KK 34/2000 vp - Marjatta Vehkaoja /sd ym.
KIRJALLINEN KYSYMYS 34/2000 vp Lääkemenojen hyväksyminen toimeentulotukeen oikeuttaviksi menoiksi
Eduskunnan puhemiehelle
Useat kunnat ovat ryhtyneet tekemään kuntakohtaisia linjauksia toimeentulotukena hyväksyttävistä menoista. Niinpä on esimerkiksi tehty kuntakohtaisia päätöksiä, joiden mukaan sellaisia lääkemenoja, joihin ei ole saatu sairausvakuutuksen korvausta, ei oteta huomioon myöskään toimeentulotukea määriteltäessä. Tällainen linjapäätös on nurinkurinen ja epäoikeudenmukainen ainakin kolmesta syystä:
1. Lääkärit joutuvat hoidollisista syistä usein määräämään henkilöille välttämättömiä lääkkeitä, jotka eivät kuulu sairausvakuutuksen piiriin. Nämäkin lääkemääräykset annetaan kirjallisesti.
2. Lääkkeet, joihin sv-korvaus tulee, ovat jo valmiiksi halvempia kuin kokonaan käyttäjän maksettavaksi jäävät lääkkeet.
3. Kuntakohtainen päätös sotii sitä vastaan, että toimeentulotuessa harkinta on aina tehtävä hakijan henkilökohtaisista tarpeista käsin.
Edellä olevan perusteella ja valtiopäiväjärjestyksen 37 §:n 1 momenttiin viitaten esitämme kunnioittavasti valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavan kysymyksen:
Onko hallitus tietoinen siitä, että toimeentulotuen piiriin luettavista, hyväksyttävistä kustannuksista tehdään kuntakohtaisia linjapäätöksiä jopa lääkemenojen osalta ja
mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä, että toimeentulotukiasiakkaiden terveyttä ei vaaranneta em. kaltaisin päätöksin?
Helsingissä 10 päivänä helmikuuta 2000
Marjatta Vehkaoja /sd Marjatta Stenius-Kaukonen /vas
Eduskunnan puhemiehelle
Valtiopäiväjärjestyksen 37 §:n 1 momentissa mainitussa tarkoituksessa Te, Rouva puhemies, olette toimittanut valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi kansanedustaja Marjatta Vehkaojan /sd ym. näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 34/2000 vp:
Onko hallitus tietoinen siitä, että toimeentulotuen piiriin luettavista, hyväksyttävistä kustannuksista tehdään kuntakohtaisia linjapäätöksiä jopa lääkemenojen osalta ja
mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä, että toimeentulotukiasiakkaiden terveyttä ei vaaranneta em. kaltaisin päätöksin?
Vastauksena kysymykseen esitän kunnioittavasti seuraavaa:
Toimeentulotuen perusosan, josta säädetään toimeentulotukilain (1412/1997) 7 §:n 2 momentissa, tulisi kattaa vähäiset terveydenhuoltomenot, joina pidetään sellaisia jokapäiväisen elämän, perheessä annettavan ensiavun ja satunnaisesti tapahtuvien terveyskeskuskäyntien aiheuttamia menoja, jotka eivät uhkaa yksilön tai perheen taloutta (HE 217/1997 vp ). Ilman lääkärin määräystä syntyneet terveydenhuoltomenot katsotaan yleensä perusosaan sisältyviksi (särkylääkkeet, laastarit yms.).
Lisäosalla katetaan tarpeen mukaan muut kuin perusosaan sisältyvät terveydenhuoltomenot (toimeentulotukilain 7 §:n 3 mom. ja toimeentulotuesta annetun asetuksen (66/1998) 1 §). Tällä tarveharkintaisella osalla on tarkoitus kattaa kalliit tai määrältään suuret terveydenhuoltomenot, joita ei ole voitu korvata riittävästi muista järjestelmistä kuten sairausvakuutuksesta. Tyypillisiä tällaisia menoja ovat hammashuollosta ja silmälaseista aiheutuvat kustannukset, lääkärin määräämien lääkkeiden omavastuuosuus ja sairaalalaskut. Yleensä edellytetään käytettäväksi julkisia terveydenhuoltopalveluja.
Lääkkeen korvaamiselle toimeentulotuesta ei sinänsä voida asettaa edellytykseksi, että lääke olisi sairausvakuutuslain nojalla korvattava. Lääkkeen kuuluminen sairausvakuutuskorvauksen piiriin tai sen ulkopuolelle ei kerro siitä, onko lääke asiakkaan hoidossa tarpeellinen vai ei. Toimeentulotukea myönnettäessä tulee huomiota kiinnittää ensinnäkin siihen, mikä on asiakasta hoitaneen lääkärin näkemys lääkevalmisteen tarpeellisuudesta. Jos on epäselvää, onko lääkevalmisteen käyttö välttämätöntä potilaan sairauden hoitamiseksi, sosiaalitoimisto voi pyytää lausunnon toiselta lääkäriltä, esimerkiksi paikkakunnan terveyskeskuksen johtavalta lääkäriltä. Mikäli saadun selvityksen mukaan asiakkaan sairauden hoidon kannalta on välttämätöntä käyttää tiettyä lääkettä, joka ei kuulu sairausvakuutuskorvauksen piiriin, se tulisi ottaa täysimääräisesti huomioon terveydenhuoltomenona toimeentulotukea myönnettäessä.
Toimeentulotuen myöntämisen edellytyksiä ei ole voitu täysin yksityiskohtaisesti määrätä lainsäädännössä, vaan kunnille on jätetty valtaa harkita myöntämistilanteita tapauskohtaisesti. Laki asettaa harkintavallalle tietyt rajat, ja lisäksi hallinto-oikeuksien ja nyttemmin myös korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntö on tarkentanut myöntämiskäytäntöjä eräiltä osin.
Useat kunnat ovat laatineet sisäisiä toimeentulotuen myöntämistä koskevia ohjeita, jotka sinällään voivat olla hyödyllisiä yhdenmukaistaessaan kunnan eri viranhaltijoiden myöntämiskäytäntöjä harkinnanvaraisissa tilanteissa ja nopeuttaessaan asioiden hoitamista. Toimeentulotukiasioita sosiaali- ja terveysministeriössä käsiteltäessä on kuitenkin tullut tietoon, että kuntien omissa ohjeissa on joskus annettu virheellisiä menettelyohjeita. Tavallisesti kyse on ollut siitä, että ohjeilla on rajoitettu toimeentulotuen hakijan oikeutta tukeen sellaisessa asiassa, jossa laki ei anna kunnalle harkintavaltaa. Tällaisia ohjeita on tullut tietoon myös terveydenhuoltomenoja koskien. Kun virheellisiä ohjeita on tullut ilmi, on ministeriöstä niihin puututtu joko ottamalla yhteyttä suoraan asianomaiseen kuntaan tai kehottamalla lääninhallitusta toimenpiteisiin virheiden korjaamiseksi. Tällä tavoin on saatu oikaistua ministeriön tietoon tulleet epäasianmukaiset kuntaohjeet.
Lähiaikoina annettavassa toimeentulotuen myöntämistä koskevassa kuntatiedotteessa sosiaali- ja terveysministeriön on tarkoitus antaa kunnille ohjeita muun muassa terveydenhuoltomenojen huomioon ottamisesta.
Helsingissä 7 päivänä maaliskuuta 2000
Peruspalveluministeri Eva Biaudet