Haastateltavana Taija Tuominen

Kerro ensin joitakin perusasioita taustastasi!

Olen syntynyt Hauholla vuonna 1962 ja asun nykyisin Hämeenlinnassa. Olen opiskellut Tampereella pääaineenani Suomen kirjallisuus ja graduni (1998) käsitteli esikoiskirjailijoiden asemaa Suomessa. (Taija Tuominen, "Heillähän on jo kasvotkin" Esikoiskirjailijatutkimus. Taiteen keskustoimikunnan julkaisuja nro 21. 1998). Itse asiassa se oli valtion kirjallisuustoimikunnan minulta tilaama tutkimus, joka sitten kelpasi myös graduksi. Tutkin siinä 63 suomalaisen esikoiskirjailijan asemaa, koulutusta, identiteettiä yms. Voitin J. H. Erkon novellikilpailun vuonna 1992, 1990 olin kolmas. Olen myös opettanut luovaa kirjoittamista yliopistoista vankilaan ja viime vuonna tein opistomatkan Iowan yliopiston kuuluisaan Writers' Workshopiin. Olen ollut tekemässä kahta luovan kirjoittamisen oppikirjaa, lisäksi olen työskennellyt toimittajana. Tällä hetkellä toimin kirjallisuuden läänintaiteilijana Hämeen taidetoimikunnassa.

Ennen opiskelua Oriveden opistossa ja Tampereen yliopistossa ehdin valmistua kartanpiirtäjäksi karttaakaan sen jälkeen piirtämättä. Olin työssä vankilassa, mielisairaalassa ja kirjastossa - ne olivat siis vaellusvuoteni, ennen kuin sain otteen siitä mikä minua todella kiinnostaa ja mitä haluan tehdä.

Mitä luovassa kirjoittamisessa sitten oikeastaan voi opettaa? Stereotyyppisten rakenneratkaisujen toistamisen ja kliseiden välttämistä? Asennoitumista omiin teksteihin ja niiden muokkaamiseen?

Luovan kirjoittamisen opettaminen on Suomessa sellainen ikuisasia, josta keskustellaan jatkuvasti seminaareissa ja lehtien sivuilla. En tiedä mistä se johtuu, mutta vasta nyt luovan kirjoittamisen opettaminen aletaan hyväksyä, vaikka esimerkiksi musiikissa ja kuvataiteissa on voitu teoriaa yms. opettaa iät ja ajat ilman, että se kyseenalaistettaisiin. Meillä on kaksi teoriaa: 1) luovaa kirjoittamista ei voi opettaa, vaan on ernopaasilinnamaisesti elettävä sellainen elämä, että voi kirjoittaa (ja jokaisen elämässähän nämä asiat ovat, on vain eri asia tajuta se) ja 2) luovaa kirjoittamista voi opettaa kuin mitä tahansa muutakin taiteenalaa.

Suomessa on ollut vallalla ajatus, että kärsimys kristallisoi ja kirjailijat syntyvät jossain pystymetsässä ja kirjoittamisen taito on sisäänasennettu lahja, johon ei voi mitenkään vaikuttaa ja kaikki kirjoittajakurssit yms. koulutus vain tasapäistää kirjoittamisen ja putken päästä tulee kirjoittajia, jotka kirjoittavat kaikki samalla tavalla. Tästä ei todellakaan ole kysymys. Jo esikoiskirjailijatutkimuksessani selvisi, että lähes kaikilla oli kirjoittajakoulutusta (viikonloppukurssista teatterikorkean dramaturgiaan tai vuoteen kansanopistossa).Vastaajat erityisesti korostivat koulutuksen merkitystä, tasoa, ja pitkäjänteisyyttä. Oikeastaan uusi pystymetsä Suomessa onkin sekava kirjoittajakoulutus. Meillähän on aika lyhyet perinteet tällä alalla verrattuna esim. Yhdysvaltoihin, missä pääsääntöisesti esikoisteokset hiotaan/prepataan kustannuskynnyksen yli yliopistojen luovan kirjoittamisen ohjelmissa. Luovasta kirjoittamisesta voi myös väitellä kuten mistä tahansa aineesta.

