Yksilöllinen vastuu ja asiantuntemus
Toiseksi voidaan kiinnittää huomio siihen, että uudessa järjestelmässä asioista päätettäessä ja kehityksen suuntaa valittaessa ei valita asioiden vaan henkilökohtaisten mielipiteiden välillä. Asioista päätetään yksityisten mielipiteiden kautta siten, että arvalla valitaan joukosta se henkilö, jonka kyllä tai ei -mielipidettä noudatetaan. Muiden mielipiteille ei anneta käytännöllistä merkitystä, äänestyksen yhteydessä niitä ei edes lasketa.
Tämäkin tuntuu varmasti diktatuuriin tai demokratiaan tottuneesta mielestä melko omituiselta. Silti silläkin asialla voidaan osoittaa olevan yllättävällä tavalla edullisia vaikutuksia yhteiselle politiikalle.
Kun persoonakratiassa asioista päätetään yksilöllisten mielipiteiden kautta, se tarkoittaa sitä, että jokaisella yksilöllä on reaalinen, suora vaikutusmahdollisuus yhteisiin päätöksiin. Tämä reaalisuus aiheuttaa sen, että yksilöllinen vastuu tulee vahvasti mukaan yhteiskunnallisten asioiden hoitamiseen. Jokainen, jonka mielipiteellä on mahdollisuus toteutua, on tämän järjestelmän mukaan itse vastuullinen toiveestaan ja sitä todellisuuteen sitovasta tiedostaan, koska päätöstä ei tehdä joukolla eikä sitä tehdä korkeampaan auktoriteettiin vedoten. Jokainen on velvollinen vastaamaan ja selittämään sekä itselleen että muille, mihin hän pyrkii ja miten hänen ajatustensa mukaan tähän päämäärään edetään. Päätös päätökseltä opitaan siten kannattamaan laajemmin haluttavia ja paremmin perusteltuja yhteisiä tavoitteita. Tällä tavalla yhteiskunnan kehityssuunta muotoutuu sen mukaan, mitä yksilöt tuntevat päämääriksi ja miten pitkälle he osaavat ajatella yhteiskunnallisia syitä ja seurauksia. Tällainen järjestelmä rakentuu tavallisten ihmisten toivomista ja todellisiksi ajattelemista kehitysaskeleista; siinä ei ole "parempien" ihmisten ja ryhmien valmiiksi "tietämää" kaukaista päämäärää, jota kohti "huonompaa" väkeä pakotetaan kulkemaan.
Diktatuurissa ja demokratiassa tällainen vapauden ja vastuun suhteen sisältämä itseohjautuvuus on heikompi ja hitaampi.
Diktatuurissa vain ne yhteiskunnalliset toiveet, ajatukset ja käytännön teot, jotka yhtyvät johtajan kaukaisiin näkemyksiin, pääsevät läpi, ja muut tyrmätään jo alkuunsa. Siten diktatuurissa kokeillaan vain yhden ihmisen tai ihmisjoukon ajatusmaailman "oikeutta", jota ei tarvitse sen kehitysaikana millään tavalla perustella ja josta oppiminen kestää koko diktaattorin vallan ajan. Vastauksen löytäminen siihen, onko diktaattorin valitsema suunta oikea vai väärä, on hyvin hidasta ja turhauttavaa etsimistä ainakin sellaisena aikana, kun ympäristön olosuhteet ovat nopeasti muuttuvia. Alussa hyvältä näyttänyt suunta saattaa osoittautua huonoksi jo paljon ennen kuin diktaattori on mahdollista syrjäyttää vallasta.
Kun diktatuurissa yksilöllinen vastuu on liian pitkä, jotta siitä oppiminen olisi riittävän nopeaa syntyviin uusiin ongelmiin nähden, niin demokratiassa henkilökohtainen vastuu on aivan liian lyhyt, jotta mitään merkittävästi uutta voitaisiin oppia. Demokratiassa ei ole itse asiassa ollenkaan sellaista henkilökohtaista poliittista vastuuta, joka aiheuttaisi yhteiskunnallisten tavoitteiden ja menetelmien suhteuttamisen yhtenäiseksi ajatusrakenteeksi. Koska päätökset tehdään enemmistön tunteiden ja toiveiden mukaan, kukaan ei ole niistä ja niiden seurauksista lopulta vastuussa ja kokonaistilanne kehittyy enemmän tai vähemmän käsittämättömästi. Tällaisesta järjestelmästä tulee enemmistö—vähemmistö -kaksijakoinen ihmisten sisälläkin; poliittiset päättäjät niin kuin tavalliset kansalaisetkin ovat toisaalta sidottuja viralliseen, enemmistön mielipiteeseen, jonka mukaan on toimittava, ja toisaalta heillä on oma mielipiteensä, joka voi olla sille hyvinkin vastakkainen, mutta jonka järjellisyys on unohdettava enemmistön mielipiteen vuoksi. Tällöin saatetaan ajautua — ja tämän teorian mukaan lopulta väistämättä ajaudutaan — sellaiseen poliittiseen toimintaan ja todellisuuteen, joka on järjestelmän säilymiselle välttämätön, mutta jota jokainen ihminen yksityisesti pitää mielettömänä.
