|
On vaikea kuvailla Ellin ja minun suhdetta,
varsinkin ei-kissaihmisille. Sillä Elli ei ollut minulle vain
kissa, vaan paljon enemmän. Jollain tavalla se osasi jopa lukea
minua, tiesi tunnetilani ja osasi, niin halutessaan, jopa
ohjailla minua. Ehkä siihen mennään, kun eletään pieni elinikä
yhdessä, en tiedä. Jos minua joskus itketti,
ja varsinkin jos itkin, Elli tuli aina lohduttamaan, lähelle.
Oikein rajuun suruun se reagoi voimakkaalla kehräyksellä: "älä
itke, kyllä se tästä, minä lohdutan, maailma ei kaadu". Mikään
lälly Elli ei silti ollut, se osasi vaatia oman osansa, joskus
jopa huomasin että se komensi minua, mutta silloinkin yleensä
syystä. Ruokaa on annettava, tietokoneella ei voi istua koko
vuorokautta jos on lauma kissoja ruokittavana jne. Samoin
automatkoilla Elli vaati omansa, HÄNEN ei tarvitse istua
boksissa, unohditko?! Maikki nauroi usein näyttelymatkoilla
kotiinpäin ajellessamme, että taas Elli oli meinannut paneelissa että hän
unohtaa kissan häkkiin, ja aina Maikin kulkiessa häkin ohi Elli
oli nostanut äläkän, että et sitten muuten vie sinne muita kuin
minut! Häkin oven avauduttua Elli kiipesi syliin: "okei, mennään
esiintymään". Vaikka Maikin mielestä Elli tiesi milloin mentiin
voittamaan... Mutta sen tiedän että Elli tiesi milloin
voitettiin! Ja voittihan se paljon, jopa niin paljon että oppi
roikkumaan olkapäälläni ilman kiinnipitoa kun palkintoja tuli
molempiin käsiin. Elli reissasi paljon
kanssani myös muuten kun näyttelyreissuilla. Fiksu kissa ei
tarvinnut autoon kuin pienen hiekka-astian takapenkin
jalkatilaan, kävi siellä kun tarve tuli. Katseli maisemia
sivuikkunoista, tuli syliin nukkumaan, ja siirtyi viereiselle
penkille kun tuli kuuma. Paljon se kuuli asioita, kun ajeltiin
kahdestaan milloin minnekin. Olisihan sitä voinut päästää
vapaaksi pihallakin, mutta kun omassa pihassa se oppi pirullisen
leikin: aidan raosta pääsi naapurin pihalle, ja minä jouduin
kiertämään puolen korttelia hakeakseni Ellin kotiin. Yleensä se
odotti keskellä pihaa, "ai tulit sitten vasta".
Elli kyllä tiesi milloin olin kiukkuinen oikeasti, ja tiesi
senkin että silloin on parasta pysyä pois näkyviltä. Rauhan
palauduttua se tuli syliini: "No niin, helpottiko?". Samoin se
taisi tietää miten tehdä minut iloiseksi, esimerkiksi
seitsenvuotissynttäreillään se istui kiltisti pahvinen
synttärihattu päässään kun sellaisen olin päähänsä laittanut. No
olkoon, Sinun mieliksesi. Ellin kymmenettä KP-voittoakin
riemuitsin vain Ellin kanssa, kotimatkalla autossa: DSM,
ajattele! Muille ei hiiskutukaan asiasta näyttelyssä. Se oli meidän sisäinen
voittomme. Olimmehan siinä vaiheessa kiertäneet maailmaa kahden
eurooppa-tittelin verran, yli yhdeksän vuotta. Ja reissut
olivatkin niitä omia juttujamme, Ellin kanssa oli niin helppo
reissata. Harva kissa on ollut mukana esimerkiksi
vesibussikierroksella Amsterdamin kanaaleissa. Ai boksissa,
ehei, Elli katseli maisemia takaikkunalla!
Niin ihmeellinen oli tämä kissani, pieni olento,
asuinkumppanini. Usein kuulee ihmisten kutsuvan itseään kissan
äidiksi tai mammaksi, Elli oli minulle enemmän 'sisko'. En ole
koskaan ollut edes pienille pennuille emo tai äiti, ne olivat
Ellin vauvoja ja minä niiden 'täti', ilmeisesti, niinhän nuo
sukulaissuhteet taitavat mennä. Kolmesta pentueestaan ei tullut
yhtään "ihmeellistä", rakkaita lemmikkejä vain, mutta yhden
kautta sentään saimme Ellin linjan jatkumaan, ja se jatkuu
kaikissa Ninelliksissä myös. Joku sanoi joskus kasvattajanimen
valinnasta, ettei halunnut nimeensä ketään kissoistaan, ettei se
sitten spesifioituisi vain tuohon kissaan, mutta minä olen
erittäin tyytyväinen, iloinen ja onnellinen että Ninelliksestä
Elli löytyy, onhan se meidän yhteinen juttu!
