Olipa kerran feminismi

Kaikki ovat varmaankin kuulleet sen "virallisen" perustarinan feminismin historiasta. Ensin naiset halusivat vain ne samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin miehilläkin oli. Sitten havaittiin tämän tarkoittavan miehen asettamista normiksi ja mentiinkin saman tien toiseen ääripäähän: korostettiin eroa ja naiseuden erityislaatua aina essentialismiin saakka. Nyt ollaan kuitenkin päästy tämän yksioikoisen vastakkainasettelun yli, tilaan jossa olemme tietoisia tästä feminismin menneisyydestä ja sen (molemmista) virheistä. Nyt - näinhän meille on kerrottu - feminismi on ennen kaikkea vivahteikasta. Se on moninaista, naisten välisiä eroja kunnioittavaa ja suhteellisuudentajuista. Se ei oleta yhtä ainoaa naisnäkökulmaa tai naiskokemusta - mutta ei tahdo myöskään tehdä naisista miehisen mallin mukaisia ihmisiä. Joten kaiken kaikkiaan: jollei meillä ehkä olekaan nyt naisnäkökulmasta historian tasa-arvoisin maailma, niin ainakin meillä on historian parasta feminismiä. Tai ei feminismiä, vaan feminismejä, kuten kuuluu aina muistaa mainita. Tätä feminismin uusinta tilannetta on kutsuttu postmoderniksi feminismiksi, postfeminismiksi tai milloin miksikin.

Miksei tämä tarina kuulosta oikein vakuuttavalta - saati sitten tyhjentävältä? Olisiko muita tapoja kertomuksellistaa feminismin historiaa?

Kokoelmasta The Sexual Liberals and the Attack on Feminism (Pergamon Press 1990) löytyy tälle "viralliselle" tarinalle suorastaan pelottavan uskottavia vastakertomuksia. Niissä "kehitys" 70-lukulaisesta feminismistä 90-lukulaiseen ei näyttäydy niinkään vanhojen hedelmättömien vastakkaisuuksien ylittämisenä ja kumoamisena, vaan pikemminkin paluuna takaisin vanhaan sukupuolisokeuteen, liberaalihumanistisen retoriikan uudelleenelpymisenä ja feminismin "sisäisen kritiikin" kaapuun naamioituneena patriarkaatin takaiskuna. Ennen kaikkea se on tarkoittanut niin innokasta luopumista kaikesta vähänkään "essentialistiseen" tai "kollektivistiseen" vivahtavasta, että samalla on unohtunut kuin huomaamatta myös se, minkä perustella tämä "essentialistinen" ja "kollektivistinen" feminismi oli liberalistista diskurssia kritisoinut.

Onko feminismi nyt siis kulkenut viime vuosikymmenet kohti vivahteikasta moniäänisyyttä vaiko ehkä sittenkin kohti hampaatonta sukupuolisokeaa liberalismia? Tarjotakseni hiukan diskurssinäytteitä tämän kysymyksen pohdinnan pohjaksi esittelen otteita parista em. kirjaan sisältyvästä vastatarinasta (Catharine A. McKinnon: "Liberalism and the Death of Feminism" ja Janice G. Raymond: "Sexual and Reproductive feminism") sekä Aamulehden sivuilla juuri äskettäin rakennetusta feminismistä.

Toimiva yksilösubjekti vapaine valintoineen

Janice G. Raymond on selvästi kuullut feminismin "virallisen" kehitystarinan, sillä myös hänen vastatarinassaan esiintyy tämä paljonpuhuttu ilmiö "vivahteikkaampi feminismi" - mutta tällä kertaa ironisesti lainausmerkeissä.

