Ellin muistolle

On vaikea kuvailla Ellin ja minun suhdetta, varsinkin ei-kissaihmisille. Sillä Elli ei ollut minulle vain kissa, vaan paljon enemmän. Jollain tavalla se osasi jopa lukea minua, tiesi tunnetilani ja osasi, niin halutessaan, jopa ohjailla minua. Ehkä siihen mennään, kun eletään pieni elinikä yhdessä, en tiedä.

Jos minua joskus itketti, ja varsinkin jos itkin, Elli tuli aina lohduttamaan, lähelle. Oikein rajuun suruun se reagoi voimakkaalla kehräyksellä: "älä itke, kyllä se tästä, minä lohdutan, maailma ei kaadu". Mikään lälly Elli ei silti ollut, se osasi vaatia oman osansa, joskus jopa huomasin että se komensi minua, mutta silloinkin yleensä syystä. Ruokaa on annettava, tietokoneella ei voi istua koko vuorokautta jos on lauma kissoja ruokittavana jne. Samoin automatkoilla Elli vaati omansa, HÄNEN ei tarvitse istua boksissa, unohditko?! Maikki nauroi usein näyttelymatkoilla kotiinpäin ajellessamme, että taas Elli oli meinannut paneelissa että hän unohtaa kissan häkkiin, ja aina Maikin kulkiessa häkin ohi Elli oli nostanut äläkän, että et sitten muuten vie sinne muita kuin minut! Häkin oven avauduttua Elli kiipesi syliin: "okei, mennään esiintymään". Vaikka Maikin mielestä Elli tiesi milloin mentiin voittamaan... Mutta sen tiedän että Elli tiesi milloin voitettiin! Ja voittihan se paljon, jopa niin paljon että oppi roikkumaan olkapäälläni ilman kiinnipitoa kun palkintoja tuli molempiin käsiin.

Elli reissasi paljon kanssani myös muuten kun näyttelyreissuilla. Fiksu kissa ei tarvinnut autoon kuin pienen hiekka-astian takapenkin jalkatilaan, kävi siellä kun tarve tuli. Katseli maisemia sivuikkunoista, tuli syliin nukkumaan, ja siirtyi viereiselle penkille kun tuli kuuma. Paljon se kuuli asioita, kun ajeltiin kahdestaan milloin minnekin. Olisihan sitä voinut päästää vapaaksi pihallakin, mutta kun omassa pihassa se oppi pirullisen leikin: aidan raosta pääsi naapurin pihalle, ja minä jouduin kiertämään puolen korttelia hakeakseni Ellin kotiin. Yleensä se odotti keskellä pihaa, "ai tulit sitten vasta".

Elli kyllä tiesi milloin olin kiukkuinen oikeasti, ja tiesi senkin että silloin on parasta pysyä pois näkyviltä. Rauhan palauduttua se tuli syliini: "No niin, helpottiko?". Samoin se taisi tietää miten tehdä minut iloiseksi, esimerkiksi seitsenvuotissynttäreillään se istui kiltisti pahvinen synttärihattu päässään kun sellaisen olin päähänsä laittanut. No olkoon, Sinun mieliksesi. Ellin kymmenettä KP-voittoakin riemuitsin vain Ellin kanssa, kotimatkalla autossa: DSM, ajattele! Muille ei hiiskutukaan asiasta näyttelyssä. Se oli meidän sisäinen voittomme. Olimmehan siinä vaiheessa kiertäneet maailmaa kahden eurooppa-tittelin verran, yli yhdeksän vuotta. Ja reissut olivatkin niitä omia juttujamme, Ellin kanssa oli niin helppo reissata. Harva kissa on ollut mukana esimerkiksi vesibussikierroksella Amsterdamin kanaaleissa. Ai boksissa, ehei, Elli katseli maisemia takaikkunalla!

Niin ihmeellinen oli tämä kissani, pieni olento, asuinkumppanini. Usein kuulee ihmisten kutsuvan itseään kissan äidiksi tai mammaksi, Elli oli minulle enemmän 'sisko'. En ole koskaan ollut edes pienille pennuille emo tai äiti, ne olivat Ellin vauvoja ja minä niiden 'täti', ilmeisesti, niinhän nuo sukulaissuhteet taitavat mennä. Kolmesta pentueestaan ei tullut yhtään "ihmeellistä", rakkaita lemmikkejä vain, mutta yhden kautta sentään saimme Ellin linjan jatkumaan, ja se jatkuu kaikissa Ninelliksissä myös. Joku sanoi joskus kasvattajanimen valinnasta, ettei halunnut nimeensä ketään kissoistaan, ettei se sitten spesifioituisi vain tuohon kissaan, mutta minä olen erittäin tyytyväinen, iloinen ja onnellinen että Ninelliksestä Elli löytyy, onhan se meidän yhteinen juttu!

