Lyijykynä ja lomake

Olen lomakesokea. Etsin ja etsin, mutta en löydä niistä itseäni. Pidän eniten ruokakaupan kilpailukupongeista, koska ne ovat helppoja täyttää. Pidättekö enemmän lakritsi- vai päärynäjäätelöstä? Vastaa ja voit voittaa Punaisen Perheauton. Lakritsi, päärynä vai en osaa sanoa, nimi ja osoite. En ole koskaan voittanut mitään, mutta kupongin olen aina pystynyt jättämään täytettynä kassan viereiseen pahvilaatikkoon.

Viitisen vuotta sitten kotiimme tuli puhelu. Reippaasti yli 100-vuotias vuokranantajamme oli yllättäen kuollut ja asunto myytäisiin. Hain HOASin asunnonhakulomakkeen ja rupesimme naisystäväni kanssa täyttämään sitä. Täytimme lomakkeen kohta kohdalta: ilmoitimme henkilötietomme, merkitsimme hakevamme perheasuntoa ja pistimme hakulomakkeen postiin.

Noin kuukauden kuluttua papereiden jättämisen jälkeen soitin HOASille kysyäkseni, kuinka etenemme jonossa. ”Ai te olette hakeneet soluasuntoa sun ystävän kanssa”. Virkailija ei ollut uskoa, että haluamme perheasuntojonoon. Hänen mukaansa meidän olisi pitänyt lomakkeen jätön yhteydessä todistaa suhteemme laatu. Hän kai tarkoitti, että meidän olisi pitänyt pystyä todistamaan, ettemme ole huijariheteroita, ystävättäriä, jotka yrittävät saada kaksion esiintymällä pariskuntana.

Tiiviissä lomakkeessa ei ollut asialle kohtaa, listassa tarvittavista liitteistä ei myöskään ollut mainittu tarvittavaa liitettä - enkä käsittänyt millaisella liitteellä ei-heteroseksuaalisuus todistetaan vedenpitävästi. Pienen soittorumban jälkeen ja SETAn sosiaalisihteerin puututtua asiaan ja mainittua asiasta muun muassa eräässä radiohaastattelussa pääsimme vihdoin perheasuntojonoon.

Sosiaalisihteeriltä kuulin, että virkailijat ovat joskus hyväksyneet ’näytöksi’ sen, että pari vie lomakkeen kahdestaan HOASin toimistolle. Kaljujen, lävistysten ja tatuointien puuttuessa olisimme olleet toimistokäynnilläkin epäilyksenalaisia. Tietenkin, jos meillä olisi ollut tästä ennakkotieto, olisimme voineet varautua. Minä olisin voinut lainata jostain nahkahousut ja ehkä Henna olisi suostunut leikkaamaan pitkät hiuksensa lyhyiksi. Mutta miten me olisimme lainavaatteissa eronneet ulkonäöllisesti niistä heteroista, jotka HOASin virkailijan mielestä esittävät lesboja saadakseen perheasuntoja?

Mietimme, kuinka HOASissa on mahdettu varautua heterohuijareiden tunnistamiseen: niihin eri sukupuolta oleviin ystäviin, jotka esittävät pariskuntaa saadakseen perheasunnon ja mistä he tietävät, että sukupuolinen suuntautuminen (ulkonäöstä tunnistettuna) estää ystävinä asunnon hakemisen? Vai olisivatko virkailijat halunneet ehkä analysoida hakijapariskunnan non-verbaalia käytöstä: onko siinä rakastumiseen viittaavia elkeitä. Lisättäköön siis silloin perheasuntohakemuksen loppuun: ”hakemus jätetään henkilökohtaisesti parisuhteen todentamiseksi – toisiinsa tympääntyneet ja muuten riitaisat parit hakekoot soluasuntoa”.

Saimme HOASin asunnon sittemmin, mutta emme muuttaneet siihen, sillä olimme päätyneet hakemaan asumisoikeusasuntoa. Täytimme sopivan kohteen hakupaperit kohta kohdalta ja merkitsimme molemmat hakijoiksi henkilötietoineen ja jonotusnumeroineen. Asumisoikeusasuntoyhtiöstä informoitiin jonon kulusta vain naisystävääni, mutta ajattelimme sen johtuvan siitä, että hänen nimensä oli hakupapereissa ensimmäisenä. Kun allekirjoituspäivää sovittiin puhelimessa, Henna kysyi virkailijalta, eikö asunnon toisenkin hakijan pitäisi tulla allekirjoitustilaisuuteen. ”Niin, sullahan on pieni tyttö!”, virkailija sanoi. Naisystäväni korjasi, että kyllä kyse on ihan aikuisesta naisesta. Sen olisi matemaattisesti lahjakas henkilö pystynyt laskemaan myös lomakkeeseen merkityn sosiaaliturvatunnuksen perusteella. Varsinkin, kun olen Hennaa vanhempi. Kun allekirjoituspäivä koitti, meitä kävi puoli toimistoa katsomassa virkailijan huoneessa, milloin minkäkin klemmarinlainaamis-syyn nojalla. Mutta ei mitenkään negatiivisesti. Tunnelma oli hilpeänpuoleinen kuin eläintarhassa.