"Olipa kerran," aloittaa Raymond tietoisena tarinansa tarinaluonteesta, "feministinen yksimielisyys siitä, että naisten valinnat ovat patriarkaatin rakentamia, kuormittamia, kehystämiä, heikentämiä, rajoittamia, kaventamia, pakottamia ja muotoilemia. [...] Puhuimme tavoista, joilla naiset ja nuoret tytöt totutettiin prostituutioon, sopeutuivat pahoinpitelyyn ja ohjattiin matalapalkkaisiin roskatöihin." Sitten kuitenkin Raymondin mukaan jostakin ilmaantui tämä "vivahteikkaampi" näkemys feminismistä. Sen mukaan piti varoa naisten esittämistä pelkästään objekteina ja uhreina, jotka eivät itse pysty vastuullisiin päätöksiin. "Joidenkin naisten mielestä tällaiset sanat olivat tuttuja, he olivat kuulleet ne ennenkin, mutta feministiset diskurssianalyytikot eivät vaikuttaneet erityisen kiinnostuneilta jäljittämään niiden yhteyksiä siihen, minkä ’vanhanaikaiset’ feministit luokittelivat liberaaliksi patriarkaaliseksi puhetavaksi."(103)

Tämän uuden vivahteikkuuden myötä feministit asettuivat puolustamaan naisten seksuaalisia ja reproduktiivisia vapauksia vedoten naisen "vapauteen valita" - eli käyttäen vanhaa liberaalia diskurssia, nyt vain oletetusti feminististen päämäärien hyväksi. "Feministinen seksuaalinen ja reproduktiivinen liberalismi peräänkuuluttaa ’vivahteikkaampaa’ näkemystä naisista ja maailmasta. Tämä feminismi esittää monien naisten ’valitsevan’ prostituution, pornografian ja sijaissynnyttäjyyden kiinnittäen vain hyvin pintapuolisesti huomiota siihen, miten nuo ’valinnat’ ovat naisten todellisuuden miesmääritteisen rakentumisen kuormittamia. Lisäksi liberaalit ovat sitä mieltä, että koska naiset oletetusti tekevät nämä valinnat, feministien tulisi ottaa uudelleenharkintaan se, miten prostituutio, pornografia ja sijaissynnyttäjyys eivät ole monoliittisesti naisia alistavia, vaan mahdollisesti myös vapauttavia" (105). He toistavat loitsunomaisesti sitä, että naiset eivät ole vain passiivisia uhreja, vaan myös toimijoita. "Uusien lähestymistapojen, niin sanotaan, täytyy huomioida naiset toimijoina tässä ’kulttuurissa’ sekä se, miten naiset luovat, käyttävät ja merkityksellistävät pornografiaa ja sijaissynnyttäjyyttä tavoilla, joita patriarkat eivät ole suunnitelleet. Naisia saatetaan käyttää hyväksi, mutta naiset vuorostaan käyttävät pornoa ja sijaissynnyttäjyyttä omien intressiensä mukaisesti. Avainsana liberaalissa sanastossa on naisten toimijuus." Tässä ajattelutavassa on kuitenkin Raymondin mukaan yksi suuri ongelma: "Se löytää todisteita naisten toimijuudesta itse pornografian ja sijaissynnyttäjyyden instituutioiden sisällä. Se sijoittaa naisten toimijuuden ensisijaisesti miehisen herruuden ’kulttuurin’ sisälle. Se siirtää huomion näiden järjestelmien tuhoamiseen tähtäävästä analyysistä ja aktivismista niiden oikeuttamiseen (109)"

"Se, kuinka naiset päätyvät tahtomaan, haluamaan ja valitsemaan sen, minkä miehet tahtovat heidän valitsevan ei kuulu liberaaliin agendaan. Juuri tämän kompleksisuuden ’vivahteikkaampi’ feminismi yksinkertaistaa". Radikaalifeministit eivät Raymondin mukaan koskaan ole kieltäneet alistettujen naisten toimijuutta. "Mutta radikaalifeministit ovat paikantaneet naisten toiminnan, heidän tekemänsä valinnat, näiden alistavien instituutioiden vastustamiseen, eivät naisten mukautumiseen niihin." (109)