Elli lähti luotani "saappaat jalassa". Olihan se jo vanhentunut, vähän laihtunut ja turkki 'tuplaantunut', ja kotona valtansakin alkoi rapista. Luulin että Elliin on iskemässä sama flunssa johon joku meillä jo söi antibioottia. Sunnuntaina annoin Ellillekin yhden antibiooteista ja illalla hengitys muuttui sellaiseksi että keuhkoissa oli selkeästi nestettä. Aamuvuorosta töissä soitin eläinlääkäriajan ja sainkin heti iltapäiväksi. Töissä meni tietysti vähän yli, ja kotiin tultuani aloin heti leikata Elliltä kiireessä kynsiä jotta päästäisiin lähtemään. Kun nostin Ellin syliin, selälleen, kissalta meni hermot. Kiireen kiukussa nostin Ellin syliin ja väkisin leikkasin kynnet. Kissa boksiin ja autoon ja kaasua. Matkalla Elli oli kovin levoton ja hoippui laatikossaan levottomasti. Laitoin käden boksin etuoven ritilälle ja Elli rauhoittui kun painoi leukansa sormiini. Kauhea tunne valtasi, tämä on viimeinen automatkamme yhdessä. Olin edellisenä iltana pohtinut että Ellillä on varmaan sydänvika, kun keuhkot keräävät kerran nestettä. Pääsimme suoraan eläinlääkärille ja tämä otti heti keuhkokuvan. Elli oli levoton ja kuva tärähti. Ellin hengitys muuttui haukkomiseksi, ja samassa eläinlääkäri tuli tuomion kanssa: keuhkot on täynnä massaa. Elli lakkasi hengittämästä, ettekö te voi tehdä jotain, imeä nesteen pois tai jotain??!! Ei, mitään ei ole tehtävissä. Pari korahdusta ja sitten se oli siinä?? Ei tämä voi olla totta, mitä ihmettä me tultiin hakemaan antibioottikuuria ja nyt tuo makaa tuossa, TEE JOTAIN!! Lääkäri koski sormellaan Ellin silmää, ei voi tehdä mitään, Elli on poissa, refleksit eivät enää toimi, kuollut se on. Kello oli kymmentä yli.

Lääkäri kysyi lähetetäänkö Elli Eviraan, jotta saadaan selvyys mihin se kuoli. Ei, minulla on paikka rakkaalleni, kirsikkapuun alla, sitä ei lähetetä mihinkään. Eläinlääkäri tuli takaisin, jospa tulet illalla, kun kiire on ohi ja hän avaa Elliä vähän, ottaa vaikka näytepaloja lähetettäväksi edes. Itkultani sain vain nyökyteltyä. Eläinlääkäri tuli taas takaisin, ei kyllä hän avaa sen nyt. Avaa sen nyt, kun vartti sitten se vielä painoi leukansa luottavaisesti käteeni. RAAKAA!

Kolmen minuutin päästä eläinlääkäri tuli taas takaisin, ei tarvitse lähettää mitään mihinkään, tämä on selvä tapaus. Koko elimistö on täynnä kasvainta, keuhkot, suolisto, maksa, ihan kaikki. On käsittämätöntä ettei tämä ole näkynyt ulospäin.

Lääkäri ompeli Ellin kiinni, ja pakkasimme Ellin boksiin. Ajoin kotiin ja istuin autossa Ellin kanssa melkein kaksi tuntia. Kotona makasin lattialla boksin vieressä, käsi Ellin alla. Kissa tuntui yhä lämpimältä ja silkkiseltä, Elliltä. Aamulla siirsin boksin keittiön oven suuhun ja laiton boksin oven kiinni. Illalla töistä tullessani nostin Ellin kuistille, suojaan. Vasta seuraavana päivänä pystyin laittamaan Ellin isäni kaivamaan kuoppaan, kuoppaan jonka pohjan oli vuorannut vihreällä ruoholla. Peitin Ellin saunaviitallaan ja laitoin mukaan yhden paras veteraani-ruusukkeen, että osaavat ottaa hänet vastaan ansaitsemallaan kunnialla. Maikki halusi auttaa hiekan lapioimisessa, mutta tämä on minun tehtävä. Satoi vettä. Tiialta lahjaksi saatuun punaiseen sydänlyhtyyn laitoin kynttilän ja rakkaani oli pois.

Seuraava viikko oli aivan kauhea, en osannut kotona ajatella mitään kuin Ellin poismenoa. Marraskuu meni sumussa. Vieläkin tuntuu että vuodesta 2007 ei ole muuta muistettavaa, kuin Ellin menetys. Pitäisi ajatella valoisasti, ihania vuosia 1995-2007.

12.1.2008

 

 Takaisin edelliselle sivulle

© Niina Kauraoja