Voidaan myös olla eri mieltä siitä, pitäisikö käyttää termiä "opettaa", "ohjata" tai vaikka "vietellä". Se nyt on sivuseikka. Viime kädessä tietenkin kirjoittajan omat lahjat ratkaisevat, niitä ei voi siirtää kirjoittajaan, eihän jalattomastakaan tehdä juoksijaa. Mutta lahjattomimmastakin kirjoittajasta tulee ainakin hyvä lukija. Tietenkin koulutus ja tavoitteet riippuvat aina ryhmästä, siitä millaisia oppilaat ovat. Kun opetan hyvin iäkkäitä vanhoja harrastajakirjoittajia (joiden tavoite on yhdessäolo ja tekstin julkaiseminen yhdistyksen joululehdessä) tai toisaalta yliopistolla kirjallisuuden opiskelijoita (joiden lähtötaso ja tavoitteet ovat aivan erilaiset), ero on sanomattakin selvä, ja luentojeni runko, harjoitukset ja palaute ovat erilaiset.

Joka tapauksessa voidaan opettaa tekniikoita, siis pelivälineitä (miten eri tavoin voi tehdä dialogia yms.). Voihan jokainen oppia tekniikat itsekin, mutta näin säästetään aikaa. Ja kun pelivälineet hallitsee, voi irrotella, vaikka rikkoa ns. "säännöt". Voidaan opettaa myös ammattimaista asennoitumista omaan tekstiin: objektiivista suhtautumista ("kill your darling"), kykyä muokata sitä ja kykyä lukea muiden tekstejä ja oppia myös niistä. Lukeminen ja kirjoittaminenhan kulkevat käsikädessä. Voidaan avata kirjoittajassa sisäisiä lukkoja, solmuja, joita hän ei itse huomaa. Näyttää eri vaihtoehtoja ja avata ovia kirjoittajan päässä. Kirjoittajakoulutus antaa myös aina aikaa ja samanhenkistä seuraa. Se myös pakottaa tekemään töitä - sopii hyvin "elämä alkaa huomenna" -ihmisille. Itse en olisi varmaan saanut koskaan mitään aikaiseksi ilman Oriveden opiston kirjoittajakoulutusta.

Sanoit jossain kirjoittaneesi Tiikerihaita kymmenen vuotta, joten ilmeisesti kynnys jättää käsikirjoitus kustantajalle oli korkealla? Oliko tekstin pitkäjänteinen hiominen perusteltua (joko joistakin psykologisista syistä tai laadun takia) vai ajatteletko nyt, että olisit yhtä hyvin voinut yrittää jättää jonkin aiemman, vähemmän valmiin version?

Tein todellakin Tiikerihaita kymmenen vuotta. Jo Erkon kisassa -90 Tiikerihain alkuluku oli irrallinen novelli ja voittoteksti vuonna 1992 oli varhainen käsikirjoitusversio. Kynnys kustantajalle ei kuitenkaan ollut korkea, opiskelu, muut työt ja saamattomuus olivat syynä, sillä useat vuodet 1990-luvulla käsikirjoitus lojui pöytälaatikossa ja ystävätkin jo kyselivät, että missä se viipyy. Minä makasin sohvalla ja sanoin, että viimeistelen. Näin pääsin kysyjistä eroon. Lopulta aktivoiduin ja kaivoin tekstin esiin. Totuus on, että aika on muokannut ja hionut sitä, ehkä tiiviimpään ja kirkkaampaan suuntaan. Alkuperäiset versiot olivat todella banaaleja. Laatu siis on muuttunut ja sisältö myös. Vasta pari vuotta sitten päätin, että äiti on tapettava lopussa; muuta vaihtoehtoa ei ole. Ehkä tekstin muuttumisessa näkyy myös oma kehitykseni, niin ihmisenä kuin kirjoittajana. En ole enää identiteetiltäni, kirjoitustaidoltani tai maailmankuvaltani sama ihminen kuin se, joka 1990-luvun alussa ryhtyi kirjoittamaan kirjaa äidistä ja tyttärestä. Mukaan ovat tulleet myös postmodernit heitot: "Me kaikki olimme metsän poikki käveleviä tiikereitä ja minä rakastin sitä suurta perheetöntä maailmaa, jossa ylistettiin juurettomuutta ja pohdiskeltiin itse tehtyjä valintoja." (148). Yhtä lailla mukaan on ollut kilpailuyhteiskunta - syö tai tule syödyksi, toisia loukatessa varmistuu oma menestys jne.