Raymond kirjoittaa selvästi amerikkalaisten "seksisotien" kontekstissa. Tällöin asetelmat olivat sellaiset, että liberalistista diskurssia käytettiin aivan tiettyjen sisällöllisten näkemysten puolustamiseen ja liberaalin diskurssin kriitikot asemoituivat myös sisältökysymyksissä vastakkaiselle puolelle. Niinpä Raymond ei vaikuttaisi pitävän kovin selkeästi erillään näitä kahta keskustelun tasoa, ts. ottavan huomioon sitä, että suhtautumisessa pornon ja sijaissynnyttäjyyden instituutioihin voi olla feministien kesken eroja myös siinä tapauksessa, että näistä onnistutaan puhumaan minkäänlaisiin naiivin liberalistisiin diskursseihin turvautumatta. Raymond kiinnittää joka tapauksessa havainnollisesti huomiota siihen tapaan, jolla liberalismin retoriikka toimii: se toimii ennen kaikkea yksilöllisen valinnan idean varassa. Siitä, että jotkut naiset tässä ja nyt konkreettisesti osallistuvat joidenkin instituutioiden toimintaan, päätellään, että nämä naiset ovat jo toisella paljon abstraktimmalla tasolla tehneet "valinnan" näiden instituutioiden puolesta: he haluavat valita nämä instituutiot "sinänsä". Tällä oletetulla kontekstittomalla "valinnalla sinänsä" perustellaan sitten joitakin erityisempiä poliittisia vaatimuksia: koska valinta on joka tapauksessa jo tehty, tätä valintaa olisi "helpotettava" tai sen sivuvaikutuksia olisi lievitettävä. Harva liberaalihan vaatii vain yksilöille oikeutta valintoihin - lisäksi vaaditaan valintojen ikävien sivuseurausten vähentämistä, ts. tasapuolisesti kaikkien instituutioiden sisäistä muutosta, niiden muuttamista "naisystävällisemmiksi".

Vaikka Raymond väittääkin liberaalin diskurssin siirtävän huomion ”näiden järjestelmien [=porno ja sijaissynnyttäjyys] tuhoamiseen tähtäävästä analyysistä ja aktivismista niiden oikeuttamiseen (109)”, hän ei vaikuttaisi tässä yhteydessä konkreettisesti kuvaavan niinkään instituutioiden oikeuttamista, vaan ennemminkin sitä prosessia, jonka kautta liberaali diskurssi sivuuttaa ja väistää kysymyksen kyseisten järjestelmien oikeuttamisesta. Se on jo lähtökohtaisesti aina kaikkien järjestelmien ”sisäisen uudistamisen” kannalla eikä näe tämän olevan edes mikään varsinainen valinta.

Abstrahoinnista: sukupuolineutraaliusko feminististä?

Catharine McKinnonin puhuu myös imperfektissä vanhoista paremmista ajoista. Silloin naisliike kritisoi raiskausta miesten naisiin kohdistamana väkivaltana, sotaa miehisenä ejakulaationa, vaginaaliorgasmia joukkohysteerisenä reaktiona, se kritisoi avioliittoa ja perhettä, jopa satuja, rakkautta ja seksiä. Ja mikä tärkeintä, se myös kritisoi sellaisia pyhiä käsitteitä kuten valinta, sopimus ja tasa-arvo.

Myös McKinnon kirjoittaa tästä liikkeestä me-muodossa ja kiinnittää huomiota erityisesti abstrahointiin liberalistisen diskurssin tukijalkana: "Kaikkiin näihin kritiikkeihin sisältyi abstrahoinnin kritisointi miehisen ylivallan strategiana.[...] Huomasimme, että abstraktiot olivat tapa peittää näkyvistä todellinen sukupuolittunut todellisuus. Tältä perustalta tämä liike tuotti systemaattista, säälimätöntä, syvän materiaalisperustaista ja empiirisesti kurinalaista kritiikkiä naisten todellisten elämien miesmääräytyneisyyttä kohtaan ja niitä kiiltokuva-abstraktioita kohtaan, jotka saivat ne näyttämään muulta kuin miesmääräytyneiltä [...] Tämä liike sanoi, että jokainen asia oli naisasia ja jokainen paikka naisen paikka." (4) Tältä pohjalta se McKinnonin mukaan näki yhteyksiä erilaisten ensi silmäykseltä toisiinsa kuulumattomien käytäntöjen ja instituutioiden välillä. Se yritti katsoa kaikkea naisnäkökulmasta, kysyä kaikesta: "Onko se hyväksi naisille?"