Taannoin sain käsiini erään kotityötutkimuksen. Kotitalouteeni kuuluu tällä hetkellä kaksi aikuista jäsentä. Huomaan, että naisystävälleni ei ole vaihtoehtoa, joten emmin, elämmekö avo-, avioliitto- vai en osaa sanoa -suhteessa.. Tarkkailen hyppyjä. En osaa sanoa –suhteessa elävät puolisot saavat hypätä ison kysymysryppään yli. Siinä kysytään kotitöiden jakamisesta. Haluaisin ehdottomasti saada sanoa, että naisystäväni ei koskaan pese ikkunoita. Jos olisin vastannut puhelimitse, en olisi saanut tietää, että olen menettänyt tilaisuuden puhua kotitöiden jakamisesta puolisoiden kesken. Ymmärrän, että minun olisi pitänyt valita ’avoliitossa’ eikä ’en osaa sanoa’, niin saisin kotityökysymykset eteeni. Koska sukupuoleni on taustakysymyksissä jo selvinnyt, naisystäväni sukupuolta ei kysyttäisi, vaan hän menisi ryhmään ’avomiehet’. Taas yksi avomies, joka ei koskaan pese ikkunoita.

Myöhemmin kysyn työtoverilta, miksi tutkimuksessa on päädytty tällaiseen rakenteeseen. Hän vastaa, että onhan se itsestään selvää, että sukupuolten väliset suhteet neuvotellaan kahdella areenalla, työelämässä ja perheessä. Tässä yhteydessä perheellä tarkoitetaan heteroperhettä. Ymmärrän, että sukupuolten välinen eriarvoisuus koskee siis suurimmaksi osaksi perheellisiä heteroseksuaaleja. Voi heitä. (Jotenkin minua silti risoo yhä, ettei naisystäväni koskaan pese ikkunoita).

Olen näkymätön nainen. Jos olen yleensä olemassa. Lakritsijäätelöä, kiitos. Päärynäjäätelökin käy, mutta kaikkein mieluiten ottaisin Punaisen Perheauton.

Anna Lavin

Takaisin

Oikein vai väärin - Heteropuhetta kaupan kassalla

Helsingin Sanomissa julkaistiin 12.2.2001 "erikoinen tapaus" -sarjassa pieni tarina otsikolla "Väärää shampoota". Susanna Kolunkulma kertoi sattuman kaupan kassajonosta. Hänen edessään seisoi kolmikymppinen mies puhumassa kännykkään siitä, onko hänen kaupasta valitsemansa shampoo oikean merkkistä. Ei ollut, joten shampoo jäi ostamatta. Kassaneiti totesi tähän, että "sellaisia me naiset ollaan." Siihen mies: "Ei ollut vaimo vaan poika."

Juttelin taannoin uushetero-ystäväni kanssa siitä, mikä muuttui silloin, kun hän alkoi yli vuosikymmenen lesboelämän jälkeen seurustella miehen kanssa. Hän oli pannut merkille useita heteroelämään liittyviä "luontaisetuja". Yksi niistä oli se, että nyt hän voi vaikkapa kaupan kassajonossa keventää kiireen aiheuttamaa kireää tunnelmaa toteamalla, että "mieskin jo odottaa tuolla ulkona". Tällöin kassaneidin ja asiakkaan välille syntyy jaetun heterokokemuksen kautta yhteisymmärryksen silta, joka keventää tunnelmaa ja pehmentää naisten keskinäistä suhdetta.

Sen sijaan hetero-oletuksen horjahtaminen, kuten isä ostamassa pojalleen shampoota, koetaan erikoisena ja ehkä koomisenakin mutta tuskin yhteisymmärrystä lisäävänä. On myös hankalampaa kuvitella tunnelman kassajonossa keventyvän siitä, jos nainen sanoisi kassaneidille naisystävänsä jo odottelevan häntä.

Uushetero ystäväni on siinä poikkeuksellisessa tilanteessa, että hän muistaa vielä hyvin sen vaikenemisen, jota hän aiemmin tunsi olevansa velvollinen harjoittamaan naissuhteistaan. Samaan aikaan hän kykenee havainnoimaan poikkeuksellisina niitä arkisia etuoikeuksia, joista hän nyt heteroseksuaalista elämää viettävänä pääsee kyseenalaistamattomasti nauttimaan.

Hänen kokemuksensa sai minut pohtimaan sitä, kuinka laajasti hetero-oletusta käytetäänkään siinä luulossa, että sen avulla voidaan automaattisesti pehmentää ihmisten välistä vuorovaikutusta. Lesbojen ja homojen kohdalla hetero-oletuksen käyttäminen johtaa kuitenkin muihin vaikutuksiin. Heteroluulottelu voidaan kokea loukkaavana, painostavana tai jopa uhkaavana silloin, kun siihen ei jostain syystä voida tai haluta vastata kieltävästi tai torjuvasti. Samoin aloin miettiä sitä, kuinka jokainen hetero-olettamuksen toisto osaltaan myös pönkittää uskomusta siitä, että kaikki ovat heteroseksuaalisia, samalla kun se tuntuu välittävän vaatimuksen siitä, että näin myös tulisi olla.

Lukisin mielelläni joskus vaikkapa jonkun kielentutkijan analyysiä siitä, millaisista banaalin arkisista puhetilanteista hetero-olettamuksen voi tunnistaa ja miten se on näihin puheenparsiin sisäänrakennettu.

Tuula Juvonen

   
Takaisin