Ekskursioita suomalaiseen sukupuolijärjestykseen

Analyysejä huorista ja vaimoista -- mutta yhä eri kirjoissa

Niin pienet kuin suuretkin ei-tieteelliset yleiskustantajat ovat tunnetusti yksimielisiä siitä, että tärkeimpiä tieteitä, joita "tavallista" yleisöä silmälläpitäen tulee popularisoida ovat luonnontieteet ja psykologia -- ja aivan erityisesti tämä vaikuttaa pätevän silloin, kun tarkastelun kohteena on sukupuoli. Niinpä on aina iloinen yllätys havaita julkaistavan sellaisiakin yleistajuisia kirjoja, joissa käsitellään sukupuolta tyylipuhtaan sosiaalitieteellisesti -- siis vailla epäsuoriakaan psykologisointeja tai biologisointeja. Tänä vuonna tällaisiin poikkeuksiin on kuulunut paitsi Eeva Jokisen ja Soile Veijolan (pienen mediakohunkin saattelema) kirjanen Voiko naista rakastaa? myös (täysin aiheetta) vähemmälle huomiolle jäänyt Helena Saarikosken tutkimuspopularisaatio Mistä on huonot tytöt tehty? (Tammi 2001).

Saarikosken tutkimuksen aineistona ovat tyttöjen ja naisten kirjoitukset ja haastattelut, joissa nämä kertovat (lähinnä nuorisokulttuuriin ja kouluympäristöön kontekstoituvia) kokemuksiaan huorittelusta ja huoraksi leimaamisesta. Keskeisenä esiin nousee havainto, että huoraksi voidaan tyttöä kutsua yhtä hyvin lähes minkä tahansa normirikkeen perusteella. Seurasta tai seksistä kieltäytyminen ja lähentelyjen torjuminen kelpaa huorittelun syyksi aivan siinä missä seksuaalisuuden liian aktiivinen esiintuontikin -- ja itse asiassa niissä tilannesidonnaisissa normirikkomuksissa, joiden johdosta huoriteltavaa "ojennetaan", ei edes tarvitse olla kyse mistään seksuaalisesta. "Kuka tahansa tyttö voidaan leimata huoraksi vain siksi, että hän on tyttö." (25) "Mikä hyvänsä, tasan vastakkaisetkin 'syyt', näyttää kelpaavan leimaamisen perusteeksi, ja 'syitä' katsomalla leimaaminen näyttäytyykin täysin mielivaltaisena." (41)

Alkuun tämänkaltaisten "tutkimustulosten" lukeminen hämmensi: eikö tämä tarkoita yksinkertaisesti sitä, että tutkimusasetelma sinänsä on ollut epämielekäs? Onko 'huora' nuorten keskinäisessä arkikäytössä inflatoitunut vain yhdeksi haukkumasanaksi muiden joukossa menettäen kaiken varsinaisen sisältönsä? Jos huorittelu kerran vaikuttaa mielivaltaiselta sekä tutkijan että huoriteltujen itsensä näkökulmasta, niin miten tällaisen leiman arkikäytöstä sitten ylipäänsä voi tehdä mitään yhteiskunnallisesti/ sukupuolipoliittisesti relevanttia empiriaan ankkuroituvaa tutkimusta?

Jatkaessani lukemista näistä epäluuloista huolimatta aloin vähitellen uskoa valitun tarkastelukohteen ja näkökulman mielekkyyteen. Saarikoski onnistuu perustelemaan sen, miksi 'huora' ei ole noin vain vaihdettavissa muihin haukkumasanoihin tai käsitteenä käytössä merkityksettömäksi inflatoitunut -- eivätkä huorajuorut suinkaan ole vain yksi koulukiusaamisen muoto muiden joukossa. Jos nimittäin tarkastellaan vaikutuksia uhriin, huorittelulla ja "huoraksi juoruamisella" on muihin leimoihin verrattuna aivan tietynlaisia seurauksia: huorittelu on tapa muistuttaa naista/tyttöä omasta sukupuolestaan ja siitä, että hän sukupuolensa perusteella tulee jatkuvasti (hetero-)seksuaalisesti arvioiduksi ja tulkituksi. Arkipuheen lisäksi sama kulttuurinen tendenssi läpäisee myös kasvatus- ja viranomaispuheen sekä tieteelliset diskurssit: naisten ja tyttöjen normeja rikkovaa käytöstä pyritään seksualisoimaan -- ja samalla johdatetaan heitä itsekin niin tekemään. Vaikkei pelkkä huoraksi nimeä minen annakaan viitettä siitä, miten kulloinenkin tilanne saattaisi olla sovitettavissa tällaisiin seksualisoiviin tulkintakehyksiin, huorittelu on tytölle yleinen muistutus tällaisten tulkintakehysten ja vakiintuneiden diskurssien olemassaolosta -- siitä, että mikä tahansa hänessä ja hänen toiminnassaan voidaan tulkita seksuaalisessa viitekehyksessä.