McKinnon kuvaa nostalgisesti tätä liikettä, jolla oli suuret odotukset tulevasta ja joka näki paljon olevan politisoitavissa: "Ennen kaikkea tämä liike uskoi muutokseen. Sen tarkoituksena oli muuttaa kieli, yhteisö, hengen ja ruumiin ja mielen elämä, aineellisuuden ja älyn määritelmät, oikean ja vasemman merkitys, oikean ja väärän merkitys, vallan muoto ja luonne" (6) "Sanoa että henkilökohtainen on poliittista tarkoitti muun muassa sitä, että sillä, mitä päivittäin teemme on väliä". Henkilökohtaisen poliittisuus perustuu siihen, ettei ole mahdollista asettua puolueettomaksi, vaan jokaisesta tulee itse elävä osa kaikkia niitä vallitsevia järjestelmiä, joista hän ei tietoisesti irtisanoudu:"You become what you do not resist". (5)

"Sitten jotakin tapahtui [...] Se, minkä liike oli identifioinut kaikkialle tunkeutuvaksi perustavaksi naisten alistukseksi ja riistoksi muuttuikin "lain sukupuoliperustaisiksi luokitteluiksi"[...] Niinpä ns. sukupuolineutraaliutta " sen sivuuttamista, mitä nimenomaan naisille tehdään ja se kuka sen tekee - alettiin kutsua feministiseksi positioksi" (6)

Erityisesti McKinnon nostaa esiin muutoksen suhtautumisessa "yksityisyyden" ajatukseen: naisliike oli perinteisesti kritisoinut yksityisen ja julkisen välille vedettyä rajaa ja nähnyt juuri "yksityisyyden" naisten alistamisen ensisijaiseksi alueeksi. Sitten kuitenkin abortti dekriminalisoitiin vedoten yksityisyyden suojaan. Yhtäkkiä liikkeelle naisten oikeus aborttiin olikin oikeus yksityisyyteen. Enää ei kysytty, mikä oli naisille hyväksi, vaan naisille piti vain saada mukaanpääsy erotuksetta kaikkeen, oli taattava heille asema miesten rinnalla kaikissa instituutioissa. Siirryttiin selvästi individualismiin: kukaan ei enää uskaltanut puhua kenenkään muun kuin itsensä puolesta.

Liberalismi , jota McKinnon kutsuu "miehisen ylivallan tämänhetkiseksi hallintaideologiaksi" on hänen mukaansa se, mikä erottaa 70-lukulaisen naisliikkeen 90-lukulaisesta liikkkeestä - "jos tätä nykyistä nyt voi kutsua liikkeeksi". Siinä missä feminismi on yhteiskunnallista ja kriittistä, liberalismi on naturalistista ja voluntaristista: se olettaa meillä olevan valinnanmahdollisuuksia, joita meillä ei todellisuudessa ole. "Ja siinä missä feminismi on säälimättömän poliittista ja puhuu vallasta ja vallan puutteesta, tämä uusi liike yltää parhaimmillaan vesitettyyn moralismiin: tämä on hyvää, tämä on pahaa" (12)

Laissa liberalismi näkyy sukupuolineutraaliuteen, sopimusvapauteen, yksityisyyden suojaan ja sananvapauteen vetoamisessa. "Sukupuolineutraalius tarkoittaa, ettei sukupuolta saa ottaa huomioon, tunnustaa sitä miten neutraalius saa aikaan epäneutraalin status quon. Sopiminen tarkoittaa että mitä tahansa onkin pakko tehdä se nähdään vapaan tahdon ilmentymänä. Yksityisyys suojelee naisten intiimin alistuksen sfääriä. Sananvapaus suojelee naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä, koska ne ovat miehisen itseilmaisun muotoja." (12)

Raymondin ja McKinnonin kertomuksissa "70-lukulaisen" feminismin ydin, toisin sanoen sen erityisyys suhteessa sekä itseään edeltäneeseen että itseään seuranneeseen feminismiin, ei ollut sen olettamassa "naiseuden ykseydessä" eikä "naisellisen ylistämisessä". Se ei myöskään ollut siinä, että naisten toimijuus olisi jotenkin jäänyt huomiotta - toimijuus vain ymmärrettiin laadullisesti eri tavoin kuin liberalismissa.

