Historia:  Suursnautseria on kutsuttu mm. nimillä. talligriffon, Muncherinkoira, Muncherinsnautseri, venäjänsnautseri ja teurastajankoiraksi. Talligriffoniksi siksi, koska se muistutti suuresti 1700- luvun griffoneita. Muncherinkoiran kotiseutuna pidettiin Sveitsiä, mutta todennäköisesti suursnautseri on kotoisin ylä-Baijerista. Teurastajankoira- nimi johtuu siitä, että suursnautseri kuljetti ja paimensi nautakarjaa, rotua käytettiin rautateiden yleistymiseen asti, jolloin suuret karjan kuljetukset loppuivat. Karjatilallisia eivät nuo suuret koirat enää kiinnostaneet ja suursnutserit siirtyivät kaupunkeihin vahtikoiriksi ja lihakauppojen maskoteiksi. Suursnautsereita on myös käytetty vahtikoirana maatiloilla, ja tarinan mukaan koirat kuuluivat olutvankkureiden kalustukseen yhtä poikkeuksetta kuin oluttynnyrit ja myös vartioivat olutpanimoissa.

Muncherinsnautseri, venäläiseksisnautseriksi ja karhusnautseriksi suursnautsereita on kutsuttu, koska sen näköisten koirien tiedettiin kulkevan unkarilaisten villisikapaimenten seurassa kotieläinten suojelutehtävissä. Sana schnauzer tarkoittaa partaista kuonoa, huulipartaa, viiksiveikkoa. Alun alkaen suursnautserin luonne oli särmikkäämpi, mutta ajanmittaan se on tasoittunut, niin että nykyään se on varsin taipuisa ja oppivainen. Rotu ei kuitenkaan taivu helposti ihmisen tahtoon, vaan se on ehdottomasti koulutettava. Rodun kehitykseen ovat ehkä vaikuttaneet tanskandoggi, jolta se on saanut mustan värin geenin ja nykyään sukupuuttoon kuollut Thuringeninpaimenkoira. Viimeksi mainitun avulla yritettiin saada pystykorvat, mutta se ei onnistunut. Monissa maissa korvat typistetään, mutta Suomessa se on kiellettyä, kuten nykyään myöskin häntien typistys.

Vuoristoalueen koirat, joita lääkintäneuvos Calaminus, eräiden muiden sen ajan kasvattajien ohessa etsiskeli von Kinzigtal- kenneliinsä , olivat ihanteellisia; kookkaita, kestäviä vaikeassa vuoristomaastossa, itsepuolustusvietissään hallittavissa olevia, epäluulosia kaikkea uutta kohtaan, lojaaleja talon asukkaille ja kuuliaisia isännälleen. Aikakirjojen tutkijat sanovat kaiken etsiskelyn saaneen alkuunsa vuoden 1909 koiranäyttelyssä Munchenistä, johon kronikoiden mukaan osallistui parisenkymmentä koiraa rotunimikkeellä venäläinen karhusnautseri. Joukko oli sekalainen otos kokoja, värejä, karvanlaatuja. Näistä mukana olleista vain yksi arvosteltiin ja palkittiin, Bazi von Wetterstein, Karl Kluffingerin omistama koira. Vuonna 1926 tohtori Calaminus, joka arvosti suuresti herra Kruffingerin omistamaa Bazia ja onnistuikin käyttämään sen jälkeläisiä ja saavutti koiriinsa halutun muodon, mittasuhteisiin sopivan koon sekä silmien ilmeen, värin ja muodon.  Mutta Calaminiuksen koirat olivat tarhakoiria. Koulutettavuus ei kuulunut niiden luonteenominaisuuksiin, kuten puolestaan itävaltalaisen von Schönau- kennelin koirilla, joita kutsuttiin varsinaisiksi veijareiksi, juuri niiden valppauden ja oppimiskyvyn tähden. Kennelin omistaja herra Chemniz olikin oppivuuden ohessa tavoittanut koirissaan suuren koon, vankan luuston ja hyvän turkin, mutta hänen koiransa olivat pallopäisiä, parrattomia ja vaaleasilmäisiä. Koska puhtaita sekavärejä, jollainen harmaa pippuri ja suolan värivariaatio on, on tuottanut vaikeuksia, monet paneutuivat Kinzigtal- kennelin tavoin mustan värivariaation jalostukseen. Kun vielä vuoden 1938 Kölnin näyttelyssä pippuri ja suolan -väriset koirat olivat enimmistönä, ei niitä sen sijaan vuoden 1949 Leipzingin- näyttelyssä ollut yhtään. Käsitys suursnautserin karskiudesta on ollut niin rajaton, että saksankielisen ulkomuototuomarinkin kerrotaan arvioineen 1950- luvulla koiraa sen puolustushalujen mukaan. Kyseisen tuomarin käsitys oli, ettei suursnautseri saa väistää tuomaria, ei tuomarin koskiessa, eikä tuomarin lyödessä koiraa. Kaikki koirat yhtä lukuunottamatta, jota oli kertaalleen käyty kulmantakana lyömässä. Ei lyöty toistakertaa. Ja tuomari oli tyytyväinen.  