Tämän tyttöjen ja naisten yleistä haavoitettavuutta lisäävän efektin lisäksi huorittelulla silti on myös sisällöltään asteen verran spesifimpi vaikutus: huoran kategorialla pyritään ohjaamaan tyttöjen seksuaalisuutta aivan tiettyyn suuntaan, monogaamiseen heteroparisuhteeseen, ja tämä tapahtuu stigmatisoimalla kaikkea sellaista seksuaalista aktiivisuutta, joka ei siihen ole sidoksissa. Saarikoski ei erotellut selkeästi näitä kahta tasoa - mikä olisi voinut selkiyttää argumentaatiota. Joka tapauksessa reaalisissa esimerkeissä useimmiten kyse on jossain määrin myös tästä sisällöllisemmästä ohjauksesta, ei siis vain uhrin yleisen haavoittuvuuden lisäämisestä muistuttamalla tämän olevan seksuaalisen arvioinnin kohteena. Usein tyttöjen seksuaalisuuden kontrolli rationalisoidaan "hyväksikäytön vastustamiseksi": nimeämällä vääränlainen seksi "hyväksikäytölle" antautumiseksi voidaan asettaa tytöt puhtaasti "oman etunsa" nimissä yksin vastuuseen siitä, että seksi aina sijoittuu vakituisen rakkaussuhteen piiriin (ts. tytön tehtävä on varmistua molempien osapuolten tunteiden aitoudesta). Tätä parisuhdemuotoiseen seksuaalisuuteeen ohjaamista tuetaan paitsi moraalisin myös tieteellisin rationalisaatioin: "Aikaisten seksisuhteiden varoitetaan jopa voivan aiheuttaa tytölle pysyvän kyvyttömyyden tyydyttäviin eli vakituisiin suhteisiin. Huora/madonna -kahdentuman karkea tulkinta, jonka mukaan 'huoruuteen' suistunut tyttö on lopullisesti kelpaamaton rakkauden kohteeksi on tässä saanut muka tieteellisen asun, jossa sitä opetetaan tytöille psykologian arvovallalla" (187)

Saarikosken tarkasteluissa huoran konstruktio ei ole vain miesten päiden sisäinen fantasia eikä "pelkkä diskurssi" (vastakohtana jollekin "yksityisemmin" koetulle ja eletylle todellisuudelle), vaan olennaisesti myös osa naisten kokemusmaailmaa. Tytöt ja naiset myös itse aktiivisesti jäsentävät omaa sosiaalista olemassaoloaan suhteessa huoran kategoriaan. Tavat joilla huorittelu-uhalta suojaudutaan vaihtelevat -- mutta kaikissa tapauksissa tästä yksilöllisestä turvasta joutuu maksamaan. Tehokkain joskaan ei täysin varma tapa on solmia seurustelusuhde. "Poikaystävän seurustelun muodossa tarjoama 'suojelu' on mafiamaista: miesten tarjoamaa suojelua tarvitaan miehiä vastaan, ja tytöt saavat maksaa tämän suojelun seksuaalisella itsemääräämisoikeudellaan", tiivistää Saarikoski (189). Toinen reagointitapa on pyrkiä epäsuorasti todistamaan oma kunniallisuutensa osoittamalla niitä, jotka "oikeasti"ovat jotakin muuta. Näin tyttöjenkeskinen huorittelu on siis ymmärrettävissä yksilörationaalisena selviytymisstrategiana, vaikka se käytännössä osallistuukin kaikkia naisia jollakin tavoin alistavan ja rajoittavan kategorian kulttuuriseen ylläpitoon. Kolmas strategia on olla "hyvä jätkä" poikien joukossa, millä silläkin on hintansa: edellyttäähän se paitsi täysin epäseksuaalisen roolin omaksumista myös kaiken naisidentifikaation ja sukupuolen varaan rakentuvan solidaarisuuden kieltämistä.