Onko sinulla jokin henkilökohtainen suhde feminismiin?

Minulla on aina ollut henkilökohtainen suhde feminismiin, se on läheinen, lämmin, itsestään selvä asia. Jokainen nainen, joka väittää, että ei ole feministi, on ääliö. Sillä viime kädessähän siinä on kyse tasa-arvosta.

No, millaisia havaintoja olet tehnyt sukupuolijärjestelmästä suomalaisessa kirjallisuusmaailmassa? Nythän juuri Hesarissa uutisoitiin, etteivät siellä ainakaan rahat tasaisesti jakaudu...

Kun tutkii tuoreita kirjailijamatrikkeleita, niin huomaa, että naiset ovat rynnistäneet kirjamarkkinoille vuosikymmen vuosikymmeneltä. Naiset ovat matrikkeleissa jo enemmistönä ja heiltä julkaistaan enemmän, mutta silti miehet pääsevät enemmän esille. Kirjailijapalkintojen historiat osoittavat, että arvostetuimmat ja suurimmat palkinnot ovat menneet etupäässä miehille. Eino Leinon seuran palkinnoista vuodesta 1956 vuoteen 1999 miehille on mennyt 33 kappaletta ja naisille 11. Aleksis Kiven palkinnossa suhde näyttää samalta: miehille 32 kertaa, naisille 13. Finlandia-palkinto on mennyt miehille 10 kertaa ja naisille 6 kertaa. Gummeruksen Kaarlen päivän palkinto 16 kertaa miehille ja naisille 15. Kirjakauppojen ja kirjastoseuran "Kiitos kirjasta" on sentään myönnetty naiselle 18 kertaa ja miehelle 16 kertaa. Olvit ja Johtolangat ovat olleet miesten heiniä, paitsi että dekkarikirjailija Leena Lehtolainen on sentään kerran saanut Vuoden Johtolanka -palkinnon.

On jo lähes klisee, että miehet lukevat miesten kirjoittamia kirjoja ja naiset lukevat naisten kirjoittamia kirjoja. Naiset, jotka puhuvat ja kirjoittavat rumia, hätkähdyttävät aina enemmän kuin huonotapaiset pojat. Uskon, että koska olen naisena kirjoittanut Tiikerihain, olen saanut ylimääräisen "julkisuuslisän". Entä jos sen olisi kirjoittanut mies? Jännää on myös se, että olenkin päässyt "jätkien sakkiin"!! Minua verrataan Salamaan, Turkkaan, Kalervo Palsaan, Juha Seppälään, Arto Salmiseen, Petri Tammiseen yms.

Tutkimusten mukaan naisten kirjoittamat tekstit luetaan vielä enemmän kirjoittajan lävitse ja kun nainen on kirjoittanut seksikohtauksen, herkästi ajatellaan, että onpas tyttö tehnyt empiirisiä tutkimuksia. Eeva-lehti halusi minun paljastavan jonkin trauman lapsuudestani ja kertovan äitisuhteestani. Kieltäydyin. En puhu omaelämäkertaisuudesta ja ihmissuhteistani. Naiskirjailijat ovat myös itse syypäitä siihen, että naisten kirjoittama kirjallisuus halutaan lukea enemmän kirjoittajan läpi kuin miesten kirjoittama, kuka käskee esitellä perhettä ja sitä kenen vieressä nukkuu vai nukkuuko kenenkään vieressä.

Tiikerihaita arvostellessa mieskriitikot ovat olleet varautuneempia, hämmentyneempiä ja puhuneet enemmän inhorealismista. Naiset ovat lukeneet kirjaa tarkemmin ja todenneet muun muassa, ettei enää ole olemassa niitä säädyllisiä ja häveliäitä naistunnerekistereitä. Mutta toisaalta juuri naiskriitikot ovat olleet niitä, jotka ovat pyrkineet yhdistämään kirjan tekstin minun elämääni. Johtuuko se sitten siitä, että naiset ja miehet lukevat kirjaani eri tavoin? Naiset eläytyvät siihen, mutta miehet lukevat sen tarinana modernista Ryysyrannasta.