Elli lähti luotani "saappaat jalassa". Olihan se jo vanhentunut,
vähän laihtunut ja turkki 'tuplaantunut', ja kotona valtansakin
alkoi rapista. Luulin että Elliin on iskemässä sama flunssa
johon joku meillä jo söi antibioottia. Sunnuntaina annoin
Ellillekin yhden antibiooteista ja illalla hengitys muuttui
sellaiseksi että keuhkoissa oli selkeästi nestettä. Aamuvuorosta
töissä soitin eläinlääkäriajan ja sainkin heti iltapäiväksi.
Töissä meni tietysti vähän yli, ja kotiin tultuani aloin heti
leikata Elliltä kiireessä kynsiä jotta päästäisiin lähtemään.
Kun nostin Ellin syliin, selälleen, kissalta meni hermot.
Kiireen kiukussa nostin Ellin syliin ja väkisin leikkasin
kynnet. Kissa boksiin ja autoon ja kaasua. Matkalla Elli oli
kovin levoton ja hoippui laatikossaan levottomasti. Laitoin
käden boksin etuoven ritilälle ja Elli rauhoittui kun painoi
leukansa sormiini. Kauhea tunne valtasi, tämä on viimeinen
automatkamme yhdessä. Olin edellisenä iltana pohtinut että
Ellillä on varmaan sydänvika, kun keuhkot keräävät kerran
nestettä. Pääsimme suoraan eläinlääkärille ja tämä otti heti
keuhkokuvan. Elli oli levoton ja kuva tärähti. Ellin hengitys
muuttui haukkomiseksi, ja samassa eläinlääkäri tuli tuomion
kanssa: keuhkot on täynnä massaa. Elli lakkasi hengittämästä,
ettekö te voi tehdä jotain, imeä nesteen pois tai jotain??!! Ei,
mitään ei ole tehtävissä. Pari korahdusta ja sitten se oli
siinä?? Ei tämä voi olla totta, mitä ihmettä me tultiin hakemaan
antibioottikuuria ja nyt tuo makaa tuossa, TEE JOTAIN!! Lääkäri
koski sormellaan Ellin silmää, ei voi tehdä mitään, Elli on
poissa, refleksit eivät enää toimi, kuollut se on. Kello oli
kymmentä yli. Lääkäri kysyi lähetetäänkö
Elli Eviraan, jotta saadaan selvyys mihin se kuoli. Ei, minulla
on paikka rakkaalleni, kirsikkapuun alla, sitä ei lähetetä
mihinkään. Eläinlääkäri tuli takaisin, jospa tulet illalla, kun
kiire on ohi ja hän avaa Elliä vähän, ottaa vaikka näytepaloja
lähetettäväksi edes. Itkultani sain vain nyökyteltyä.
Eläinlääkäri tuli taas takaisin, ei kyllä hän avaa sen nyt. Avaa
sen nyt, kun vartti sitten se vielä painoi leukansa
luottavaisesti käteeni. RAAKAA! Kolmen
minuutin päästä eläinlääkäri tuli taas takaisin, ei tarvitse
lähettää mitään mihinkään, tämä on selvä tapaus. Koko elimistö
on täynnä kasvainta, keuhkot, suolisto, maksa, ihan kaikki. On
käsittämätöntä ettei tämä ole näkynyt ulospäin.
Lääkäri ompeli Ellin kiinni, ja pakkasimme Ellin boksiin. Ajoin
kotiin ja istuin autossa Ellin kanssa melkein kaksi tuntia.
Kotona makasin lattialla boksin vieressä, käsi Ellin alla. Kissa
tuntui yhä lämpimältä ja silkkiseltä, Elliltä. Aamulla siirsin
boksin keittiön oven suuhun ja laiton boksin oven kiinni.
Illalla töistä tullessani nostin Ellin kuistille, suojaan. Vasta
seuraavana päivänä pystyin laittamaan Ellin isäni kaivamaan
kuoppaan, kuoppaan jonka pohjan oli vuorannut vihreällä
ruoholla. Peitin Ellin saunaviitallaan ja laitoin mukaan yhden
paras veteraani-ruusukkeen, että osaavat ottaa hänet vastaan
ansaitsemallaan kunnialla. Maikki halusi auttaa hiekan
lapioimisessa, mutta tämä on minun tehtävä. Satoi vettä. Tiialta
lahjaksi saatuun punaiseen sydänlyhtyyn laitoin kynttilän ja
rakkaani oli pois. Seuraava viikko oli aivan
kauhea, en osannut kotona ajatella mitään kuin Ellin poismenoa.
Marraskuu meni sumussa. Vieläkin tuntuu että vuodesta 2007 ei
ole muuta muistettavaa, kuin Ellin menetys. Pitäisi ajatella
valoisasti, ihania vuosia 1995-2007.
|