Muistiinpanoja identiteetistä, minästä ja minusta

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole olla opillisesti oikea tai provosoiva. Tahdon kuvata hämmennystä tieteen ja minän välimaastossa. Olen lukenut tekstejä postmodernista, queeristä, identiteeteistä ja ei-identiteeteistä, olen kritisoinut sanomalehtien yksipuolista identiteettikäsitystä. Mutta kun pohtii identiteettiä, on yhtä aikaa subjekti ja objekti. On pakko kysyä: Mitä tämä kaikki merkitsee minulle? Jos identiteetti on tätä, kuka minä sitten olen?

Olen ehdottomasti konstruktivisti - mitä muihin tulee. Ihailen queeriä - mutta en pukisi sitä ylleni.

Olen ilman muuta sitä mieltä, että identiteetti muodostuu kulttuurissa ja on olemassa kulttuurissa. Se on ennen muuta esitetty ja siten on olemassa vain kun on välineitä esitykseen. Ei ole aitoa, synnynnäistä ja pysyvää identiteettiä. Biologiset selitysmallit ovat jopa enemmän kulttuurisia kuin muut, sillä elämme sosiaalisessa todellisuudessa, jossa fysiikkaa pidetään parhaana lopullisena selittäjänä.

Olen mielestäni aika hyvin sisäistänyt konstruktivistisen ajattelun ja sovitan sitä sosiaaliseen todellisuuteen. Olen oppinut kummeksumaan ihmisiä, jotka kritisoivat butch-femme-asetelmaa heteroiden matkimisesta tai odottavat homogeenin löytymistä. Olen lakannut etsimästä ihmisen käyttäytymiseen lopullisia - olemuksesta kertovia - selityksiä.

Mutta minä itse olen kyllä aina ollut lesbo. En ole valinnut lesboutta enkä vaikuta siihen, miten se minussa ilmenee. En tunnusta esittäväni lesboa tai tietynlaista lesboa. Kaiken lisäksi oletan, että tulen aina olemaankin tällainen. Olisin oikeastaan peloissani, jos oma identiteettini olisi muodikkaasti dynaaminen ja muuttuva. Kannatan muutosta mutta vastustan omaa muuttumistani.

***

Minulla on vahva muisto biologisesta determinismistä. Istun sängyllä, katselen käsiäni ja itken hämmästyksestä. Olin kuullut päivällispöydässä uutisen, jonka 17-vuotias nielaisi purematta ainakin yhdeksi illaksi: amerikkalainen tutkimusryhmä oli löytänyt geenin, joka aiheuttaa homoseksuaalisuuden. Olin iloinen mutta ennen kaikkea hyvin hämmentynyt.

Jos homoseksuaalisuus on geeneissä, se on joka solussa, jokaisessa pienen pienessä solussa joka puolella minua. Homoseksuaalisuus on sormenpäissä, jokaisessa irtoavassa hiuksessa, polvissa, kohdussa ja tietysti myös jokaisessa aivosolussa. Mongoloidin kanssa kasvaneena tiedän, miten iso asia on niin pieni asia kuin yksi kromosomi, se tosiaan on joka paikassa.

Tunteeni ja ajatukseni eivät ole itse tuotettuja ajatuksia ja tunteita vaan tahdottomia reaktioita, jotka aikaansaa geeniyhdistelmä. Olin kyllä ollut rakastunut - sitä tieto ei muuta - mutta geenien aiheuttama kemiallinen reaktio ei ole kovin romanttista. Ajatusta ei voi jättää kesken: jos geenit päättävät rakkaudenkohteen sukupuolen, ne kai päättävät myös joistakin muista ominaisuuksista. Ehkä sormenpäissä lukee myös se, että rakastun vain tummiin töölöläisiin alle 25-vuotiaisiin naisiin, jotka taas rakastuvat vain vaaleisiin utsjokelaisiin miehiin - geneettisesti.

Aika pelottavaa tulevaisuuden kannalta. Sittemmin "tieto" seksuaalisuudesta sormen päissä asettui mittasuhteisiin ja rupesi tuntumaan yhtä uskottavalta kuin muukin kädestä ennustaminen.

***

Onko seksuaalinen identiteetti pysyvä, olemuksellinen, alkuperäinen? Vai onko se muuttuva, kulttuurisesti kehittyvä ja esityksellinen? Voiko olla olemassa välimuotoa, jonka mukaan on olemuksellista, mitä haluaa esittää? Pikemminkin tuntuu siltä, että useimmilla ihmisillä se on juuri päinvastoin: halutaan esittää essentialistista identiteettiä. Siksi palataan aina uudestaan ulostulokertomuksiin, joiden juoni on identiteetin etsiminen ja löytäminen. Sadut päättyvät harmoniaan: he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Näitä tarinoita on alettu kertoa myös julkisuudessa, ja niillä on jopa perusteltu oikeutta viralliseen parisuhteeseen.

Julkisuudessa essentialismilla on tehtävä, sillä haetaan hyväksyntää. Vaikka tiedämme, että homoseksuaalisuuden synnynnäisyys ei riitä oikeuttamaan sitä, käytämme sitä moraalisen argumentin tapaan. Jos homoseksuaalisuus olisi vapaaehtoista, se olisi väärin. Niinkö? Mutta essentialismi ei ole pelkkää politiikkaa, se on myös turvallisuutta. Kun maailma muuttuu, on mukavaa ajatella, että minä pysyy, minä pysyn.

Tiedän, että postmoderni ei ole kiinnostunut syistä ja selityksistä vaan siitä, mitä on ja mitä näkyy. Minulle on kuitenkin tärkeää, mistä tulen ja minne menen - vaikka en tietäisikään siitä. En halua olla pelkkä positio. Siksi en kutsu itseäni queeriksi.

***

Se, miten oman identiteetin kokee, liittynee kysymykseen vapaasta tahdosta. Harva tunnustaa, että seksuaali-identiteetti olisi vapaaehtoisesti valittu aidossa valintatilanteessa, vaikka sen muuttuvuus tunnustettaisiin. Jos yksilö ei voi päättää itse, millainen hänen seksuaali-identiteettinsä on, onko hänelle mitään merkitystä sillä, onko identiteetti essentialistinen vai konstruktivistinen. Kumman determinoima mieluummin olisin: biologian vai sosiaalisten käytäntöjen?

Kaiken lisäksi identiteettiä, jonka kulttuuri determinoi, täytyy ehkä kutsua kulttuuriessentialistiseksi. Mitä sitten voi olla konstruktivismi? Olenko valinnut tietämättä valinneeni? Olenko esitys vailla esittäjää?

***

Eva Dahlgren laulaa:

jag är ingen annans barn
ingen annans fel och misstag
jag är vägen där jag går
den är min och det är mitt val
(Lai lai 1999)

Dahlgren sanoo sen postmodernisti: olen tie jota kuljen. Perinteinen kielikuvahan sanoo, että minä kuljen (valitsemaani) tietä. Silloin minuus on olemassa riippumatta teoista ja teot ovat pysyvän subjektin valintoja. Dahlgren sanoo, että muutun kun maasto muuttuu, sillä olen tie. Olen tekoja.

Auli Malinen

Takaisin