Levinneisyys:  Rotu oli pitkään lähes tuntematon kotimaansa Saksan ulkopuolella, eikä se sielläkään ollut mitenkään yleinen. Saksa oli pitkään ainoa maa jossa rotu oli suosittu. Vähitellen rotu levisi myös naapurimaihin ja sitä kautta edelleen ympäri maata. Suursnautsereista on tullut yksi suosituimmista roduista keski- Euroopassa. Tähän ovat vaikuttaneet mm. rikollisuuden kasvu ja se, että rodun on huomattu sopivan hyvin ihmisen turvaksi. Suomeen ensimmäiset suursnautserit tuotiin 1930- luvun puolivälissä. Aluksi niitä meni rajavartioston käyttöön ja myöhemmin myös koiraharrastajille. Suomessa syntyi ensimmäinen suursnautseri- pentue 1955, Asta Lindgrenin omistamaan Wigsands- kenneliin.  

Luonne:  Saksassa rotumääritelmä oli laadittu vuonna 1923 ja palveluskoiraluokitus tuli poliisikoiravelvoitteen jäätyä pois 1925. Ensimmäisen kotimaisen pentueen edustajat ehtivät kolmivuotiaiksi, ennen kuin myös Suomessa rotu luokiteltiin palveluskoiraroduksi. Suomeen saapuessaan suursnautseri oli, kuten rotumääritelmässä yhä sanotaan; kova ja kestävä palvelus- ja käyttökoira. Ei missään nimessä helppo koulutettava, terävyytensä, puolustushalunsa ja kovuutensa takia. Nykyajan suursnautserit ovat muuttuneet aika tavalla helpommiksi luonteeltaan. Huomattavin muutos on tapahtunut yhteiskuntakelpoisuuden tasolla. Nykyajan kaupunkikoirat ovat avoimempia ja luoksepäästävämpiä. Myös niiden hermorakenne on parantunut, terävyys on kadonnut ja näin ollen puolustushalu hillitymmäksi. Parrakkaalla, tuuheakulmaisella ja kirkassilmäisellä suursnautserilla on palveluskoiralle tyypillinen tarkkaavainen ja älykäs ilme. Suursnautserilla on rautainen tahto ja tarkka oikeudentaju, se on voimakas, kestävä ja älykäs palveluskoira, joka soveltuu erinomaisesti käyttökoiraksi, varsinkin vartio- ja suojelukoiraksi. Siinä yhdistyvät voima, nopeat refleksit ja uskollisuus isäntää kohtaan. Suursnautseria pidetään tehokkaana vartiokoirana, koska sitä ei sen mustan värinsä vuoksi juuri erota varjoista. Myöskään pippuri
ja suolan väristä harvempaa muunnosta ei erota pimeässä.

Pippuri ja suola:  Aikojen alusta rotumääritelmään hyväksyttiin kaksi väriä, musta ja pippuri ja suola. Ihanteellinen pippuri ja suola- värissä on tasainen keskiharmaa peitinkarva ja harmaa pohjavilla. Sallittuja ovat kaikki värivivahteet tumman raudanharmaasta hopeanharmaaseen. Pippuri ja suolan- värisillä tulee olla tumma, värisävyyn sopiva naamio. Pippuri ja suolan- väri on vuosikymmenten saatossa jäänyt niin pahoin huomioitta, ettei koiria ole kokonaisuudessakaan kovinkaan monia olemassa, tilanne on kaikkialla maissa samantapainen kuin Suomessa, jossa on arviolta 30 yksilöä. ( vuonna 1998 ) Harmaita jalostaessa on otettava huomioon väri, rakenne, koko ja luonne. Kooltaan harmaat ovat aavistuksen pienempiä ja kevyempiä kuin mustat. Suomessa harmaita ja mustia suursnautsereita ei saa risteyttää keskenään. Saksassa ja  Amerikassa tehdään koeristeytyksiä mustan ja harmaan suursnautserin kesken, jaloimman ulkomuodon ja tasaisemman koon saamiseksi. Suomessa mustat ja harmaat suursnautserit alettiin esittää eri näyttelykehissä vuonna 1989.