Sen sijaan tämän feminismin erityisyys suhteessa niin aiempaan kuin myöhäisempäänkin vaikuttaisi olevan: 1) sen herkkyydessä huomata ne tavat, joilla liberaalia yksilömetafysiikkaa erilaisine abstraktioineen ("yksityisyys", "valinta") käytetään sukupuolisokeiden käytäntöjen oikeuttamiseen ja sukupuolikysymysten depolitisointiin; ja 2) naiseuden ymmärtämisessä osana subjektin tapaa tietää ja kokea. Kaikkein selvimmin tuon "essentialistiseksi" ja kollektivistiseksi" nimetyn suuntauksen piirissä tuotetut tekstit tunnistaakin mielestäni siitä vahvasta perusintuitiosta, että mistä tahansa instituutiosta (perheestä, heteroseksuaalisuudesta, kirkosta, pornosta) voidaan tehdä kokonaisvaltainen sukupuolikysymys. Jokaisesta instituutiosta voidaan kysyä ja tulee kysyä, kannattaako sitä pyrkiä uudistamaan sisältäpäin vai pyrkiä siitä eroon kokonaan. Feminismi on kokonaisvaltaista valta-analyysiä, jossa tarkastellaan jonkin instituution funktioita naisnäkökulmasta ja sen sukupuolittuneisuutta mahdollisimman monella tasolla, näiden eri tasojen yhteisvaikutukset huomioiden. Instituutioiden sukupuolittuneisuutta ei siis lähtökohtaisesti palauteta siihen, mitä naiset niiden puitteissa "saavat" ja "eivät saa" tehdä tai siihen miten naiset instituution sisällä esitetään ja miten naiseutta instituutiossa kulttuurisesti rakennetaan.

Diskurssit toiminnassaan

Suomessa ei ole juuri esiintynyt sellaista McKinnonin kuvaaman kaltaista liberaalifeminismiä, joka pyrkisi redusoimaan feminismin pelkäksi ”sukupuolisesti syrjivien” lakien vastustamiseksi – voisi pikemminkin sanoa, että mitä valtio- ja lainsäädäntökeskeisemmästä feminismistä on kyse, sitä vähemmän se täällä on liberaalin retoriikan vallassa. Mutta onko liberaali diskurssi sitten täällä muutenkaan vallannut alaa samalla tavoin kuin Amerikassa, jossa naiivi liberalismi tunnetusti jyrää alleen kaikken vähänkin yhteiskunnallisemman ajattelun kaikilla alueilla? Mielestäni liberaaliin retoriikkaan liukuminen (=ajattelun rajoittuminen sukupuolineutraalin kohtelun vaatimukseen, yksityisyyden puolustamiseen jne.) ei ole tässä ja nyt ollenkaan etäinen vaara – etenkään, jos ajatellaan suhteellisen epäteoreettista, tiedeinstituution ulkopuolella tuotettua puhetta feminismistä.

Tarkastellaanpa esimerkiksi sitä, miten ”nuoren polven feministinä” esitelty Naisasialiitto Unionin uusi pääsihteeri Lotta Viinikka puhuu Aamulehden haastattelussa 26.11.2000. ”Se mitä ihminen on ja haluaa, riippuu hänestä itsestään eikä sukupuolesta. Kulttuuri ja yhteiskunta asettavat yhä ihmiselle odotuksia sukupuolen perusteella, kun lähtökohtana pitäisi olla jokaisen omat ominaisuudet”, sanoo Viinikka. Juuri tämänmuotoisia väitteitä muistelisin kyllä kuulleeni yhden jos toisenkin ”nuoren polven feministin” suusta - enkä minä näe lausunnossa merkkejä yhtään sen kummemmin minkäänlaisesta postmodernista yksilön dekonstruktiosta kuin myöskään ”perinteisemmästä” sosiologis-yhteiskunnallisesta ajattelusta – päinvastoin. Viinikka sitoutuu hyvin eksplisiittisesti siihen kaikkein perinteisimpään liberaaliin ontologiaan, joka ensisijaistaa sukupuolettoman yksilön sisäisine olemuksineen ja haluineen. Tähän sukupuolettomaan yksilöön nähdään sitten ulkopuolelta kohdistettavan erilaisia odotuksia sukupuolen perusteella.