Luuletko, että kyse on naisten ja miesten erilaisista tavoista lukea (mitä tahansa) kaunokirjallisuutta? Vai siitä, että Tiikerihain päähenkilön kokemusmaailma on jollakin niin perustavalla tavalla naisen kokemusmaailma, että miesten on paitsi vaikea alkeellisestikaan samastua siihen myös vaikea uskoa kenenkään lukijan (naisenkaan) voivan siihen samastua?

Ilmeisesti kyse on silti erilaisesta lukutavasta - vaikka en haluaisi uskoa siihen. Mutta miten miehet lukisivat Tiikerihaita, jos sen olisi kirjoittanut mies? Mielenkiintoista! Tiikerihain kokemusmaailmaan voi olla vaikea naisenkin samastua, ehkä siihen voikin samastua "tietynlainen ihminen". Ihminen, joka on kokenut jotain elämässään, kärsinyt, tietää jotain Tiikerihain maailmasta, ihmissuhteista. Sain muuten juuri tekstiviestin Bosniasta, YK-sotilaalta, joka oli lukenut Tiikerihain vartiossa ja saanut siitä "vaikuttavan järkytyksen".

Minua on hämmästyttänyt se, että kaikissa lukemissani arvioissa/ referaateissa joko nähdään Tiikerihaissa kuvattavan osoittelevasti synkkää ja onnetonta perhehelvettiä tai sitten korostetaan, että sen tarkoitus on aiheuttaa täysin itsetarkoituksellisesti lukijassa inhoa ja kuvotusta ja "rikkoa rajoja" aina hauskuuteen asti. Ehkä olen vain yleisesti lukijana turtunut joihinkin käyttämiisi tehokeinoihin, mutta en osannut kokea kirjan perussävyä oikein miksikään muuksi kuin melankoliseksi "sosiaalisen tuolla puolen olemisen" tunnemaisemaksi.

Tiikerihaista on valtavasti erilaisia tulkintoja, kuten myös mielipiteitä, hyvin tunteenomaisia puolesta ja vastaan (soittoja ja kirjeitä tulee...) Se on uinut tunteiden pesään.

Totta on, että Tiikerihain kohdalla puhutaan inhorealismista. Minun mielestäni se on vielä kaukana kaikesta inhorealismista kuten ehkä naturalismistakin. Kenties teen joskus inhorealistisen kirjan, kenties en - se on toinen asia. Olen kanssasi samaa mieltä, perussävyltään teokseni on melankolinen. Sitä tavoittelin. Ja ennen kaikkea minun mielestäni siitä nousee pintaan suru. Olen ihmetellyt sitä miten ihmiset päivittelevät eritteitä ja niillä mässäilyä. Mielestäni ne kerta kaikkiaan kuuluvat ko. henkilöiden maailmaan ja niiden määrä on vakio. Täytyy sanoa, että ne tulivat jopa täysin tiedostamatta. En tarkoituksellisesti halunnut hätkähdyttää ketään lukijaa. Kirjoitin vain kuten parhaaksi näin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, ei itselläni eikä teoksen henkilöillä. Kirjoitin kaltaiselleni ihmiselle (kuten Matti Pulkkinen hienosti sanoo).

Kyse on myös irrallisuudesta, kiintymättömyydestä, alusta loppuun. Päähenkilöt eivät koskaan ole kuuluneet mihinkään, eivät koskaan opi kuulumaan mihinkään eivätkä itse asiassa surustaan huolimatta edes halua kuulua mihinkään. Eräs teema on vapaus, mutta vapaus on vapautta kiintymisestä. Heidän maailmassaan kiintyminen on muodostunut riskiksi. Muutenkin vallalla ovat viidakon lait - meno on samaa, ollaan navetassa tai yliopistossa.

Näiden miljöiden rinnastamisessa olikin oma koomisuutensa. Voisiko kirjaa lukea niin, että kyseessä on myös jonkinlainen suomalaisen "kaupunki vs. maaseutu" -tematiikkaa käsittelevän kirjallisuustradition ironinen nurinkääntäminen? Siis heitto koko sen perinteen suuntaan, jossa "aito" maaseutuelämä itsestään selvästi liittyy johonkin ne viidakon lait ylittävään "yhteisöllisyyteen" (olipa kyseinen yhteisöllisyys sitten esitetty lämpimänä ja myönteisenä tai ahdistavana ja tukahduttavana)?