Saarikoski käsittelee myös huorittelun vakavuuden vähättelyä ja mitätöintiä varten kehiteltyjä "puolitieteellisiä" (esim. kehityspsykologisia) teorioita, joiden avulla kouluympäristössä seksualisoivaan kiusaamiseen turvautuvia poikia ymmärretään -- ja asetetaan uhreillekin velvollisuus heitä ymmärtää. Vaikka kirja painottuu tarkastelemaan huorittelua nuorison vertaisryhmien sisällä, Saarikoski kiinnittää jonkin verran huomiota myös siihen miten vanhemmat saattavat käyttää seksualisointia kasvatuksessa tuhoisin seurauksin: "Kielellinen seksuaalinen ahdistelu kotona johtaa yliseksualisoituneeseen kasvuympäristöön ja on pahimmillaan rinnastettavissa fyysiseen seksuaaliseen väkivaltaan." (242)

Saarikosken näkökulmasta on nuorisokulttuuri ei ole mikään luova ja kapinallinen vastakulttuuri suhteessa aikuiskulttuuriin, vaan pikemminkin aikuisyhteisössä vallitsevien arvojen ja aikuiskulttuurin sisältöjen opettaja ja välittäjä (33) - ja se näyttäytyy ehkä jopa niiden kärjistäjänä toisintaen kulttuurimme keskeisiä mytologisia kertomuksia. Saarikoski ei myöskään näe sukupuolijärjestelmässä tapahtuneen kovin radikaaleja muutoksia viime vuosikymmeninä: lasten- ja nuortenkulttuurien jyrkkä sukupuolinen eriytyminen eristää yhä tytöt ja pojat jo varhain omiin ryhmiinsä, minkä myötä kaikki sukupuolten välinen vuorovaikutus seksualisoituu (255-257).

Kaikkiaan Saarikosken ajatuskuluissa on toki tiettyä keskeneräisyyden ja hajanaisuuden vaikutelmaa ja käsitevalinnat voisivat olla osuvampiakin -- aina tutkimuskohteena olevaa vanhahtavalta kuulostavaa "seksuaalista mainetta" myöten. Kuitenkin Mistä on huonot tytöt tehty? sisältää niin monenlaisia rohkeitakin avauksia eri suuntiin ja kyseenalaistaa arjen käytäntöjä niin havainnollisessa muodossa, että se kävisi hyvin myös julkisen sukupuolikeskustelun herättäjäksi. Tämän vuoksi onkin sääli, että Saarikosken kirjan ilmestyminen taas jäi lähes kokonaan noteeraamatta, vaikka siis esimerkiksi Jokisen ja Veijolan Voiko naista rakastaa? onkin saanut ihan kohtalaisesti mediahuomiota

Mistä tämä sitten mahtaa johtua? Eikö fonttikooltaan ja sivumäärältään normaalikokoisia kirjoja enää jakseta lukea? Vai kiinnostavatko keski-ikäisten vaimojen ongelmat lukevaa yleisöä enemmän kuin huoriteltavien teinityttöjen ongelmat?

Ainakin näissä kirjoissa on melkoinen sävyero, jos niitä lukee feministisen toimijuuden näkökulmasta. Kumpikaan ei suoraan kerro, mitä meidän näille tutkijoiden identifioimille ongelmille nyt sitten tulisi tehdä, mutta kirjojen implisiittisinä taustoina on selvästi kaksi hyvinkin erilaista käsitystä siitä, millaiset kulttuurianalyyttiset aikalaisdiagnoosit ovat feministisesti relevantteja.

Jokinen ja Veijola ovat päättäneet puhua pamfletissaan tietyn rajatun naisryhmän äänellä: heteroseksuaalisesti parisuhdesuuntautuneiden ja hyvin yksiselitteisesti tiettyyn sukupolveen kuuluvien naisten. Ongelmaksi tästä näkökulmasta määrittyy se, että perhe ja parisuhde merkitsevät miehelle ja naiselle eri asioita ja miehen intiimien sidosten painottuessa miestenkeskiseen homososiaalisuuteen nainen ja mies myös antavat parisuhteelle eri painoarvon elämissään. Odotukset eivät siis kohtaa toisiaan.