Koska yhteiskunnalliset asiat eivät todellisuudessa kuitenkaan tapahdu tärkeimmiltä kohdiltaan enemmistön tahtoa noudattaen — muutenhan ei esimerkiksi köyhyyttä ja sortoa olisi olemassakaan — seuraa ristiriitainen tilanne: yksilön oma ja kokemukseen perustuva ajatus ei ole oikea, mutta yleinenkään ajatus ei ole oikea. Seurauksena on maailman kokeminen mielettömäksi, kaikenlaisten yhteiskunnallisten ajatusten vieraantuminen todellisuudesta ja yhteiselämän muuttuminen epämiellyttäväksi.
Tämä kaksijakoisuus ei ole vain yhteiskuntien ja yksilöiden sisäinen ominaisuus vaan tietysti myös koko kansainvälisen politiikan ominaisuus. Maailmassa valtiovallat tekevät kansojensa yleisistä mielipiteistä johtuen tekoja, joita ne pitävät oikeina esimerkiksi rauhan turvaamiseksi, luonnon säästämiseksi ja köyhyyden poistamiseksi. Kun asiat eivät kuitenkaan etene toivotulla tavalla vaan sotiminen jatkuu, luonto tuhoutuu ja köyhyys kasvaa, niin missä on oikea tieto? Tällaisessa maailmassa sitä ei ole ja niinpä ihmiset pysyvät tietämättöminä.
Henkilökohtaiseen tasa-arvoon perustuvassa järjestelmässä ei tällaista kahtiajakautumista ja etääntymistä todellisuudesta tapahdu, sillä jokainen vastaa vain omista toiveistaan ja siitä ajatuksesta, joka liittää ne todellisuuteen. Siksi tässä järjestelmässä ei tule tilannetta, jossa päättäjä joutuisi toimimaan omasta mielestään järjettömästi ja jossa hän voisi siirtää vastuun tekemisistään Jumalan tai enemmistön tahdolle.
On odotettavissa, että tällainen tilanne muuttaa ihmisten poliittista käyttäytymistä aivan eri suuntaan kuin mihin se diktatuurissa tai demokratiassa kehittyy. Jos henkilö ei itse tunne oikein hyvin jotain asiaa eikä hänellä ole teoreettista mahdollisuutta nojata auktoriteetin voimaan eikä myöskään yleiseen mielipiteeseen, kuten persoonakratiassa, hän ei mielellään ota asiasta päättämisen vastuuta ja pidättäytyy äänestyksestä. Tähän liittyy nimittäin sellainen tärkeä asia — kun ääniä ei lasketa — että äänellä on merkitys vain siinä tapauksessa, että se tulee valituksi: kenenkään ei siis kannata äänestää, ellei todella tunne asiaa ja halua päättää siitä.
Tällä voidaan ajatella olevan kahdenlaista vaikutusta. Ensiksikin asioista päättäjiksi valikoituvat vain ne, jotka itse tuntevat mahdollisimman hyvin käsiteltävät asiat. Ja toiseksi käsiteltäviksi asioiksi nousevat vain sen suuruiset asiat, joista päättämisen vastuun voi yksi henkilö yksin kantaa eli jotka ovat selitettävissä yhden yksilön ajatuksilla eli yleensä ajatuksellisesti, sillä tämähän on ajatuksen maksimikoko. Näin asiantuntijoiden valta omiin asioihinsa kasvaa, eikä vain huipulla vaan järjestelmän koko laajuudella, myös jokaisen kansalaisen suhteessa omiin asioihinsa: ihmisten mahdollisuudet päättää omista asioistaan yksilöllisesti, mutta silti yhteiskunnan hyväksymällä tavalla, paranevat. Samasta syystä tällöin päätettäviksi nousevat vain niin suuret kysymykset, joiden mahdolliset seuraukset eivät ylitä yksilön tietämiä asioita eli joiden ratkaisuvaihtoehtoihin ei liity yksilön ajatuksella tavoittamattomia riskejä.