Kyllä. Rinnastin miljööt aivan tarkoituksella, ironiallakin.

Tavallaanhan Tiikerihaikin käsittelee päähenkilön kokemaa jännitettä kiinnittymisen/kodin ja kiinnittymättömyyden/kodittomuuden välillä. Se "koti", josta kertojaminä emotionaalisesti pyrkii irtautumaan, on kuitenkin poikkeuksellisen puhtaasti esisymbolinen, esisosiaalinen, yksityinen. Suhde äitiin ei kai oikein ole mitään alkeellisestikaan "sosiaalista" - onhan äiti liian ennustamaton voidakseen edes vakavassa mielessä asettaa tyttärelleen joitakin tiettyjä odotuksia, joiden toteuttaminen olisi teoriassakaan mahdollista.

Äidillä ja tyttärellä on riippuvuussuhde. Sairas sellainen. Äitihän tarvitsee tytärtään todisteeksi omasta olemassaolostaan. Tytär joutuu pitämään häntä hengissä olemassaolollaan. Mutta sääntöjä ei ole, lait ovat edelleen ne viidakon lait.

Naiset ovat hulluja, hurjia, pahoja, kylmiä, kovia ja miehet ovat heikkoja. Kaikki Tiikerihain miehet ovat heikkoja, saamattomia nahjuksia, niistä ei ole mihinkään. Ne ovat nöyriä koiria. Naiset eivät tarvitse heitä, mutta eivätpä he tarvitse toisiaankaan.

Eivätkö? Luinko kertomusta väärin, kun luin, että vasta sittenhän varsinainen epätoivo ja tyhjyys oikeastaan syntyi , kun äiti oli jo kuollut (ts. kertojaminä oli jo päättänyt antaa hänen kuolla). Voisi melkein lukea Tiikerihain julistavan, ettei tarve kiinnittyä johonkuhun itsen ulkopuolella ja täysin järjetön uskollinen rakkaus (äitiin) ole lainkaan vaarassa, vaikka sillä ei olisikaan Sosiaalista suojanaan. Sidehän on katkaistavissa vain äärimmäisellä väkivallalla ja tuhoisin seurauksin...Kun päähenkilö kuitenkin on sellainen että häneen hyvin voi samastua, niin eikö tule todistetuksi, että elämä perinteisen sosiaalisen tuolla puolen on emotionaalisesti mahdollista. Vai oliko tarkoitus sittenkin esittää jokin poikkeuksellisen onneton ihmiskohtalo/ patologinen yksilö ja saarnata että päähenkilön halu ja kyky asettua isien heteroseksistis-familistisen järjestyksen tuolle puolen (siis suoraan ja itsestäänselvästi, ilman mitään erillistä irrottautumiskapinaa) onkin hänen tuhonsa lähde ja aiheuttaa kärsimystä?

Sitä ei ole tarkoitus saarnata. Päin vastoin. Se on hänen ainoa pelastuksensa lopulliselta tuholta. Eihän päähenkilö ehjänä selviä, varpaat kastuvat kyllä. Jos hän asettuisi siihen maailmaan, silloin tuho olisikin väistämätön ja ongelmat suurempia. Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa elää kuin individualistisesti asettua kaiken perinteisen ylä- ja ulkopuolelle.

Useat lukijat lukevat ja tulkitsevat myös lopun eri tavoin. Joku näkee lopun päähenkilön unena, joku niin että se tapahtuu realistisesti kirjassa, joku ahdistuu, joku voi pahoin ja joku vapautuu. Ehkä vastaukseni asiaan on viimeinen lause: "Pelkkiä painajaisia". Toisaalla väitän, että elämä "perinteisen sosiaalisen" tuolla puolen on emotionaalisesti mahdollista - kaikesta huolimatta. Näinkin voi elää. Ehkäpä itsekin uskon siihen... Mitä Gide nyt sanoikaan - perheet, vihaan teitä, olette suljettuja koteja, onnen mustasukkaisia vartijoita....

Mitä ylipäänsä ajattelet itse kulttuurisesti vallitsevista tavoista ajatella kotia, yksityisyyttä, vanhemmuutta jne.?