Feminismin historiallista kehitystä koskevan ”virallisen tarinan” ja liberalistisen diskurssin yhteenkietoutumisen tapojen kannalta paljastavaa on se, miten toimittaja kontekstoi kommenttia. Hän kertoo meille tiivistäen juuri sen ”virallisen” tarinan: ”Perinteinen tasa-arvoliike on alusta asti ajanut sukupuolten samanarvoisuutta. 1970-luvulla feminismi kääntyi korostamaan erilaisuutta. Kultakaudeksi kutsuttuna aikana naiseutta juhlittiin, ylistettiin ja pyhitettiin”. Pääsihteeri Viinikka kommentoi tähän: ”Se oli sen ajan ilmiö. Toiminnassa on yhä mukana silloin vaikuttaneita jäseniä, eikä 70-luvun ajattelu ole jäänyt päälle”. Ja Aamulehti selventää:”Nuoren feministipolven ajattelun lähtökohta ei ole sukupuolten ehdoton samanlaisuus sen enempää kuin naiseuden korottaminenkaan. Mieluummin puhutaan yksilöllisyydestä, joka ei ole sukupuoleen sidottua.”

Enimmäkseen löysää puhetta ”postmodernista feminismistä” aiempien vastakkaisuuksien ”ylittämisenä” ja ”synteesinä” on käytetty juuri tähän tapaan: se on pelkkä nätti oikeutuslappu sille, että voidaan hylätä kaikki radikaalifeminismin eetokseen kuuluva yhtenä pakettina, yrittämättäkään ymmärtää, mistä muusta kuin naisten kategorian homogenisoinnista ja naiseuden ylistämisestä siinä oli kyse. Siinä sivussa voidaan sitten ilman ihmeempiä teoreettisia apuvälineitä elvytellä (”terveeksi arkijärjeksikin” kutsutun) vallitsevan teknologis-kapitalistisen eetoksen kanssa näppärästi yhteensopivaa sukupuolisokeutettua liberaalifeminismiä.

Se, mikä minua ”virallisessa” tarinassa eniten epäilyttää, on sen taustalla oleva ajatus, että olemme jotenkin itsestäänselvästi ylittäneet vanhat vastakkainasettelut ja että meidän ei muka tarvitse enää valita selkeästi puoliamme sen suhteen, ymmärrämmekö feminismin perusytimen liberalismin vai radikaalifeminismin hahmottelemalla tavalla. Onko nyt todellakin niin, että voimme valita sen löysän sekä/että- tai ei/eikä- position? Minusta on helppo ymmärtää, mitä kaikkea tarkoittaa johdonmukaisesti liberaalifeministisen lähestymistavan ”postmodernisointi” (irrottaminen yksilömetafysiikasta) ja samoin on helppo ymmärtää, mitä tarkoittaisi johdonmukaisesti radikaalifeministisen näkökulman ”postmodernisointi” (irrottaminen sukupuoliessentialistismista) – mutta silti epäilen että feminismi, joka ei suostu selkeästi valitsemaan kumpaan perinteeseen tahtoo sukupuolen ymmärtämisen tapansa osalta kiinnittyä, menee vain sekaisin omissa epistemologisissa lähtökohdissaan.

Viinikankin tapauksessa valitsematta jättäminen on humanistisen liberalismin lähtökohtien valitsemista. Vaikka jää kovin epäselväksi, miten Viinikka sitten näkee nykyisen ”yksilöllisyydestä puhumisen” eroavan perinteisestä sukupuolisokeasta liberalismista, niin se tulee kuitenkin selväksi, että on aina perustelemattakin hyvä asia, että ”70-luvun ajattelu ei ole jäänyt päälle”. Irtisanouduttaessa tällä tavalla ylimalkaisesti ”70-lukulaisesta” feminismistä on vaarana, että monenlaisia lapsia menee pesuveden mukana. Samalla kun on luovutaan yhden ainoan naisnäkökulman ajatuksesta luovutaan hämmästyttävän usein yksin tein myös naisnäkökulmista – ts. ylipäänsä naiseuden ymmärtämisestä tietämiseksi ja kokemiseksi.