Saarikoski puolestaan ei puhu erityisesti kenenkään tietyn naisryhmän äänellä eikä kenenkään puolesta. Hänen kehikossaan ei ylipäänsä ole erikseen esimerkiksi huorien ongelmia ja vaimojen ongelmia, sillä kaikkia naisia vastassa on yksi ja sama ongelma: kulttuurimme jäykkä naiskuvasto ja huora/madonna-dikotomian ehdollistama naiskäsitys. Tällöin tulee hyvin konkreettisesti näkyviin se, että kaikki liittyy kaikkeen: huoran kategoriaa ei voi dekonstruoida vain siitä itsestään käsin, vaan samalla on ajateltava uudelleen myös se "aidolle rakkaudelle" perustuva "vakituinen parisuhde" jonka vastakohtana huonon tytön seksuaalisuus määrittyy. Nuorisokulttuuri on vain yksi paikka, jossa perinteisen kulttuurisen naiskuvaston aiheuttamat ongelmat konkretisoituvat ja tätä kuvastoa ylläpidetään lukemattomin eri apurakentein ja -diskurssein lukemattomissa eri paikoissa. Saarikoski tuleekin osoittaneeksi hengästyttävän monta sellaista pistettä, joista huoran kategoriaa ylläpitävän verkon purkamisen voisi periaatteessa aloittaa.

Jokinen ja Veijola sen sijaan rajaavat hyvinkin tiukasti sen, mistä he ratkaisuja identifioimaansa ongelmaan - miesten ja naisten toisiaan kohtaamattomiin parisuhdekäsityksiin -- tahtovat etsiä: he peräävät uusia kulttuurisia malleja sille, miten naista voisi rakastaa. Selvästikään he eivät siis ole yhtä kiinnostuneita ajattelemaan uudelleen niitä kulttuurisia malleja, jotka määrittävät sitä, miten nainen voi rakastaa ja miten nainen voi haluta tulla rakastetuksi. Ja mikä ehkä vieläkin tärkeämpi ja selkeämpi rajaus, he todellisuudessa tarkoittavat naisella vaimoa -- ja se, jonka tulisi vaimoa pystyä rakastamaan on mies, hänen miehensä. Sellaiseen mahdollisuuteen, että naista ehkä voisikin parhaiten rakastaa jossain heteroseksuaalisen parisuhteen konstruktion ulkopuolella, rajoilla tai reunamilla, ei epäsuorastikaan viitata. Vielä täydellisemmin vaietaan niistä syistä, joilla voisi feministisesti perustella naisen rakastamisen tapojen etsimistä juuri sieltä rajoilta ja reunamilta: Jokinen ja Veijola eivät puhu mitään siitä hinnasta, jonka huoran kategoriaan päätyvät maksavat näiden vaimojen itsestäänselvän eheästä vaimoidentiteetistä toimiessaan sen toiseutena.

Jokinen ja Veijola eivät ole mitenkään järin optimistisia heteroseksuaalisen ihmissuhdekulttuurin tulevaisuuden suhteen - pikemminkin päinvastoin. Siksi onkin vielä monin verroin hämmentävämpää, että he silti vain asettuvat odottamaan sitä oikeasti muuttunutta, uutta miestä, joka olisi valmis kohtaamaan naisen aidossa irigaraylaisessa hengessä, miestä joka olisi kiinnostunut vaimostaan muunakin kuin lastensa (potentiaalisena tai aktuaalisena) äitinä. Tästä ongelman sijoittamisesta yksiselitteisesti mieheen (siis pois naisesta) ei ole Jokisen ja Veijolan tapauksessa edes sitä terapeuttis-katarttista etua, että miehelle näin voitaisiin sysätä (positiivisten muutosten avainhenkilön roolin lisäksi) myös syyllisyys nykyiseen sukupuolten kohtaamisen vaikeuteen. Kun nimittäin kulttuurintutkimusta tehdään, on mieskin vain kulttuurinen konstruktio: ei ole ketään, jota syyttää siitä, että naisen rakastamiselle puuttuu kulttuurinen paikka ja muotti.

Kaisa Luoma

Takaisin