Nykyisenä aikana perinteiset arvot, avioliitot, häät jne. ovat singahtaneet jälleen suunnattomaan suosioon ja arvostukseen. Minua ei kiinnosta suku, vaan ystävien juhlat ja oma elämäni, yksityisyyteni, se, että saan elämässäni tehdä tasan sitä mitä haluan, eikä se kuulu kenellekään. Koti? Ainoana lapsena oma koti, yksinäisyys, yksin asuminen on ainoa vaihtoehto. Suku? Minun sukuni ja "perheeni" muodostavat hyvät ja läheiset ystäväni. Meidän oma "turvapiirimme". Vanhemmuus? Outo, vieras asia, ollut aina sitä, ei kiinnosta lainkaan, eikä ole koskaan kiinnostanut, minulla ei ole tarvetta monistaa itseäni.

Sanoit että henkilökohtaista palautetta on tullut paljon. Onko jäänyt mieleen joitakin erityisen osuvia/yllättäviä/raivostuttavia kommentteja?

Hmm. YK-sotilas tuli jo. Otetaan posiitivisia ensin. Päihdehuollon lääkäri soitti ja kiitti alkoholismin kuvauksesta ja Lapin aluesairaalan lastenpsykiatrian osastolta soitettiin ja soittaja kertoi, että on luennollaan juuri kertonut, että heidän potilaansa tulevat tällaisista Tiikerihain äitihelveteistä. Muutamassa ns. ongelmanuorten ryhmässä on kirjaa luettu ja keskusteltu siitä. Palautetta on tullut kaikenikäisiltä. Moni vieras on tullut halaamaan ja kiittämään, moni on soittanut ja vielä useampi kirjoittanut. He ovat itkeneet, ahdistuneet ja vapautuneet. Eräs 60-vuotias nainen kirjoitti, että uskalsi Tiikerihain jälkeen sanoa ensimmäisen kerran eläessään sanoa vanhalle äidilleen "Haista vittu", tosin itsekseen sen jälkeen kun oli sulkenut luurin äidin puhelusta - oli helpottanut. Moni on kirjeissään paljastanut ja tilittänyt hyvinkin intiimisti oman elämänsä. Monet kiittävät suoruudesta ja rohkeudesta. Jotkut mielenterveysongelmaiset ovat (positiivisessa mielessä) roikkuneet perässä melkein riesaksi asti.

Yleensä - kun olen kymmenen vuotta pyörinyt kirjallisella kentällä - kirjoittavia ihmisiä hiukan kartetaan, pidetään kapakassa "välimatkaa", ei tulla luo. Minulla on täysin päinvastoin. Pitää ainakin tässä kotikaupungissa melkein paeta liian kiihkeätä seuraa. Ei pysty aina olemaan yksin halutessaan (ei pahasti haittaa - olen hyvin sosiaalinen ihminen). Hyväntahtoista ystävällistä keskusteluseuraa riittää ja muutakin riittäisi. En ole varmaan eläessäni saanut näin paljon ehdotuksia muustakin kontaktista - molemmilta sukupuolilta. Negatiiviset henkilökohtaiset palautteet eivät oikeastaan kulkeudu minulle asti, olen sen verran "vahva", että minulle ei sanota niitä. Kuulen välikäsien kautta kommentteja karmeasta kielestä ja oksettavista asioista, joista ei pitäisi kirjoittaa. "Mikä sitä Taijaa vaivaa, kun sen pitää niin karmeita kirjoittaa?" Näen itse negatiivisen palautteen vain poiskäännetystä päästä ja hiljaisuudesta. Tietenkin kateellisten heittoja on tullut, mutta ne ovat aina oma asiansa. Eräänä päivänä oli puhelinvastaajassa viesti: "Mulla on terävä veitsi. Mä tapan sut. Sun henki on vaarassa kun mä lähden liikenteeseen". Tunsin kuitenkin humalaisen äänen. Kerta ei ollut ensimmäinen.

Haluaisitko vielä lähettää jotakin terveisiä Raijakoon lukijoille?

Elämä on hieno asia, upea seikkailu, toteuttakaa itseänne ja tehkää juuri niin kuin haluatte, sillä onnellisia ovat ne, joiden ei tarvitse selittää kulkemisiaan. Älkää sortuko sovinnaisuuksiin.

(haastattelijana Kaisa Luoma)

Takaisin