Diktatuureissa ja demokratioissa on aivan päinvastoin. Diktatuurissa koko yhteiskunta on yksi yhteisen tiedon ja vastuun kantava ryhmä. Johtaja toimii kansan "valtuuttamana" sen parhaaksi ja kansa toimii johtajan päätösten mukaan yhteiseksi hyväksi. Siksi kenelläkään ei ole asioiden kehittymisestä lopullista henkilökohtaista vastuuta vaan jokainen voi vetäytyä yhdessä hyväksytyn yhteisen ajatuksen taakse. Tästä syystä diktatuurissa ei ole mitään sellaista mekanismia, joka automaattisesti johtaisi päättämään asioista ne henkilöt, jotka tuntevat parhaiten kunkin asian. Diktatuuri nostaa mieluummin päättämään kaikista asioista ne henkilöt, jotka tuntevat parhaiten yhden asian, diktatuurin edun — ja tulokset ovat sen mukaisia. Samasta syystä diktatuurit ovat myös altteimpia nostamaan käsiteltäväksi ja päättämään niin suuria kysymyksiä, että ne merkitsevät ajatuksellisesti käsittämätöntä riskinottoa.
Demokraattinen hallitusmuoto ei jää tässä suhteessa paljoa jälkeen diktatuurista. Demokratiassa päätöksentekijän henkilökohtainen vastuu voidaan aina siirtää enemmistölle, joka on valtuuttanut hänet tekemään päätöksen yleisen mielipiteen mukaan. Asioista päättämään eivät suinkaan nouse ne henkilöt, jotka tuntisivat asiat parhaiten vaan ne, joiden toiveet tai kuvitelmat asioiden ratkaisuista miellyttävät parhaiten enemmistöä. Laajan tuntuisen vastuutaustan vuoksi (sata miljoonaa ihmistä ei voi olla väärässä) myös demokraattiset yhteiskunnat uskaltavat ryhtyä sellaiseen vähin erin, mutta laajalla alueella tapahtuvaan kehityskulkuun, joka kokonaisuutena merkitsee valtavaa riskinottoa, erityisesti ihmisten suhteessa luontoon.
Se innokkuus, jolla diktatuurissa kansalaiset ahdistetaan kaikissa asioissa yhteiseen ajatteluun ja käytäntöön, vaikka heillä olisikin taipumus olla joistakin asioista eri mieltä, ja jolla demokratiassa kansalaisia patistetaan vaaleihin, vaikka he eivät ymmärtäisikään tärkeimmistä poliittisista kysymyksistä tuon taivaallista, voidaan nähdä myös tässä valossa: kyse on päättäjien tarpeesta siirtää vastuu laajemmalle. Mitä vähäisempi tieto ja ymmärrys jonkin laajan asian käsittelyyn liittyy, sitä suuremman massan ja energian tästä asiasta päättäminen tuekseen vaatii.
Persoonakratiassa vastuun suunta on päinvastainen. Vastuuta siirretään yksityisten ihmisten tiedoille ja ymmärryksille eikä massalle ja energialle. Silloin on odotettavissa, että poliittisiin vaaleihin osallistutaan hyvin vähän ja vain ne osallistuvat, jotka katsovat tuntevansa asioita. Kun tasa-arvoisuus on viety niin pitkälle, että kaikilla on tarvittaessa yhtä suuri mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnan kehittämiseen eli kun yhteiskunnan järjestyksellinen järjestys on mahdollisimman pieni, todellinen tarve poliittiseen vaikuttamiseen ja politiikan suunnan muuttamiseen vähenee. Tämä merkitsee kaikenlaisen poliittisen toiminnan ja siihen kuluvan energian — aseiden käyttö mukaan lukien — vähenemistä. Se merkitsee toisin sanoen kääntymistä siihen suuntaan, jossa valtiovalta kuoleutuu.
Esimerkkinä jo tapahtuneesta samanlaisesta kehityskulusta voidaan ottaa kulttuurimme uskonnollisen valtarakenteen kehitys paavinkirkosta nykyiseen tilanteeseen. Erityisesti siellä, missä protestanttisuus on voittanut ja uskonnollinen elämä on tasa-arvoistunut ja tuonut maallikoille tarvittaessa mahdollisuuden vaikuttaa kirkollisiin asioihin, uskonnon merkitys ja siihen sisältyvä taloudellinen kulutus on vähentynyt. Uskonnollisen vapauden lisääntyminen on johtanut siihen, että kirkollisista asioista kiinnostuneita, joita aiemmin oli lähes sata prosenttia ihmisistä, on enää ehkä vain parikymmentä prosenttia ihmisistä ja kirkollisten asioiden hoitoon, joihin ennen käytettiin huomattava osa yhteisistä varoista, riittää nyt pari prosenttia kansan varoista.
Kun politiikan puolella edetään samaan, ihmisten poliittisen kulutuksen pieneneminen merkitsee todella suurta vähenemistä luonnon kuluttamisessa.