Toimittajan kysymykseen, eikö avioliittoinstituutio edusta patriarkaalista perinnettä pahimmillaan, Viinikka vastaa (jälleen aivan yleisen tavan mukaisesti): ”Melkein mitä tahansa käytäntöä voidaan toteuttaa alistavalla tavalla. Perhe sinänsä ei alista eikä emansipoi.” Tällaisia argumentteja kuullessaan jää toden totta kaipaamaan McKinnonin peräänkuuluttaman kaltaista herkkyyttä sille, miten abstraktioilla lakaistaan konkreettisia, todellisia kysymyksiä maton alle. ”Perhe sinänsä” on tietenkin täysin samanlainen postulaatti kuin ”pornografia sinänsä” tai ”prostituutio sinänsä”: siirtämällä keskustelu kysymykseksi niiden toivottavuudesta ”sinänsä” sivuutetaan kysymys siitä, millaiset konkreettiset mahdollisuudet tässä ja nyt meillä on toisaalta näiden instituutioiden tuntuvaan sisäiseen uudistamiseen ja toisaalta niiden ulkopuolelle asetttumiseen. Väite”perhe sinänsä ei alista eikä emansipoi” pitää tietenkin tavallaan paikkansa, mutta varsin triviaalissa mielessä. Jos nyt ylipäänsä on ymmärrettävissä, mihin viittaa puhe jostakin todellisuudessa ajallisesti ja paikallisesti varsin erityisestä instituutiosta ”sinänsä” (eli irrotettuna tästä ajallisesta ja paikallisesta erityisyydestään), niin mikäpä instituutio ”sinänsä” ei olisi sukupuolineutraali tässä ihan samassa mielessä?

Totta kai on kaikin puolin mahdollista ajatella, että perhe on potentiaalisesti hyvinkin emansipoiva instituutio ja että sitä täytyisi vain sisäisesti uudistaa ja tasa-arvoistaa – mutta oleellista ja paljastavaa on, että Viinikka nimenomaan ei väitä näin. Sen sijaan hän kiertää kokonaan toimittajan pyynnön arvioida kyseisen instituution ”uudistamiskelpoisuutta” eli perusliberaaliin tapaan kieltäytyy pitämästä tällaista jonkinlaisen ”naisnäkökulman” ottamista edellyttävää kysymystä lainkaan järkevänä feministisenä kysymyksenasetteluna.

Kun tietää, millä tavoin liberaalihumanistinen retoriikka nykymaailmassa on suoraan valjastettu markkinapuheen palvelukseen, voi liberaalin metafysiikan esiintymiä erilaisissa diskursseissa bongaillessaan aina varustautua pahimpaan. Ei siksi ollut minusta kovin yllättävää lukea Viinikan haastattelunkaan huippukohtaa: ”Yhteistyökumppaneina pitäisi suosia sellaisia organisaatioita, joissa on tasa-arvoasiat kunnossa ja esimerkiksi lain edellyttämä tasa-arvosuunnitelma olemassa. Tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta saisi tulla kilpailuvaltteja, joita yritykset itsekin arvostaisivat”. Feminismistä tulee siis vain yksi osa yleisempää pyrkimystä ”oikeudenmukaisuuteen” ja ”tasa-arvoon”, ja näistä oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta puolestaan tulee – kas vain - kilpailuvaltteja! Kuulostaako tämä tällainen puhe olevan jollakin tavalla myönteistä kehitystä ja/tai ”moniäänisyyden” ja ”vivahteikkuuden” lisääntymistä verrattuna siihen liikkeeseen, jonka tarkoituksena oli muuttaa ”kieli, yhteisö, hengen ja ruumiin ja mielen elämä, aineellisuuden ja älyn määritelmät, oikean ja vasemman merkitys, oikean ja väärän merkitys, vallan muoto ja luonne” ?

Kaisa Luoma

Takaisin