Voidaanko historiasta oppia?

Vihdoinkin aletaan lähestyä tällekin päivälle tärkeitä kysymyksiä, kun Vesa Vares epäilee (HS 22.1.) sen ajattelutavan järkevyyttä, jonka mukaan kauniit ihanteet lieventävät huonon toteutuksen moraalista tuomiota. Jos toimitaan tietämättömyyden verhon takana, niin lievempi tuomio on ymmärrettävä. Mutta jos toiminnan väitetään perustuvan tieteelliseen maailmankatsomukseen, kuten kommunismissa oli kyse, niin miksi tällainen ajatus olisi hyväksyttävä?

Mikä asema tieteellisellä teorialla on, jos puolustetaan toimintaa, jonka seuraukset ovat aivan erilaisia kuin mihin on pyritty? Eihän teorialla ole silloin mitään arvoa. Tällainen ajatus ei anna edes mahdollisuutta yhteiskunnan suunnitelmalliseen ohjaamiseen vaan korvaa sen välittömillä voimasuhteilla. Silloin mikä tahansa vallankäyttö on ”oikeaa”, koska teoriattomassa toiminnassa ”totuus kasvaa kiväärinpiipusta”. Juuri tähän kommunismissa ajauduttiin ja ratkaisuksi saatiin aseilla saneltu realismi.

Mutta eihän vika ollut vain toteuttajissa vaan jo itse aatteessa. ”Kommunismin teoria”, jonka mukaan ensin muodostetaan proletariaatin diktatuuri, jolla tuhotaan kulakit ja porvarit ja hävitetään yksityisomistus ja sitten jonkin mystisen siirtymävaiheen kautta valtiot kuoleutuvat ja riisto loppuu, sisälsi ammottavan aukon. Siinä ei alunperinkään ollut selitystä siitä, miten diktatuurin raakuus muuttuu tasa-arvon ihanuudeksi.

Eikö siten kommunismin alkuperäinen epäeettisyys sisältynyt jo Marxin väitteeseen, ettei siirtymävaiheen teoriaa tarvita; että kun vain valta ensin otetaan kommunistiselle puolueelle, niin sitten kyllä kokemuksen myötä opitaan oikean kommunismin rakentaminen. Eivätkö ne ajattelevat ihmiset, jotka sokeasti hyväksyivät tämän aukon, toimineet oikeastaan moraalittomasti? Vaikka havaittiin, että huonosti menee, niin kiellettiin sen johtuvan teoriasta ja vikapäiksi osoitettiin huonot toteuttajat ja kommunismin viholliset: kun vain ne ja ne likvidoidaan, niin sitten oikea kommunismi löytyy.

Entä miten on tänään; ettei vain sama toistu vähän eri muodossa. Olisiko mahdollista, että myös ”kapitalismin teoriassa” on aukko, jonka olemassaolo halutaan unohtaa?

Ensin on kysyttävä, mikä on ”kapitalismin teoria”. Tietenkin jo tätä aihetta saatetaan pitää asiattomana, mutta luulisin, että kapitalismi saa ”markkina-arvonsa” pääpiirteeltään seuraavasta ajatuksesta: Kun yritysten annetaan käydä vapaata kauppaa, niin markkinamekanismi jakaa voimavarat optimaalisesti ja kaikki hyötyvät. Toisin sanoen, kun vain ensin taloudellinen ohjausvalta otetaan valtiovalloilta yrityksille, niin sitten jonkin mystisen siirtymävaiheen kautta yritysten valta häviää ja hyvä leviää kaikille yksilöille.

Nyt on huomattava, että yrityksen hyvä ja yksilön hyvä ovat eri asioita aivan kuten puolueen hyvä on eri asia kuin kaikkien hyvä. Jos markkinayksiköksi otetaan yritys tai mikä tahansa kollektiivi, teorian mukaan hyvä jakautuu optimaalisesti näille kollektiiveille, ei yksilöille. Mutta miten yrityksiin keskittyvä valta ja varallisuus sitten joskus jakautuu myös niille, jotka eivät omista yrityksiä tai saa niiltä kunnollista palkkaa, sitä aivan keskeistä asiaa ”kapitalismin teoria” ei selitä. Siinä on ammottava aukko kauniiden pyrkimysten ja toteutuneen surkeuden välillä.

Eivätkö siis ne ajattelevat ihmiset, jotka joko eivät halua ajatella koko kyseistä aukkoa tai väittävät, ettei sitä tarvitsekaan täyttää, toimi oikeastaan moraalittomasti? Eikö tässä ole vaarana, että vaikka selvästi nähdään, että huonosti menee, kielletään sen johtuvan teoriasta ja vikapäiksi osoitetaan motivoitumattomat työläiset, sosiaalipinnarit ja ”vapaan kaupan” viholliset: kun vain heistä päästään eroon, niin sitten myös köyhät rikastuvat?

Miksi kysymystä ”kapitalismin teorian” aukosta vierastetaan? Syy on selvä – ja painava. Kyse on vastaavasta asiasta, mikä esti kommunisteilta ”kommunismin teorian” kritiikin.

Kommunismin dilemman ratkaisuna olisi ollut todelliseen demokratiaan siirtyminen, jossa järjestelmässä yksikkönä on yksilö, hallinta on julkista eivätkä hallitsijat säätele kansalaisten pääsyä poliittisille markkinoille. Se ei kuitenkaan enää olisi ollut kommunismia. Puolue ja sen johtajat olisivat menettäneet valtansa ja koko järjestelmä olisi pitänyt rakentaa uusiksi. Ihmisten koko poliittisen ajattelutavan olisi pitänyt muuttua. Näin raskaan muutoksen teoreettista mahdollisuutta ei uskallettu edes ajatella – kunnes käytäntö on sittemmin siihen pakottanut.

Kapitalisminkin dilemmaan on teoreettinen ratkaisu. Se on kaupan todellinen vapauttaminen eli sellaiseen markkinatalouteen siirtyminen, jossa yksikkönä on yksilö, jossa kaikki markkinatiedot ovat julkisia ja jossa myyjät eivät voi säädellä ostajien pääsyä markkinoille. Se ei kuitenkaan enää olisi kapitalismia. Ei olisi osakeyhtiöitä (vaan henkilöyhtiöitä), ei osakkeilla rikastumista eikä optiomiljönäärejä. Yritykset eivät voisi ketjuuntua eivätkä vallata toisiaan. Markkinoita ei voisi manipuloida. Kapitalistit menettäisivät valtansa ja koko järjestelmä pitäisi rakentaa uusiksi. Ihmisten koko taloudellisen ajattelutavan pitäisi muuttua. Näin raskaan muutoksen teoreettista mahdollisuutta ei ole uskallettu edes ajatella – toistaiseksi.

Matti Hyryläinen