovat painautuneet sitä vasten ja sen päälle on heitetty raejuustoa ja hiekkaa. Se on lämmittänyt hartioita, kun parvekkeelta virtaa syksyilmaa olohuoneeseen. Se on ollut Neitsyt Marian huntuna. Ja Aatos, kaksivuotias, on käpertynyt sen alle, nukahtanut, kun olemme perhe sohvalla katsomassa televisiota,

(jossa näkyy valokuvat pariskunnasta, joka oli kutsuttu vieraisille huvilaan, ammuttu, pantu jääkiekkokassiin, joka öiseen mereen; ja nyt innokkaat ruumiskoirat istuvat hitaasti liikkuvien veneiden keulassa kuin olisivat elossa vain tätä hetkeä varten.)
 

TARJA PULLI
tarja.pulli@pp.inet.fi